Hurme

Lue lisää ...

Ja nyt on vihdoin aika tehdä elämän ja kuoleman valintoja ja toivoa, että ne kuuluvat hyvien sarakkeeseen...

Nero on loistava valinta viimeiseksi (tai toiseksi viimeiseksi) viholliseksi; hän on niin kieroutuneella tavalla älykäs, että hänen voittamisessaan on tosiaan haastetta, mutta hän on tehnyt Megille niin hirveitä asioita, että Apollonilla on myös henkilökohtainen kauna häntä kohtaan. Pyton taas on selkeästi hänen arkkivihollisena, ihmistä niin paljon vahvempi ja mahdoton voittaa, ja vaikka Nero voitettaisiinkin... Käärmeen luolasta ei palata elävänä. 

Juoni on rakennettu hyvin, kuten kaikissa osissa. Kuollako vai eikö kuolla, kun nurkan takana väijyy jo seuraava uhka? Kohtuullisen nopeatempoinen seikkailu kuuluu sarjan tyyliin, ja jotenkin ne kohdat, joissa Apollon ja lukija pakotettiin pysähtymään, olivat kaikkein synkimpiä. Puolijumalten (ja Lesterien) elämään kai vain kuuluu se, että on pysyttävä liikkeessä pysyäkseen kasassa. Kun ollaan kohtaamassa Neroa, on vääjäämätöntä, että myös Megin on kohdattava vanhoja demoneita ja tehtävä valintoja. Kysymys kuuluukin: kestääkö hän sen? 

Ja jopa viimeisessä osassa uusi, kiinnostava hahmo. Hyvää työtä, Riordan. Luguselwasta olisi mielellään oppinut enemmänkin. Myös vanhojen hahmojen tapaaminen vielä kerran oli mahtavaa pitkäikäiselle fanille, ja Megin tarina oli valtavan kiehtova ja kauhea, vaikkei hän teknisesti ottaen päähenkilö ollutkaan. Apollonin ajatuksia on käsittämättömän kiehtovaa seurata; haluaako hän edes takaisin jumalaksi, jos se merkitsisi sitä, että hän saattaisi unohtaa? Kuinka pitkälle hän on valmis menemään pelastaakseen muut? Kuinka pitkälle hän voi sallia muiden menevän pelastaakseen hänet? Ansaitseeko hän yhdenkään uuden ystävänsä huolenpitoa, jos hän on tehnyt menneisyydessä niin hirveitä asioita? 

Kaipa ne vastauksetkin vielä lopulta löytyvät.