Nafisan

George Owellin klassikkodystopian Vuonna 1984 päähenkilönä seurataan 39-vuotiasta Totuusministeriön virkamiestä Winston Smithiä. Vaikka hänen tehtävään onkin menneisyyden uudelleen kirjoittaminen niin, että se palvelee nykyhetkeä, hän ei silti usko sokeasti Engsosin periaatteita, palvo jumalan asemaan noussutta Isoaveljeä tai hyväksy että 2+2=5. Hän on poikkeama systeemissä ja tietää, että tulee jäämään kiinni ennemmin tai myöhemmin. Onhan ajatusrikos pahinta, mitä oseanialainen tehdä.

Kun lukee näin totalitaristisesta yhteiskunnasta, on pakko kysyä kehen voi luottaa. Puolueeseen ei nyt ainakaan, mutta onko Winstonkaan luotettava kertoja? Tietenkään hän ei tahallaan välitä väärää kuvaa, mutta yhteiskuntansa kasvattina ja sitä vastaan kapinoidessaankin, hän ei aina osaa ajatella millä tavoin asiat voisivat olla toisin. 

Minulle heräsikin siis monia vastaamattomia kysymyksiä, esimerkiksi onko Oseania oikeasti sodassa, kuka pommittaa prole-alueita rakettipommeilla, ystävä vai vihollinen ja miksi kaikesta on pulaa, eli tekeekö kukaan oikeasti yhtään paria uusia kenkiä?

Luin Orwellin Eläinten vallankumouksen ollessani lukiossa. Se teki nuoreen minuun suuren vaikutuksen. Odotin samaa lukukokemusta tältäkin teokselta. Ja vaikka teos kyllä herättelikin, en tavoittanut aivan yhtä voimakasta elämystä. Vuonna 1984 tekee lukijastaan salaliittoteoreetikon. Omaa yhteiskuntaansa katsoo aivan uudesta näkökulmasta, kun lukee kuinka teoksen protagonisti tajuaa missä määrin vallan haltijat ohjailevat ja muokkaavat todellisuutta. 

Vuonna 1984 on ehkä kaikkein synkin ja toivottomin dystopia, jonka olen lukenut. Teoksesta huomaa hyvin toisen maailmansodan vaikutuksen, ja kuinka kalliin hinnan ihmiskunta maksoi ja mitä olisi voinut tapahtua sen jälkeen. Sen edustama maailma on kuitenkin pelottavuudessaan ja uskottavuudessaan kiehtova ja Orwellin kielellinen lahjakkuus pilkahtelee odottamattomista paikoista. 

Se on ehdottomasti ansainnut klassikon asemansa, mutta nykyihmisenä koen, että siitä puuttuu se jokin, joka olisi tehnyt teoksesta timantin. Suosittelen silti tutustumaan teokseen, sen verran suuren kulttuurillisen jäljen se on tehnyt.

Iso kiltti jätti on yksi Roald Dahlin tunnetuimmista ja suuresti rakastetuista lastenromaaneista. Odotukseni tarinan suhteen olivatkin varovaisesti korkealla, kiitos teoksen pohjalta tehdyn uuden elokuvasovituksen trailerin vuoksi.

Sen verran teoksesta kuitenkin on tullut vastaan netissä, että osasin varautua nimikkohahmon erikoisiin sanaleikkeihin. Suomentaja Tuomas Nevanlinna on tehnyt ison työn suomentaessaan kielen solmuun vääntäviä sanailotteluja ja adaptoidessaan tarinaa muutenkin Suomeen sopivammaksi (esim. paikannimien muodossa ja muuttamalla Englannin kuningattaren Suomen presidentiksi). Olisikin kiinnostavaa kokeilla myös alkuperäisteosta ja ratkoa Dahlin erikoisia sana-arvoituksia.

