Nafisan

Kirjan suomennos on kestänyt hyvin aikaa. Se muistuttaa monessa suhteessa Veronica Rossin Paljaan taivaan alla sekä Beth Revisin Across the Universe - Matka alkaa teoksia. Toisin kuin Rossilla, on Hughesin kirjan päähenkilö poika ja tapahtumat sijoittuvat maan pinnalle eroten siten Revisin kirjasta, mutta monet teemat ja juonenkäänteet ovat tuttuja. Toisin sanoen, jos pidit näistä teoksista, on "vanhalla" kirjalla jotain annettavaa sinullekin. Kirja on myös lyhyt ja nopealukuinen - jos kiinnostuit, on teosta etsittävä kirjastosta. Itse satuin onnekkaasti löytämäään tämän käytettynä, mutta en usko näitä kovin paljon olevan enää liikkeellä.

Luin kirjan kertaistumalla, vaikka en ollut kovinkaan vaikuttunut siitä. Tahdoin kuitenkin lukea tämän sarjan päätökseensä. Petyin moneen juonenkäänteeseen ja kirjan kohokohdiksi jäivät mitä eriskummallisimmilla tavoilla toteutetut (massa)kuolemat. Collinsin sarja on alun hienon aloituksen jälkeen jäänyt latteasi kun huonosti kohonnut kakku.

Matkijanärhessä on paljon samaa kuin Ally Condien dystopia-trilogian toisessa osassa Rajalla, sekä Lauren Oliverin niin ikään trilogian keskimmäisen teoksen Pandemonium - Rakkaus on kapinaa kanssa. Collinsin teos on ilmestynyt noita kahta aiemmin, mutta ei yllä samalle tasolle. Kaikkia sarjoja yhdistää mm. n. 17-vuotiaan päähenkilö tytön ja kahden pojan kolmiodraama ja pinnan alla kytevä kapina. Jos nuorten dystopia jää pidemmäksikin trendiksi, toivon, että tällainen linja saa rinnalleen jotain uutta.

Tainaron ei ole helppo muukalaiselle, ei tarinan kertojalle tai sen lukijalle. Tekstin kyllä lukee nopeasti, mutta jotta ymmärtäisi kirjailijan syvemmät tarkoitukset, tulisi jokainen kirje lukea useampaan kertaan ja analysoida. Nopeallakin lukemisella saa kuitenkin jonkinlaisen kuvan Tainaronista, ja minulle teos maalaili välillä aika absurdejakin kuvia, ihmisen käsitysmaailman ulkopuolelta. Tainaron on kielellisesti kaunis mutta mystinen.

Kyseessä ei ole aivan tavallinen chick lit, sillä Elämä on kirjassa todellinen hahmo. Teos on toki kevyttä luettavaa, vaikka Ahernin loistavan huumorin takana piileekin kylmä totuus. Luin tämän hiukan tuhdimman kirjan hetkessä, sillä juoni vie mukanaan. Teosta voi siis suositella heillekin, jotka laillani välttelevät chick litiä. Sympaattinen kissa saa pisteitä.

Vihan liekut luettuani tunnelmat olivat varsin sekavat; jotenkin nyt en päässyt tuolle samalle intensiiviyden tasolle kuin trilogian ensimmäisessä osassa.

Vihan liekit eivät poltelleet. Teos on silti nopealukuinen ja ahmin tämän pienen tiiliskiven kahdella lukukerralla, mutta jotenkin en saavuttanut samaa tunnelmaa kuin olisin toivonut, enkä päässyt aivan yhtä syvälle maailmaan kuin aikaisemmin. Ehkä vika on liiallisessa politiikassa, jota tihkuu rivien välistä.

Välillä kerronnassa tapahtuu hidastumista, juoni ei etene kun taas toisinaan mopo karkaa käsistä, eikä tapahtumien kulussa pysy mukana tai niihin ei synny voimakasta tunnesidettä. Asiat vain heitetään lukijan kasvoille ilman tarkennuksia.

Pokkaripainoksen puna-pinkki kansi johtaa harhaan. Enpäs olisi uskonut olevani aivan näin eksyksissä kirjan genren suhteen ennen kuin edes avasin kantta.

Bronksin päähenkilö on Raimo Kallio ei ole aivan tavallinen ihminen, vaan hän on korvannut polvi- ja lonkkanivelensä metallisilla ja pultannut olkapäänsä kiinni. Hänet voi siis tulkita kyborgiksi. Hän tonkii maata ja innostuu oudoista esineistä aivan kuin Wall-E.

