Nafisan

Tällainenko maailmasta tulee meidän jälkeemme? Sotien runtelema, jossa kaupungit noudattavat omanlaista kieroutunutta darwinismiaan: syö tai tule syödyksi. Kirjoittaja on sekoittanut soppaan mytologioita ja nippelitietoja meidän ajastamme onnistuen nerokkaasti sivistämään ohimennen sekä herättämään kysymyksiä omista elintavoistamme. Kirjan loppu on täynnä käänteitä, joita ei olisi osannut aavistaa, osa surullisiakin, mutta sellaista elämä on.

Kirja piti hallussaan koko ajan, saaden lukijan haukkomaan teatraalisesti henkeään - ylittäen kaikki jo valmiiksikin korkeat odotukset, joita minulla kirjasta oli. Hahmot ovat yllättävän syvällisiä, lue kirja jos et usko!

Hester - tyttö, joka ei ole kaunis, Tom - poika, joka ei ole sankari, Katherine ja eräs salaperäinen nuorukainen ovat keskenään joukko erilaisia, enemmän tai vähemmän kovia kokeneita nuoria, joilla on tehtävänsä tarinassa. Kirjassa seikkalee myös lemmikki susi nimeltään Koira, eikä rakkaudeltakaan voida välttyä.

Rakkaustarina, jollaista et ennen ole lukenut. Unohda Houkutus, Romeo ja Julia ja muut vanhat klassikot, tällä kertaa kirjan luettuasi tulet yllättymään. Tämä kihelmöivän jännittävä ja kylmiä väreitä nostattava kirja ei kerro pelkästää ruusuilla tanssitusta elämästä. Se kertoo myös erilaisuudesta ja hyväksytyksi tulemisesta. Rebeccan lesbo-äidin ja tämän taiteilija naisystävän elämästä, Rebeccan kasvusta aikuisuuteen, hänen isänsä uudesta perheestä... Tämä kirja on luettava hetkessä, eikä kyyneleiltäkään vältytä.

Kirjassa on kaunis kansi. Voisi luulla ettei tällä kannella olisi mitän tekemistä kirjan kanssa, mutta oikeastaan se sisältää paljon symboliikkaa kirjan juonesta. Paljastettakoon yksinkertaisin tulkinta nuoren kasvutarinasta, jonka voi rinnastaa perhosen muodonvaihdokseen toukasta kauniiksi, uniikiksi perhoseksi. Painotan sanaa uniikki, sillä me kaikki ihmisethän olemme erilaisia. Mistä johtuukin tämä erikoisuus, onko kyseessä ympäristön ja/tai perimätekijöiden vaikutuksesta muovaantunut persona, vai onko kaiken takana sielu. Ihmisen aivoissahan on myös perhoskuvio, tarkemmin ottaen selkäytimen poikkileikkauksessa.

Tämä kirja saa miettimään ihmisyyttä, minuutta, inhimillisyyttä ja sitä, kuinka paljon on tarpeeksi, ja miten paljon on liikaa. Kovin syvällistä selontekoa en tästä kirjasta tahdo kirjoittaa, sillä muutoin tulen paljastaneeksi liikaa. Kerrankin nuorten/nuorten aikuisten kirja, jossa on nerokkaalla tavalla saatu kerrostumaan tarina, jota ei aivan kokonaan voi ennalta arvata. Pelottavan todentuntuinen tulevaisuuden kuvaus, joka ei todellakaan ole liian kaukana totuudesta. Tämä voisi olla tulevaisuuden historian kirjasta. Nykyäänkin kun liikkeellä on paljon tappavia viruksia ja bakteereja, joiden kyky vastustaa antibiootteja ja muuta lääkitystä on ällistyttävä.

Kirjan teemat saavat ajattelemaan kysymyksiä. Kuinka paljon lääketiede voi sinun ruumistasi muokata? Elinsiirrot ovat nykypäivää, milloin siirrymme scifileffoista tuttuun maailmaan, jollainen löytyy mm. I, Robotista vain kahdenkymmenen vuoden päässä? Will Smithin esittämä hahmo etsivä Del Spooner sanookin jossain vaiheessa elokuvaa: Well, take it from me, read the fine print on the organ-donor card. It doesn't just say what they can take out. It says what they can put back in.