Tarina alkaa, kun orpokodissa asuva Sohvi ei saa unta. Hän hiipii ikkunan ääreen ja näkee jotain isoa, mustaa ja laihaa. Ja näin käynnistyy monien elämää muuttava seikkailu. Sohvi joutuu seitsemänmetrisen IKJ:n eli Ison Kiltin Jätin mukaan Jättiläisten maahan, missä hän näkee yhdeksän maailman inhottavinta asiaa, nimittäin loput jättiläisistä. Jättien mieliruokaa ovat ihmisparsat. Ne juoksevat pitkillä jaloillaan joka yö johonkin päin maailmaa, riippuen siitä minkä makuisia ihmisparsoja haluavat kulloinkin syödä. Kun jätit seuraavana yönä juoksevat Suomeen popsimaan lapsia kuin sokeripaloja, Sohvi haluaa tehdä asialle jotain, ja suostuttelee IKJ:n auttamaan.

IKJ puhuu erikoisella tavalla, sillä se ei ole käynyt kouluja, jättiläinen kun on, vaikkakin puolet lyhyempi muita. Se ei syö ihmisiä, vaan oksettavan makuisia musta-valkoraitaisia perskurkkanoita, sillä mitään muuta ei Jättiläisten maassa kasva. IKJ:n oli pakko napata Sohvi mukaansa, sillä ihmisten ei tule nähdä jättiläisiä, ei edes pienten tyttöjen, muutoin alkaa jättien metsästys isojen ihmisten halutessa vangita ne eläintarhaan. Pian Sohvi oppii tuntemaan kiltin jättiläisen ja se kertoo hänelle, kuinka kerää irrallaan leijuvia kauniita unia purkkeihin ja öisin puhaltaa ne pitkällä torvellaan lasten iloksi. 

Iso kiltti jätti on tarina erikoisesta ystävyydestä, luottamuksesta ja ongelmien ratkaisemisesta jos on riittävästi rohkeutta, kekseliäisyyttä ja päättäväisyyttä. IKJ on yksi parhaista Dahlilta lukemistani kirjoista. ja niinpä se nouseekin TOP 3 listalleni teosten Jali ja suklaatehdas ja Matilda rinnalle. IKJ:n puhetavasta irtoaa huumoria pitkäksi aikaa ja onpa siitä tehty jopa gradu. 

En lue yleensä paljoa dekkareita, ja teoksen täytyykin olla jollain tapaa erikoinen, että siihen tulen tarttuneeksi. Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Ihmeiden kabinetti on oikeasti Pendergast-sarjan kolmas osa. Sarjassa ovat aiemmin ilmestynyeet Relic (1995) ja Reliquary (1997), mutta sarjan suomentaminen aloitettiin erikoisesti vasta tästä kolmannesta osasta. 

Rakennustyömaalta löydetään maan alle rakennettu tila, joka on täynnä silvottuja ruumiita 1800-luvulta. New Yorkin pahamaineisin, mutta nimettömäksi jäänyt murhaaja on sata vuotta aikaisemmin paloitellut köyhien ruumiita kuin etsien jotain. Agentti Pendergast kuulee tapauksesta ja päättää ratkaista vanhat murhat, vaikka New Yorkin poliisilaitos ei pidäkään tapausta tärkeänä.

Ihmeiden kabinetti on ihan ok dekkariviihdettä. Pidän itse enemmän kirjoista, jotka haastavat lukijaa tai herättelevät ajattelemaan, tämä oli hieman valmiiksi pureskeltu kliseisine lausahduksineen. Tuhdinpaksuisesta teoksesta voisi mielestäni myös leikata sivuja pois reippaalla kädellä, sillä sisältöä ei tarjota aivan niin paljoa, että näin monelle näkökulmalle ja sivujuonteella olisi tarvetta. Tästä huolimatta kirjan lukee hyvin nopeasti.  

Erikoiset murhat, ihmeiden kabinetit ja agentti Pendergast ovat teoksen parasta antia. Pendergastissa on jotain samaa kuin Sherlock Holmesissa, joskin ensinmainittu on paljon jälkimmäistä miellyttävämpi osoittamastaan laajasta tietämyksestä ja varakkuudestaan huolimatta. Pendergast vaikuttaa kuvailujen perusteella albiinolta (hyvin vaalea iho ja hiukset, siniset silmät), ja välillä jopa hieman yliluonnolliselta olennolta. Mies nimittäin pystyy matkustamaan mielessään yksityiskohtaisia aikamatkoja. 