Hotakaisen kieli maalailee 1990-luvun lamaa; yhteiskuntakritiikkiä, joka kohdistuu mm. työttömyyteen, mielenterveysongelmiin, yksinhuoltajuuteen ja lunnonsuojeluun. Teosta on vaikea lukea vain scifinä, sillä kerronnan realistisuus nostaa paljon muistoja menneisyydestä. Minulle Joutomaa voisi olla mikä vain laman kourissa pyristelevä suomalainen kylä isomman kaupungin kyljessä. Yhteiskunta potee henkistä ummetusta.

Hotakaisen runoilija tausta näkyy tekstissä, mutta muutoin tyylistä ei tämän yksittäisen kirjan perusteella voi paljoa päätellä. Bronksia on lisäksi sanottu kokeellisemmaksi, omaa tyyliä vielä hakevaksi teokseksi. Minä kuitenkin pidin tästä, vaikka välillä en pystynyt erottamaan eri puhujia heidän ääntensä muistuttaessa toisiaan. Toisinaan Hotakainen käyttää myös näytelmäkirjallisuudesta tuttuja replikointeja, jotka minusta katkaisivat tekstin soljuvuuden.

Rajua tekstiä, joka kertoo vaikeista ajoista, peilaten ne kuvitteelliseen tulevaisuuteen. Hotakainen onkin onnistunut yllättävän hyvin parinkymmentä vuotta sitten nostamaan esiin asioita, jotka ovat edelleen meidän aikanamme tärkeitä ja jotka puhuttavat.

Kirja on kannesta kanteen pysähtymätöntä toimintaa. Preston osaa kirjoittaa niin, ettei lukija osaa arvata mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirja toimii kuin junan vessa, se koukuttaa ja pitää lukijaa otteessaan. Jos kirjalta odottaa pelkkää toiminta pläjäystä, on tämä teos varma nakki. Scifinnälkään tämä puolestaan ei sovellu.

Mielenkiintoisin hahmo on keltaisella Kuplalla ajava palkkamurhaaja. Kirjan heikkoutena on sen loppu, joka tulee kuin leikaten muuta kerrontaa. En tiedä miten kirjan olisi sitten pitänyt loppua, mutta nyt oli menty vähän kuin aidan matalimmasta kohdasta yli.

Kirjan ensimmäisen kolmanneksen ahmii sivunumeroita katsomatta. Pidin teoksesta loppuun asti, joskin välissä Alten innostuu viljelemään eri tieteen ja sodankäynnin lyhenteitä ja termejä saaden tekstin muistuttamaan tiedejulkaisua.

Kirjan suurin heikkous on sen ohuissa henkilöhahmoissa. Tämä on kuitenkin toiminnantäytteinen teos, jossa ihmissuhteiden osuutta on karsittu minimiin. Myös uskonnollinen sanasto/sanonnat tuntuivat välissä turhan korostuneilta, sillä "Jumala meitä auttakoon" tuntuu suomalaiseen suuhun turhan amerikkalaiselta.

Plussaa teos saa harvinaisesta kuvien käytöstä tekstin ohella. Alten on käyttänyt eri kohteista tehtyjä piirroksia johdattamaan lukijan kunkin muinaisen paikan tunnelmaan, ne eivät katkaise lukemista vaan ne on ovelasti sijoitettu Julius Gabrielin päiväkirjatekstien joukkoon.

Kirjan viimeinen kolmannes sisälsi paljon ennalta-arvattavuuksia, mutta pidin kirjailijan fiktion ja faktan sekoittamisesta yhden kokonaisuuden ympärille. Spekulaatio mm. pyramidien tekijöiden ympärillä ei ole sinällään uusi aihe, onhan avaruuden muukalaisia useinkin väitetty niiden rakentajiksi, mutta Altenilla on hyvinkin omaperäinen ote tarinan kuljettamiseen. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän avaruusseikkailua, rhkä Alten on jättänyt jotain pian ilmestyvään jatko-osaan.

Ensimmäiset kaksi osaa sarjasta olivat aivan loistavia, mutta sittemmin sarjan taso on laskenut. Edellinen kirja ei lämmittänyt kovinkaan paljoa, mutta tämä puolestaan nousi uudeksi suosikikseni. Ihastelin Sagen kirjoitustyyliä, hänen teoksensa kuuluvat lempikirjoihini.

Tämä kirja kliseisestä alkulauseestaan huolimatta on todella tuore. Kuten edellisissäkin osissa, myös tässä maagiset sanat on boldattu, eikä se vaikuta lukemiseen negatiivisesti. Nimensäkin puolesta tämä kirja sisälsi paljon pimeää ja sen toistaminen alkaa ärsyttää välillä. Suosikkihahmojani ovat Septimuksen lohikäärme Tulipärske (sen persoonassa on jotain veikeää), sekä Beetle, Septimuksen paras ystävä.