Kuka on Jenna Fox? teoksen englanninkielinen nimi (The Adoration of Jenna Fox) kertoo vanhempien ainokaiseen tyttäreensä lataamista toiveista ja siitä, kuinka ahdistavaa voi ollakaan täydellisyyteen pyrkiminen. Kirja jaksaa yllättää, eikä tätä lukiessa tule tylsää, paikoin olisi ehkä kaivannut syventävää kuvailua, mutta kirja on kaikesta huolimatta varsin nerokas käänteissään.

Tarina etenee pääosin Ephin (Ephraim Goodweather), CDC:n tartuntatautien lääkäri-tutkijan näkökulmassa. Kysessä on tosiaankin pöpö, mutta kukaan ei osannut aavistaa, millainen. Lääkärin on vaikeaa nähdä tautia ja potilasta toisistaan irrallisina, saati pitää tautia niin pelottavana tai parantumattomana, että potilaan henki olisi siinä sivuseikka. Kuinka tapajaksi tullaan? Jos tappaa viruksen saaneen ihmisen, joka ei ole enää ihminen, onko se edelleen murha? Näiden kysymysten kanssa Eph ja muut hahmot kirjassa kamppailevat kohdatessaan aivan uudenlaisen kuvauksen vampyyreistä, jotka eivät ole kauniita muotilehden malleja.

Aluksi minua ärsytti suunnattomasti kirjailijoiden viljelemät spesifit kuvaukset lentokoneen osista ja lääketieteellisistä instrumenteista että taudinkuvista, normilukijalle riittäisi vähempikin, eikä ketään voi oikeasti kiinnostaa millaisella kaasulla hitsauspilli toimii, eihän? Tähän kuitenkin tottuu kirjan edetessä, joskaan tyylistä ei ole pakko pitää. Muistuttaa siis tältä osin Michael Crichtonin, Robin Cookin ja Tess Gerritsenin tyylejä. Sihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.

Lukemista haittasi tahallinen pelon paisuttaminen, kirjailijat sortuvat clichéisiin yrittäessään luoda painostavaa ilmapiiriä. Tämä on jo nähty. Tätä vaivasi sama vitsaus kuin Justin Croninin Ensimmäistä siirtokuntaa: liiallinen elokuvamaisuus. Jopa osa henilöiden välisestä keskustelusta on kirjoitettu repliikki tyyllin. Hauskin henkilöhahmo on Fet, tuholaistorjuja.

Bree Tannerin lyhyt elämä käsittää paitsi verenjanoa, se kertoo myös kuinka vampyyrimaailmassa osataan pelata kieroa peliä. Kirja paljastaa niin vastasyntyneiden janon kuin selviytymistaistelun kyllästämän maailman, on siinä myös yllättävää ystävyyttä ja hellyyttä. Kiinnostavia hahmoja olivat Diego ja etenkin Fred, jonka kohtalo jää mietityttämään. Kirja sopii vampyyri-saagan lukeneille, etenkin niille. jotka jo tietävät kuinka Epäilyksessä kävi.

Kirjaa ei todellakaan jaksanut lukea yhteen pötköön, sillä mm. nuorten vampyyrien rähinät alkavat nopeasti toistaa itseään ja välillä tuntuu kirjailijan pakottaneen novellinsa kirjan mittoihin. Vähemmällä itsetoistolla ja sivuhenkilöihin syventymällä kirja voisi toimia itsenäisestikin, nyt se on vain laimea sivutuote.

Vampyyreistä kirjoitetaan runsaasti kirjoja, mutta ihmissusista paljon vähemmän. Maggie Stiefvaterin ensimmäinen suomennettu teos luo hiukan tasapainoa tähän tilanteeseen, sillä nyt rakkaustarinassa sudet saavat oman osansa. Tarinaa kerrotaan Gracen ja Samin näkökulmista (vertaa: Houkutus Bellan näkökulmasta ja Meyerin siitä kirjoittama versio Edwardin silmin). Grace on aina pitänyt susista, mutta jouduttuan lapsena näiden sieppaamaksi, hänelle yksi susi on ylitse muiden: keltasilmäinen ja niin lumoava.

