Vitsaus

Sain tämän nyt viimein luettua. Minulle tämä kyllä eteni alkuun liian hitaasti ja en meinannut millään jaksaa keskittyä kirjaan. Mutta alkoihan siinä onneksi joskus jotain tapahtumaankin.

Loppua kohden siis parani ja jään innolla odottamaan mitä tässä jatkossa kehkeytyy, vaikka nämä vampyyri jutut ei olekaan mitään lempi lukemistani.

Vitsaus on mahtava kirja. Pidän vampyyrikirjoista, joissa vampyyrit on kuvattu pedoiksi, ja joissa ne ovat karkeita hirviöitä. Kirja ei välttämättä ole kaikkein omaperäisin, mutta siinä on tiettyjä loistavia myyttejä, joita kirjoitetaan uusiksi. Pidin tosi paljon siitä, että vampyyrit olivat sairastuneita loismatojen vuoksi. 

Henkilöt olivat aika mitäänsanomattomia. Eph oli ok, mutta hän ei tarjonnut mitään kunnollista. Hän oli joka suhteessa ok: ok luonne, ok asenne, ok rohkeus. Mikään ei ollut hyvää, tai huonoa. Eli aika mitäänsanomaton hahmo, varsinkin päähahmoksi. Nora oli aikalailla samanlainen. Setrakian oli koko kirjan eniten panostettu hahmo ja sen huomasi. Hän oli hyvä tyyppi, josta kantoi huolta. Vas oli myös hyvä hahmo, ja selkeästi parempi kuin päähahmo Eph. Gus oli ihan ok, hän vain jäi aika pieneen osaan.

Tarina etenee pääosin Ephin (Ephraim Goodweather), CDC:n tartuntatautien lääkäri-tutkijan näkökulmassa. Kysessä on tosiaankin pöpö, mutta kukaan ei osannut aavistaa, millainen. Lääkärin on vaikeaa nähdä tautia ja potilasta toisistaan irrallisina, saati pitää tautia niin pelottavana tai parantumattomana, että potilaan henki olisi siinä sivuseikka. Kuinka tapajaksi tullaan? Jos tappaa viruksen saaneen ihmisen, joka ei ole enää ihminen, onko se edelleen murha? Näiden kysymysten kanssa Eph ja muut hahmot kirjassa kamppailevat kohdatessaan aivan uudenlaisen kuvauksen vampyyreistä, jotka eivät ole kauniita muotilehden malleja. Aluksi minua ärsytti suunnattomasti kirjailijoiden viljelemät spesifit kuvaukset lentokoneen osista ja lääketieteellisistä instrumenteista että taudinkuvista, normilukijalle riittäisi vähempikin, eikä ketään voi oikeasti kiinnostaa millaisella kaasulla hitsauspilli toimii, eihän? Tähän kuitenkin tottuu kirjan edetessä, joskaan tyylistä ei ole pakko pitää. Muistuttaa siis tältä osin Michael Crichtonin, Robin Cookin ja Tess Gerritsenin tyylejä. Sihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Lukemista haittasi tahallinen pelon paisuttaminen, kirjailijat sortuvat clichéisiin yrittäessään luoda painostavaa ilmapiiriä. Tämä on jo nähty. Tätä vaivasi sama vitsaus kuin Justin Croninin Ensimmäistä siirtokuntaa: liiallinen elokuvamaisuus. Jopa osa henilöiden välisestä keskustelusta on kirjoitettu repliikki tyyllin. Hauskin henkilöhahmo on Fet, tuholaistorjuja.

Verrattuna Justin Cronin "Ensimmäiseen siirtokuntaan" Vitsaus on kömpelö ja lapsenomainen yritys kuvailla vaarallisen viruksen aiheuttamaa hajaannusta ja maailmanloppua.Töksähtävän alun jälkeen, tarina osoitautuu tyypilliseksi vampyyrikirjallisuudeksi, jossa keskitytään enemmään dramatisointiin ja inhon tunteiden herättämiseen lukijassa, kuin laadukkaaseen ja todentuntuiseen tekstiin. Kirjassa on myös juonen kannalta täysin epäolennaisia irtohahmoja, tarkoituksena saada näkökulmaa ja syvyyttä tekstiin,-siinä kuitenkaan onnistumatta, jolloin tarinan sirpaleisuus vaikeuttaa lukemista. Kirjan juoni tosin on melko viihdyttävä,ja siinä esiintyy myös jonkin verran omaperäisiä ajatuksia. Suosittelisinkin kirjaa etenkin nuorille ja kaikille "kauhutoiminnan" ystäville.

Vitasus on viihdyttävä kauhujännäri, jonka suurin vika on tavallisuus ja elokuvamaisuus. Perusjuonikuvio on kuin tyypillinen amerikkalainen katastrofielokuva eli tapahtuu jokin katastrofi (tässä tapauksessa ”vitsaus”) ja ihmiskunnan pelastamiseksi vain muutama yksilö löytyy taisteluun täystuhoa vastaan. Sankarien käyttäytyminen on välillä epäjohdonmukaista ja muutenkin tarina kärsii paikoin epäuskottavuudesta. Puute on myös se, että tarinaa käsitellään liikaa sankarien näkökulmasta, ei kuvata vampyyrien tai vampyyriksi muuttuvien tuntemuksia eikä muiden vitsauksen kourissa olevan kaupungin asukkaiden tuntemuksia tarpeeksi. Positiivista on, että vampyyrit eivät ole ihmisenkaltaisia kiiltokuvapoikia kuten monissa nykyajan vampyyrikertomuksissa ne ovat. Silti perusjuoni olisi saanut olla omaperäisempi. Kyllä tarinalla on hyvätkin hetkensä ja kirjan keskivaihe, missä tapahtumat vyöryvät jo täysillä, on mielestäni paras osuus. Arvosanani asettuu kolmen ja neljän tähden välimaastoon.