Sivuhahmot ovat hyvin kliseisiä (lukuunottamatta Puckia ja Wreniä, kahta persoonallista varastonhoitajaa): teoksesta löytyy niin korruptoituneita johtajia, ylipainoisia poliiseja kuin hyvin vähän aktiivisesti toimivia naisia. Jopa pääpahis oli hieman tylsä, mutta tämä oli sentään motiiveiltaan kuitenkin jossain määrin mielenkiintoinen hahmo. 

Keskeisiä hahmoja Pendergastin lisäksi ovat arkeologi Nora Kelly, joka auttaa Pendergastia 1800-luvun ruumiiden tutkimisen kanssa, Noran poikaystävä, ärsyttävän spontaani lehtimies William Smithback (joka laittaa uransa Noran edelle) ja oopperasta nauttiva, irlantilainen poliisikomisario Patrick O'Shaughnessy.

Loppuratkaisu ei yllättänyt, vaikka en osannut sitä ennalta arvata. Toivottavasti sarjan myöhemmissä osissa jännite kasvaa enemmän (ne kun löytyvät jo omasta hyllystä uusinta lukuunottamatta), nyt teos oli kuin vedellä jatkettua kesäkeittoa, jonka ainoa väripilkku oli Pendergast. Arkeologian osuus teoksessa yllätti ja alaa muutaman vuoden opiskelleena se esitettiin erittäin uskottavasti.

Sen verran tiesin Baskervillen koirasta etukäteen, että se on osa Sherlock Holmes-sarjaa, ehkä jopa tunnetuin tarina, ja että teoksen pohjalta on tehty jakso Benedict Cumberbatchin ja Martin Freemanin tähdittämään Sherlock -tv-sarjaankin. Tosin se on muistikuvieni perusteella hieman erilainen kuin tämä alkuperäisteos. En kuitenkaan voinut alitajunnalleni mitään, sillä herrakaksikko tähditti mielikuviani hahmoina Holmes ja Watson koko lukuprosessin ajan. 

Tarina saa alkunsa, kun joku unohtaa kävelykeppinsä Holmesin luokse. Kun kepin omistaja palaa, on hänellä tehtävä mestarietsivälle, joka kuitenkin lähettää tohtori Watsonin puolestaan tutkimaan mystistä kuolemantapausta. Baskervillen suvun ylle on legendan mukaan langetettu kirous: jos menee nummille keskiyöllä voi nähdä suuren mustan demonikoiran, joka tulee ja tappaa. 

Sir Charles Baskevillen on kuollut, mutta vaikka kuolinsyyn ajateltiin olevan luonnollinen, on noussut epäillys jonkun auttaneen kohtaloa ja johtaneen heikkosydämisen lordin ennenaikaiseen kuolemaan. Devonshiressa sijaitsevan Baskerville Hallin omistajuus siirtyy suvun viimeiselle vesalle, lordin veljenpojalle Henrylle, joka on nyt vaarassa. Sherlock ei tietenkään usko myytteihin vaan monimutkaisesti ajattelevassa mielenkoneistossaan hän päättelee, että epäilty murhaaja on elävä, ei taruolento. Mutta kuka on murhan takana ja miksi. 

Parasta teoksessa on ihana luontokuvaus Englannin jylhästä nummiseudusta, joilla jo kivikaudella asuttiin. Vaikka Doyle ei kuvaakkaan tarkkaan millaisia vaatteita hänen hahmonsa käyttävät, minkä näköistä Lontoossa on 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tai millaisilla hevosvaunuilla he matkaavat, pystyin maalaamaan mielessäni kuvan miljööstä.

Yllätyin, kun huomasin tarinaa kerrottavan lempeän Watsonin näkökulmasta. Lisäksi pääsin yllättymään, kuinka vähän jopa hieman ylimieliseksi kuvattu Sherlock Holmes oli tässä tarinassa läsnä. En voinut olla pohtimatta, onko J.K. Rowling inspiroitunut tästä klassikosta luodessaan Sirius Mustan (Harry Potter ja Azkabanin vanki) Devonshiren nummilla kuljeskelevan suuren mustan koiran ja vankikarkurin pohjalta? 