Fahrenheit 451 on yksi niitä klassikoita, jotka jokaisen tulisi lukea ja minunkin on ollut tarkoitus se joskus katsastaa, jos tulee vastaan. Kirja yllätti ohukaisuudellaan, ja luin itse tämän kahdella lukukerralla. Miksiköhän klassikoista tulee aina mieleen tuhti tiiliskivi...

Montagin vahvuutena hahmona on hänen rohkeutensa ajatella oman toimintansa mielekkyyttä. Bradburyn kieli on pääosin kaunista, vaikka toisinaan hän sortuu hyvinkin abstraktiin värien ja muotojen kuvailuun, joka tuo mieleen kaleidoskooppimaisen tripin Liisan seikkailuista Ihmemaassa. Mekaaniset koirat toivat kaikessa kauheudessaan mieleen Doctor Whon symppis hahmon, robokoira K9:n.

Kuinka voisin kuvitella elämääni Bradburyn luomassa maailmassa? Olisinko aivopesty, valmiiksi pureskeltujen tv-ohjelmien orja, joka välillä kaahaa tuhatta ja sataa moottoritiellä vai olisinko kenties rakkaimpia kirjojani salassa lukeva ja kirjallista historiaa säilövä kapinallinen?

Bradbury on onnistunut nostamaan jo yli 50 vuotta sitten esille ne ongelmat, joista ensioireet alkavat näkyä nykypäivänä: ihmiset tyhmentyvät, he katsovat mieluummin saippua oopperoiden uusintoja tai päivittävät Facebook-sivuaan kuin lukevat kirjoja.

Kuinka kauan lukijakuntaa on riittävästi, jotta kirjoja suomennetaan, painetaan ja myydään, ennen kuin homma alkaa olla kannatamatonta? Toivottavasti minun ei tarvitse nähdä kirjarovioiden hehkua. Onneksi Suomessa on mm. aktiiviset blogi- ja Risingilais-yhteisöt, joissa kirjallisuus on yksi tärkeistä keskusteluaiheista.

Tarina jatkuu siitä, mihin se jäi teoksessa 13 lahjaa. Edellinen päähenkilö Tanya on nyt sivuroolissa ja seikkailua keijujen maailmassa seurataan Punaisen näkökulmasta. Edellisen osan suomentaja Kaisa Kattelus on vaihtunut Sari Kumpulaiseen. Luin 13 lahjaa yli vuosi sitten, joten en osaa sanoa, kuinka paljon tämä vaihdos on vaikuttanut kirjaan.

Harrisonin trilogian kahden ensimmäisen teoksen vahvuutena on vanhojen keijumyyttien uudelleen herättäminen. Keijut eivät ole kauniita olentoja, vaan monet ovat ilkeitä keppostelijoita, jotka voivat houkutella ihmisen eksymään metsään. Keijutrilogiassa ei myöskään ole viitteitä tämän hetken muodista, paranormaalista romantiikasta.

Kuten muidenkin kommenteissa, ainoa miinus tulee amulettien etsinnän halppoudesta. Pienet vastoinkäymiset olisivat luoneet enemmän syvyyttä tarinaan. Loppu oli hieman ennalta arvattava, mutta taidokkaasti kerrottu.

Viime aikoina on nuorille suunnatusta dystopiasta saanut nauttia kaksin käsin. Herkästi lähtee ajattelemaan, voiko enää sanoa mitään uutta, mitä vielä ei olisi käsitelty? Kyllä voi. Paljaan taivaan alla-teos sitoo itsensä genren perusideaan, pelottavaan tulevaisuuden kuvaan, jonka nykyhetkemme epäkohdat luovat, mutta se on löytänyt myös omia, sangen kiinnostavia juonenkäänteitä. Esimerkiksi evoluutio kuvun ulkopuolella on täysin poikkeava Haave-kaupungin kontrolloidusta lisääntymisestä ja genetiikasta.

Mielenkiintoisesta ideasta huolimatta kirjan alku tuntui käynnistyvän hyvin hitaasti. Tarina kuitenkin koukuttaa ja puolivälissä kirjaa jo ahmii. Loppu puolella tuntui, että kirjan tyyli muuttuu vahvemmaksi, uskottavammaksi. Tarinaa kerrotaan vuoroin Arian ja Perryn näkökulmista, ja tämä antaa tapahtumille paljon enemmän syvyyttä kuin yksiääninen kerronta. Kirjan parasta antia ovat sen mielenkiintoiset hahmot. Onneksi jatkoa on luvassa, sillä sen verran mielenkiintoisiin aetelmiin tässä jäätiin!