Kirja etenee lyhyillä luvuilla, osa on jopa alle sivun pituisia, tämä johtaa jos ei suoraan koukuttautumiseen, niin ainakin tiettyyn tunteeseen, että kirjaa voi huoletta lukea nopeasti paljon. Sopivia annosapaloja siis vaikkapa ennen mukkumaan menoa. Jokaisen luvun otsikon jälkeen lukee kertojan nimi sekä lämpötila (tämä oli jännä piirre), joka liittyy kirjan syvimpään olemukseen, susiin. Niitä näkyy vain talvella, mutta missä ne viettävät kesänsä? Talven ja kovan pakkasen käsite on tosin erilainen amerikanmaalla. Päähenkilöt ovat ihastuttavan moniulotteisia, Sam ainakin. Grace on hieman pinnallisen oloinen puhumattakaan sivuhahmoista, jotka leijailevat pääjuonen ympärillä kuin puista putoilevat lehdet. Onneksi kirjan lopussa osa heistäkin saa lihaa luidensa päälle. Tähän kategoriaan kuuluvat niin Gracen ystävät kuin hänen vanhempansakin.

Houkutusmaisuudessaan jo alku tuntuu lupaavalta. Sama vatsanpohjaa kutkuttava tunne rakkaudesta, sama salaperäisyys ja hiippailu jatkuu pitkin kirjaa. Koukuttaa lukemaan lisää. Mahdollisuus tulevasta leffasta ei olisi huono juttu.

Väristys on nimensä veroinen lukuelämys, jokainen sana hivelee ihoa kuin herkkä kosketus. Kirja pitää otteessaan viimeisiin sivuihin asti. Tunnelma vaihtuu Houkutuksen kaltaisesta onnellisuudesta vampyyrisarjan seuraavan osan (Uusikuu) tavoin surullisuuteen ja eräänlaiseen välinpitämättömyyteen. Mikä tunteiden vuoristorata. Kyyneleiltäkään ei täysin voi vältyä, joten on syytä varautua nenäliinapaketilla. Vaikka teknisesti kirja ei olekaan Shakespearen tasolla, se onnistuu kuitenkin maalaamaan suuren tarinan pienistä ihmisistä.

Laitan jatko-osat heti varaukseen lähikirjastoon, pakko tietää "kuinkas sitten kävikään".

Kirjan alottaessani toiveeni olivat korkealla: kerrankin (näennäisesti) "kielletty rakkaus" uudessa paketissa. Ensimmäiset sivut luettuani olin harmissani, tämähän on täyttä teinihömppää! Kirjoitustyyli on samanlainen kuin R.L.Stinellä tai Rob Kiddillä ja kutsuu 10-13 vuotiaita, mutta hahmot ovat jo 15-kesäisiä (tämän huomaa toisinaan myös rivien välistä lukiessaan). Tämä tapa kirjoittaa saattaa karsia vanhempia lukijoita pois, vaikka kertomus herättää ajatuksia ja luo muuttuneen maailman meidän jälkeemme. Maailman, joka on tuhoutunut meidän tekojemme takia. Ideahan on aika pitkälti sama kuin mm. Waterworld-leffassa: jäätiköt ovat sulaneet ja ihmisten elialueet pienentyneet. Kirjassa pieni joukko uudisraivaajia on muuttanut asumaan veden alle, viljelemään maata. Vedenalisilla ja maanpäällisillä ihmisillä on yhteiskunnassa hyvin eriarvoinen asema, jonka musta-valkoinen asettelu sympatisoi rohkeita toisinajattelijoita, niitä, jotka uskalsivat ottaa riskin elämässään toisten hyväksi.