Chris Riddellin kirjoittaman ja taidokkaasti kuvittaman lastenkirjasarjan toisen osan, Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit tehostevärinä on punainen, aina metallinhohtoisella punaisella viimeisteltyjä sivunreunoja myöten. Ada Goottien ihanuus on juurikin kuvituksessa ja teosten kansien kauniissa viimeistelyssä. Edellisen osan tavoin mukana on nytkin minikirja ja sivuhuomioista vastaa tällä kertaa paljon matkustellut myskisorsa.

Vaikka ensimmäinen osa ei aivan kokonaan lumonnutkaan, pidin teoksen tunnelmasta ja Riddellin kynänjäljestä vauhdikkaassa kuvituksessa, puhumattakaan lukemattomista viittauksista kirjallisuuden klassikoihin mitä erikoisimmilla tavoin. Olisi aivan ihanaa, jos Riddell tekisi väritykirjan, sillä tekisi mieleni väritellä näitä kuvia jo teoksen sivuilla.

Nautin tästä toisesta osasta paljon enemmän. Parasta Riddellin teoksissa on kuvituksen ja kirjallisuuviitausten lisäksi tarinan sekaan keitetty mytologia (esim. ruotsalainen Minotauros Abba) ja hienovaraiset kauhugotiikan elementit.

Kalmatollon kartanolla pidetään jokavuotiset Täysikuukestit, jotka ovat päivää ennen Adan syntymäpäivää (jota kukaan ei tunnu muistavan). Ohjelmassa on mm. transilvaanialainen tivoli, maalausarpajaiset ja kuuluisien kokkien kakkumaistajaiset. Kokkeina sivuilta löytyvät mm. tutun kuuloiset Nigeliina Sokerilusikka, Gordon Ramses ja Heston Kovaja.

Kirjallisia viittauksia löytyy lukuisia. Adan kamaripalvelijatar Marylebonen tarina muistuttaa Paddingtonia, juhlateltan oven on rakentanut kaappeja valmistava fauni Tumnus apulaisensa Lucyn kanssa ja tivolin omistavan perheen isän nimi on Vlad Kolkko-Stokkeri.

Muita populaarikulttuuriviittauksia on niin agentti 007:ään kuin Simon ja Garfunkelin lauluun Parsley, Sage, Rosemary and Thyme. Harmillisesti teoksen kohderyhmä tuskin näitä viittauksia tajuaa, tai ainakin suurin osa niistä menee ohitse. Tuntuukin, että Riddell yrittää viittauksillaan viihdyttää enemmän teosta ääneen lukevaa aikuista kuin sitä itsenäisesti lukevaa lasta. Aikuislukijalle tämä on kuitenkin hauskaa bongailuviihdettä.

Taikasormi kertoo tarinan nimettömäksi jäävästä tytöstä, jolla on kyky muuttaa asioita. Suuttuessaan hän taikoo ensin kissan viikset ja hännän opettaja Talvelalle ja myöhemmin siivet metsästystä harrastavalle naapurissa asuvalle Kesälän perheelle. Tyttö ei nimittäin pidä ihmisistä, jotka ampuvat eläimiä.

Isä-Kesälän pitää lopulta rakentaa pesä puuhun sorsien asetuttua heidän talonsa. Äiti-Kesälä puolestaan rauhoittelee lapsiaan ruoka-aikana: "Älkäähän murehtiko, kultaseni. Minä pureskelen madot oikein pieniksi suussani. Ette edes huomaa eroa. Herkullisia matopurilaisia ja toukkapiiraita."

Dahlin opettavaisempiin teoksiin kuuluva nopealukuinen kirja sopii hyvin niin juuri lukemaan oppineille kuin 7+ vuotiaille ja se auttaa näkemään asioiden kaksi erilaista puolta; millaista on kävellä kilometri jonkun toisen kengissä. Teoksessa on myös pasifistinen, eläintensuojelua ja kasvissyöntiä kannattava vire.

