Juno on salaillut noituuttaan erittäin noitavainoisessa yhteiskunnassa koko elämänsä ajan. Kaikki muuttuu, kun hän muuttaa suurkaupunkiin ja alkaa olla tekemisissä muiden noitien kanssa. Tarinaa kerrotaan Junon ja hänen kaupungissa tapaamansa Sadinin näkökulmista.
Kirja oli minulle positiivinen yllätys! Sen juoni ei noudata mitään tuttua kaavaa, joten jännitys säilyy loppuun saakka. Hahmot ovat sellaisia, että heistä olisi mieluusti kuullut lisääkin.
Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten mustan ja valkoisen noituuden moraalista "hyvyyttä" ja "pahuutta" kyseenalaistettiin. Eli onko musta taikuus aina pahempaa ja epäilyttävämpää kuin valkoinen? Tahdon muuten kertoa tähän liittyen tarinan, joka liittyy siihen, miten aloin miettiä taikuutta eri tavalla: Olin vinkkaamassa kasiluokkalaisille Greenin Half Bad -trilogiaa. Kerroin miten siinä on mustia ja valkoisia noitia ja mustat on tässä niitä pahempia noitia. Sieltä eräs oppilaista huusi heti, että nekö musta ja valkoinen on siis ihonvärejä? Totesin että nyt on taikuudesta puhe. Mutta tämän hetken jälkeen mustan taikuuden pahuus on häirinnyt minua erityisesti. Eikö valkoinen taikuus voisi välillä olla pahaa myös?!
Tästä syystä tämä kirja miellytti niin kovin, kun musta ei ollut automaattisesti paha.