Päähenkilö Ty tutustuu pinnan yläpuolelta tulleeseen tyttöön Gemmaan, joka etsii kadonnutta veljeään. Vasta loppupuolella kirjaa päästään tosissaan latteiden henkilöiden ja juonen kehittämisen kanssa alun kankeudesta ja onpa sinnekin päri käännettä luotu. Jos vain tyyli saataisiin kohdalleen, voisi kirja potentiaalisesti menestyäkin, nyt se valitettavasti eksyy nuoriso-osaston geneeriseen massatyyliin. Mukaan on heitetty myös rikollinen Krottiliiga, joka on muutakin kuin mitä pinnalle näyttää. Plussaa teos saa ainoastaan hyvin luodusta vedenalaisesta maailmasta ja sen kuvaamisesta. Niin vedenelävät kuin ihmisten asumusmuodot on kekseliäästi ja uskottavasti kirjoitettu. Hauskasti (jos ekokatastrofista voi sitä sanaa käyttää) kirjan lukemiseen kuluu vain pari iltaa, ei todellakaan mikään järkäle, kevyt välipala. Tästä voisi joku tusina elokuvaohjaaja napata idean seuraavaan The day after tomorrow-epookkiin.

Kirjan kirjoitus tyyli on vähän erikoinen. Tämä syntyy tietenkin osittain suomentajan persoonan osallistuttua mukaan, koska amerikkalaiset ilmaisut eivät käänny kovin hyvin. Toisen puolen synnyttää kertojan vaihtuminen pitkin tarinaa, jopa lukujen sisällä. On virkistävää lukea eri näkökulmia asioista, mutta hahmojen lisääntyessä, täytyy olla tarkkana ja huomata ajoissa henkilön vaihtuneen (itselleni oli toisinaan vaikeaa hahmottaa kuka kukin oli, sukulaisuus suhteista puhumattakaan). Myös välissä olevat päiväkirja-muotoon kirjoitetut pätkät loivat vaihtelevuutta.

Olen aina ollut viehättynyt post-apokalyptisiin kuvauksiin, vaikka niihin enemmän leffoissa olenkin törmännyt. Tästähän on myös filmatisointi oikeudet myönnetty ja odotan kyllä leffaa mielenkiinnolla, uskon että tarina toimii visuaalisesti paremmin kuin kirjallinen versio. Kirjan viimeisiin sataan sivuun liittyy muutamia käännekohtia tarinassa, jotka lisäsivät oman potkunsa tarinaan.

Toisinaan kirjaan olisi kaivannut enemmän karttoja helpottamaan paikkojen vaihtumisesta johtuvaa hämmennystä, mutta jos on varustettu riittävällä mielikuvituksella, ei putoa ainakaan täysin kärryiltä. Suurin osa paikoista on kuitenkin käsittääkseni (jossain muodossa) olemassa oikeastikin, eli viitseliäimmät voivat näpytellä lokaatioita vaikka Google Mapsiin.

Välillä tuli varsin ärsyttävä tunne: "miksi tämä ja tämä on kirjoitettu näin? Itsehän olisin sanonut vaikka tällä tavalla". Makuasiat ovat makuasioita, mutta jos vertaan Eragonin saamaa palautetta huonosti kirjoitettuna kirjana (jota en kyllä yhtään allekirjoita, ehkä kolmatta osaa lukuunottamatta), on silti toisinaan vaikea ymmärtää kirjan ympärille syntynyttä suurta kohua. Ok, tarina on tavallaan ideana varsin tuore, käyttää vanhoja jo miljoonaan kertaan kerrottuja tarinoita pohjana ja lisää soppaan himan uuttakin, mutta teknisesti se ei top 10 listaani mene. Silti kirja oli pakko lukea loppuun asti ja meni parina iltana usean tunnin lukemiseksi yöunien kustannuksella, ja ehkä siksi kirjan tapahtumat tulivat myös uniini. Silti jokin puuttuu vielä, onko syynä sitten kirjan liiallinen elokuvakäsikirjoitus-maisuus vai katoaako kirjojen taika käännettäessä?

Jään kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan jatko-osan ilmestymistä! Suosittelen sellaisille ihmisille, joiden mielestä Houkutus antaa liian imelän kuvan vampyyreistä.