Taikasormi saa lukijansa haaveilemaan kyvystä muuttaa asioita paremmaksi. Dahl ei selittele mistä tyttö on saanut maagiset voimansa ja teeman käsittely jää muutoinkin hieman pintaraapaisuksi. Olisi ollut kiinnostavaa lukea muistakin tapauksista, joissa taikuus auttaa muuttamaan mielipiteitä. 

Dahlin lastenkirjat yllättävät joka kerta. Miehen kirjoitustyyliä kuvaillaan usein anarkistiseksi ja tosiaankin, hänen hahmonsa eivät aina noudata lakia tai hyvää moraalia, sen verran erikoisia persoonia on kirjailija luonut. Samaan päättömään joukkoon kuuluu tämä vuonna 1981 päivänvalon nähnyt Ilmarin ihmelääkekin. 

Ilmari Intomielellä on ilkeä, lastenlastaan jatkuvasti komenteleva mummo, josta käytetään aika rajuja nimityksiä, kuten "vanha ämmä". Ilmari on päättänyt keittää tehokkaan lääkkeen, jolla Mummosta tulee kiltti ja herttainen, niin kuin mummojen tulee olla. Lääkeseokseen heitetään mm. pakkasnestettä, karvapoistoainetta ja kengänkiilloketta - melkoinen noidan keitos on siis kyseessä. Aineella on kuin onkin Ilmarin toivoma räjähtävä vaikutus, mutta pari odottamatonta (ja niin kovin Dahlmaista) käännettä tarinassa on myös luvassa. 

En uskaltaisi suositella tätä teosta varauksetta aivan jokaiselle, tai ainakaan sensuroimatta ääneen luettavaksi rajun kielenkäytön vuoksi. Minusta tuntuu myös, että Ilmarin lääkkeseos saattaisi houkutella useimpia lukijoita/kuulijoita kokeilemaan vastaavaa itsekin. Tiedän, että itse ainakin olisin lapsena yrittänyt sekoittaa Ilmarin mallin mukaista keitosta.

Roald Dahlia aiemmin lukeneet osaavat varautua kummallisuuksia sisältävään kertomukseen kirjailijan jokaisen teoksen kohdalla. Siihen puolestaan on paljon vaikeampaa varautuna kuinka kamalia herra ja rouva Nilviö olivat ja kuinka vähän teoksesta löytyy takakannen lupaamaa huumoria, lämpöä ja iloisia yllätyksiä. 

Anarkian voin kuitenkin allekirjoittaa tämän teoksen yhetydessä, sillä Dahlin teoksissa ei tosiaankaan ole kyse hupaisasta nonsensestä. Nilviöt vetää pohjat koko Dahlin tuotannosta. Nilviöiden kielnkäyttö on erittäin inhottavaa, sillä esimerkiksi kerran herra Nilviö tokaisee vaimolleen "Tuki ämmä turpasi". 

Dahl kirjoittaa, kuinka rumat ajatukset näkyvät rumuutena myös päällepäin. Rouva Nilviö oli nuorempana "melko sievä", mutta rumuus kasvoi häneen vuosien aikana. Herra Nilviö puolestaan ei koskaan pese partansa, vaan se on täynnä ruoan muruja. Herra ja rouva Nilviö ovat pyhittäneet elämänsä toistensa kiusaamiseen. He keksivät toinen toistaan kamalampia piloja. Heittääpä Rouva Nilviö kerran miehensä spagetin sekaan kastematoja.

Nilviöiden lisäksi teoksessa on myös toinen perhe. Apinaperhe. Nilviöillä on takapihallaan häkki, jossa asuvat Mukkelis-Makkelis vaimonsa ja kahden pienokaisensa kanssa. Nilviöt ovat olleet apinankouluttajia sirkuksessa ja nyt eläkkeellä ollessaan he tahtovat nyt perustaa nurinkurisen apinasirkuksen. Apinat joutuivat seisoimaan käsillään ja tekemään temppuja pää alaspäin. Lopulta Mukkelis-Makkelis saa tarpeekseen ja päättää perheineen paeta kurjista oloistaan. Mutta ei ilman kostoa.

Jeff VanderMeerin erikoinen Eteläraja-trilogia alkoi vahvasti. Hävitys oli jotain aivan omanlaistaan ja vaikeasti määriteltävä lukukokemus. Teos piti ahmaista kerralla ja se jätti jälkeensä kymmeniä kysymyksiä. Odotinkin kovasti Hallinnan ilmestymistä. Oli kuitenkin pienoinen pettymys, kuinka VanderMeer lähti viemään kerrontaa eteenpäin jatko-osissa. Uudet hahmot ja tapahtumat sarjan toisessa teoksessa eivät olleet riittävän kiehtovia pitämään kiinnostusta yllä. 

Hyväksyntä on jossain kahden edeltäjänsä rajamaastossa. Paikoin kirjailija pääsee lähelle ensimmäisen osan tunnelmaa, mutta sortuu välillä turhaan hämärtämiseen. Toiveet siitä, että Alue X paljastaisi salaisuutensa on syytä heittää. Jos olisin tiennyt, kuinka VanderMeer jatkaa tarinaa, olisin varmaankin jättänyt lukemisen Hävitykseen. Kolmannen osan kansikuva on kuitenkin trilogian kaunein.

Kerronnassa on käytetty paikoin upean runollista kieltä, välillä tarina puolestaan lähtee ennalta-arvaamattomille happotripeille. Lukijalle tarjoillaan uusia näkökulmia, sillä ääneen pääsevät toisessa osassa esiteltyjen Controlin ja Haamulinnun lisäksi majakanvartija Saul sekä Etelärajan johtaja ja kahdennentoista retkikunnan psykologi, jonka kokemuksista kerrotaan sinä-passiivissa. 

Parasta antia teoksessa kansikuvan ja runollisuuden lisäksi ovat majakanvartijan elämä ja suhde Charlieen, Glorian lapsuus majakan varjossa sekä Controlin ja Haamulinnun vaellus Alue X:n halki. Eri aikatasoilla avautuva kerronta taustoittaa Alue X:n historiaa, kun paikkaa kutsuttiin edelleen vain unohtuneeksi rannikoksi. Mukaan mahtuu myös "Valopääosastoksi" kutsuttu joukkio, jonka toiminta on hyvin hämärää. 

Jeff VanderMeerin Hallinta jatkaa Eteläraja-trilogiaa. Toisin kuin henkeäsalpaavan nopeasti etenevä ja paikoin jopa ahdistavakin Hävitys, Hallinta ottaa aikansa lämmetessään. Sarjan toisessa osassa paljastetaan lisää Eteläraja-organisaatiosta ja kahdennestatoista retkikunnasta. Päähenkilönä seurataan Control -nimistä agenttia (oikealta nimeltään John Rodriguez). 

Control on palkattu täyttämään Etelärajan kadonneen johtajan jättämää paikkaa, vaikka hänen saavuttuaan käykin ilmi, että varajohtaja Gracella on kaikki narut tiukasti käsissään. Control päättää kuitenkin haastatella kahdennentoista retkikunnan jäseniä, etenkin biologia, joka ei palannut kotiinsa, vaan suosikkipaikkaansa tyhjälle tontille. Control kiinnostuu biologista, joka haluaa itseään kutsuttavan Haamulinnuksi. 

Eteläraja valitsee, kouluttaa ja lähettää retkikunnat Alue X:lle. Laitoksessa myös tutkitaan aikaisempien retkikuntien tuomia näytteitä ja päiväkirjoja. Silti kukaan ei tunnut oikeasti tietävän miten Alue X on syntynyt ja miksi luonto alueella on erilainen kuin rajan toisella puolella. Eräällä tutkijalla on kuitenkin useampia teorioita tapahtuneesta. Villeimpien skenaarioiden mukaan tapahtumat johtuvat avaruusolennoista, ajassa matkustaneesta voimasta, rinnakkaisesta maailmankaikkeudesta tai vaihtoehtoisesta Maasta hyökänneistä ihmisistä. 

Hallinta etenee hitaasti, paljastaen yhden tiedonmurusen kerrallaan. Jäin kaipaamaan ensimmäisen teoksen kiivasta, rullaavaa kerrontaa, joka suorastaan hypnotisoi lukijansa. Control ei ole hahmona yhtä mielenkiintoinen kuin biologi eikä siis jaksa pitää mielenkiintoa yllä yhtä tehokkaasti. Teos on myös pidempi kuin trilogian ensimmäinen osa ja mielestäni Hallinnasta olisi hyvin voinut editoida pois ehkä jopa kolmanneksen. Hävityksen ahmi parilta lukemalta, mutta Hallinnan lukemissa minulla meni yli viikko. 

Luettuani Liken sivuilta kuvauksen Nebula-palkitusta Jeff Vandermeerin Hävityksestä, tiesin, että minun on pakko lukea se mahdollisimman pian. Hävitys on todella nopealukuinen teos, eihän siinä ole paljoa yli 200 sivua, mutta se ansaitsee vuoden oudoimman opuksen palkinnon. 

Teoksen kertojana toimii merkilliselle alue X:lle lähetetyn retkikunnan biologi, jonka lisäksi ryhmään kuuluu psykologi, antropologi ja maanmittaaja. Kaikki 12. retkikunnan jäsenet ovat naisia. Hahmojen nimiä ei mainita missään vaiheessa, vaan heitä kutsutaan aina roolinsa mukaan. Tehokas tyylikeino.

Alue X havaittiin ensimmäisen kerran n. 30 vuotta sitten. Sen jälkeen Eteläraja-niminen hallituksen yksikkö on lähettänyt eri alojen ammattilaisista koostettuja ryhmiä tutkimaan aluetta ja selvittämään, mitä siellä tapahtuu. Retkikuntien tarvikkeet ovat aina vanhoja, eikä heillä ole kelloja tai kompasseja tai mitään elektronisia laitteita. 

Biologilla on alueesta X tietoja vain sen verran, mitä hänen esimiehensä ovat kertoneet. Mediassa X-alueesta puhutaan ekokatastrofin kohdanneena, luonnontilaisena ja rajattuna alueena. Lisäksi alueesta kerrotaan lukijalle biologin aistihavaintojen perusteella. Karttaa tai selvää kuvaa ei koskaan tarjota. Biologin luotettavuutta kertojana voi epäillä, sillä mitään muutakaan tiedon kanavaa lukijalle ei tarjoilla. 

Syvyyttä biologiin saadaan hänen muistikirjaansa tallettamien takaumien myötä. Nainen kertoo, kuinka hänen ja aviomiehensä liitto oli alkanut rakoilemaan, kuinka biologi lähti yksin kävelemään, hakeutui tyhjälle tontille havainnoimaan sen omaa, suljettua ekosysteemiä. Kertomukset eivät kuitenkaan ole irrallisia, vaan sidoksissa vahavasti X-alueen taphtumiin. Jälleen yksi merkki VanderMeerin nerokkaasta tavasta ohjailla lukijaansa. 

Hävitys pakenee määrittelyjä. Se on erittäin hyvä esimerkki uuskummasta, rajat ja kaanonit rikkovasta kirjallisuudesta. Se ei tarjoa valmiiksi pureskeltuja vastauksia, eikä sitä pysty selittämään. Hävitys on koettava itse. VanderMeerin taidokas kirjoitustyyli (sekä Niko Aulan tasokas käännös), asioiden hidas paljastuminen ja painostava tunnelma tekevät Hävityksestä teksen, joka jättää vahvan jäljen lukijaansa. 

Suosittelen Hävityksen jo lukeneita tutustumaan Albert Sanchez Piñolin Kylmään ihon. Itse luin sen jo lukiossa ja muistikuvieni mukaan siinä on jotain samaa kuin VanderMeerin teoksessa. Vahva lukukokemus sekin. Hävitystä on verrattu myös Arkadi ja Boris Strugatskin Stalkeriin ja Stanislaw Lemin Eedeniin - jotka ovat kuulemani perusteella varsin mielenkiintoisia teoksia.

Kalevalasta ja suomimytologiasta aineksiaan ammentava Vaskinainen on pitkän linjan kirjailijan Anne Leinosen neljästoista romaani. Tuotteliaan ja vahvasti spefin puolella ansioituneen (mm. kolme Atorox-palkinttua novellia) kirjailijan bibliografiasta löytyy niin itsenäisesti kuin myös yhteistyössä lapsuuden ystävän Eija Lappalaisen kanssa kirjoitettuja teoksia ja lukuisia novelleja. 

Vaskinaisessa Leinonen on yhdistetänyt aineksia kahdesta aikaisemmasta novelistaan. Kirjailija paljastaa Osuuskumman haastattelussa, että Portin vuonna 2006 julkaisemassa novellikokoelmassa ilmestyneet Lautturin tytär ja Noitanaisen salli elää ovat olleet NaNoWriMossa 2008 runkonsa saaneen romaanin taustavaikuttajina. Novelleista tutut Tuonelan joen lautturin tytär ja noitanainen Ulpukka esiintyvät tuoreenkin teoksen sivuilla.

Tuonelassa on Taivaantakojan aikojen alussa rakentama suuri pyörä, joka ylläpitää Tuonelan virtaa. Tuomitut vainajat polkevat virtaa pyörään, kunnes heidän tuomionsa on suoritettu loppuun. Lautturin virran yli kuljettamat vainajat pääsevät takaisin elämänkiertoon. Systeemi toimii vuosituhansien ajan hyvin ja järjestystä valvomaan asetetut luomukset, metallista taotut sivekkäät olennot ovat aikojen saatossa kehittäneet persoonallisuuden. 

Eräs heistä, Vaskinainen, rakastuu toiseen kaltaiseensa ja ongelmat alkavat kasaantumaan. Lopulta tilanne kärjistyy taisteluksi, jonka aikana suuri pyörä pysähtyy aiheuttaen ongelmia niin keskisessä kuin alisessakin maailmassa. Metalliset sisaret karkottavat Vaskinaisen ja seikkailu alkaa.

Keskisessä maailmassa ihmiset huomaavat outoja merkkejä: lapset syntyvät ennen aikojaan, eläimet synnyttävät kehityshäiriöisiä poikasia, kuivuus vaivaa luontoa, oudot taudit niittävät kauhistuttavaa satoaan, eivätkä vainajat pääse lepoon vaan vaeltavat elävien joukossa. Jotain on mennyt pieleen.

Lapsena hukkuneeksi luultu lammaspaimen Niilas, kylän outolintu, lähetetään selvittämään asiaa muutaman päivämatkan päässä olevaan kaupunkiin ja siellä toimivan viskaalin luo. Matkalta mukaan tarttuu Ulpukka, erikoisia voimia omaava nainen. Apua ei kuitenkaan kaupungista löydy, mutta matkakumppanit kuulevat huhua kupari-ihoisesta ennustajasta, jonka luokse he yhdessä pyrkivät, vaikkakin omista syistään.

Leinosen takavuosien Suomen kaltainen maailma on hyvin mielenkiintoinen ja vanhahtavava kieli pitää maailman uskottavana. Tarina puolestaan on perinteinen sinne ja takaisin tehtävänsuorittamisseikkailu. Suomalainen mytologia on kirjailijan käsissä muovaantunut kiehtovaksi kokonaisuudeksi tuttua ja uutta. Niilas ja Vaskinainen vuorottelvat kertojina tuoden kaksi kiehtovaa näkökulmaa tapahtumiin - ikiaikaisen ja kuolevaisen silmissä kun aikakin näyttää erilaiselta.

Vaikka tarinan keskiössä onkin Tuonela ja sen vainajat, ei kirja ole surumielinen tai raskas, vaan koko ajan on olemassa toivon pilkahdus, lupaus oikean mittaisesta elämästä ja tasa-arvoisesta tuomioista.