Matti Karjalainen

Kaikki olemme varmaan joskus tehneet netissä huonoja kauppoja. Niin käy myös ikääntyvälle heavymuusikolle Jude Coynelle, joka tulee hankkineeksi itselleen ikioman kummituksen. No, mikäs siinä, kun halvalla saa!

Ei olisi kuitenkaan kannattanut, sillä käytetyn miesten puvun mukana saapuva henkiolento ei ole mikään ystävällinen kummitus, vaan häijy ja murhanhimoinen tapaus, joka kuiskii korvaan kuolemankatkuisia viestejä ja kantaa mukanaan ketjusta roikkuvaa partaveistä. Peruako kaupat? Valitettavasti tuotteella ei ole palautusoikeutta ja lisäksi ilmenee, että haamukauppiaalla on jo alun perin ollut tarkoitus saattaa Jude ja kummitus yhteen. Selvitäkseen täysissä sielun ja ruumiin voimissa on Juden ja hänen tyttöystävänsä noustava autoon ja aloitettava veriseksi muodostuva roadtrip halki syvän etelän.

En tiedä oliko Joe Hillin "Sydämen muotoinen rasia" (Tammi, 2008) osoittautui nopealukuiseksi ja viihdyttäväksi lajityyppinsä edustajaksi, mutta en sitä taida siitä huolimatta kirjahyllyssäni hillota.

Kiersten Whiten "Kaikki pois piilosta" (WSOY, 2022) -romaanissa neljätoista parikymppistä amerikkalaisnuorta ottaa osaa erikoislaatuiseen kilpailuun, jossa on tarkoituksena piilotella hylätyssä huvipuistossa viikon ajan. Joka päivä putoaa kaksi kilpailijaa pois. Voittajalle on luvassa tuntuva rahapalkinto, jollaista kieltämättä useampi maailman murjomista ja vähän epätoivoisista kilpailijoista tarvitsisi. Pian kuitenkin käy ilmi, ettei kyseessä ole mikä tahansa kilpailu. Vaikuttaisi siltä, ettei kilpailijoita oikeastaan etsitä, vaan pikemminkin saalistetaan...

Miten tämä olikin niin jumalattoman huono? Lupaava alkuasetelma ja Minotauros-myytin hyödyntäminen ei paljon ilahduta, kun lukija yrittää raahautua eteenpäin kömpelön kerronnan, yhdentekevien henkilöhahmojen ja kädenlämpöisen yhteiskuntakritiikin suossa.

Loppuun pari osuvaa sitaattia itse romaanista:

Jos hän olisi joku muu, hän voisi epäilemättä kehitellä kaikesta täällä kokemastaan tarinan, mutta hän ei halua liittyä niiden halpahintaisten genrekirjailijoiden joukkoon, suoltaa kirjallista roskaa typerille massoille. (s. 124)

Kauhun ei pitäisi olla tylsää, sen ei pitäisi tarkoittaa loputtomia tyhjiä tunteja, joiden läpi on pakko raahautua. (s. 219).

Seiskaluokkalainen Pete on joutunut ikävään tilanteeseen. Paras ystävä Sara on nimittäin sairastunut vakavasti. Lääkärit ovat neuvottomia, ja vaikuttaa siltä ettei hän ei näe enää seuraavaa joulua. Niinpä Pete menee tekemään jotakin epätoivoista, nimittäin toivomaan tavaratalon joulupukilta, että ystävä paranisi.

Seuraavana yönä Pete herää siihen, että hänen rintansa päällä istuu iljettävä olento - tonttu - joka lupaa hoitaa asian, mikäli sankarimme suostuu antamaan vastalahjaksi varjonsa. Niin sitten käykin. Varjon menettäminen voi tuntua aluksi aika mitäänsanomattomalta jutulta, mutta silläpä onkin aika karmeita seurauksia. Kaiken lisäksi Pete saa huomata, ettei hän ole ainoa varjonsa kaupannut...

Timo Parvelan "Helähdys" (Tammi, 2021) käynnistää uuden varhaisnuorille suunnatun Varjot-fantasiasarjan, johon on ripoteltu myös himpun verran kauhuaineksia - eikä se yhtään hassummalta pelinavaukselta vaikuta. Suomalaiskansallisten mytologiaelementtien hyödyntäminen ja tarinaan upotetut yhteiskunnalliset elementit tuovat mieleen kirjailijan erinomaisen Sammon vartijat -trilogian. Pasi Pitkäsen kuvitus on Kepler62 -sarjasta tuttuun tapaan hurjan hienoa, pelottavaakin.

Suosittelisin kirjaa ehkä viitosesta ylöspäin jonnekin seiskaluokkalaisiin asti. Lukijalta kyllä vaaditaan jonkin verran kahden toisistaan vielä toistaiseksi erillään pysyttelevän tarinanlinjan ja melko mutkikkaita elementtejä sisältävän juonen takia.

Mariana Enríquezin "Mitä liekit meiltä veivät" (WSOY, 2021) on argentiinalaisen kirjailijan novellikokoelma, joka sisältää toistakymmentä kauhuhenkistä tarinaa.

Enríquez on taitava tunnelmanluoja ja heti ensimmäinen novelli "Likainen poika" tempaisi mukaansa niin ettei kirjaa malttanut käsistään laskea, vaikka kovin olinkin väsynyt. Se kuitenkin loppui vähän niin kuin kesken, ja itse asiassa niin tuntui tekevän suurin osa tarinoista.

Kysymyksiä kyllä heräsi, mutta vastauksia ei kuulunut. Se olisi ollut vielä ihan hyväksyttävää, mutta siinä vaiheessa huomasin turhautuvani, kun kertomuksen loppuhuipennuskin tuntui usein jäävän välistä.

Mutta se tunnelma! Kyllä vaan. Lukukokemus jäi siis ehdottomasti positiivisen puolelle.

Suosikkini mahtoi olla Lovecraftille kunniaa tekevä "Mustan veden syvyyksissä", jossa otettiin samalla kantaa ympäristön puolesta. Novelleissa oli muutenkin läsnä yhteiskunnallinen ja feministinen ote, ja useammassa tarinassa viitattiin Argentiinan melko synkeään lähimenneisyyteen sotilasjuntan alla.

Linus Baker on nelikymppinen, pikkuisen vatsakas ja hyvin säntillinen virkamies, joka työskentelee Maagisen Nuorison Huolenpito-osastolla MNHPO:ssa. Linuksen elämä on vähän harmaata, kunnes kaikki muuttuu yllättävän työkomennuksen myötä.

Sankarimme saa tehtäväkseen lähteä tarkastamaan Arthur Parnassuksen johtamaa orpokotia, josta hänen on määrä kirjoittaa puolueeton raportti, jonka perusteella korkeampi johto päättää mahdollisista jatkotoimenpiteistä.

Linus luulee nähneensä urallaan jo kaiken mahdollisen, mutta kerrankos sitä erehtyy. Nyt hänellä on edessään sangen epätavallinen joukko maagisia olentoja: hotellipikkolon urasta haaveileva limalöllykkä, siivekäs traakki, ujo muodonmuuttaja, puutarhanhoitoa harrastava maahinen, metsänhenki ja kaiken kruununa kuusivuotias poika nimeltä Lucy, joka sattuu olemaan antikristus.

Ilmestymisestään saakka on T.J. Klunen "Talo taivaansinisellä merellä" (Karisto, 2021) on herättänyt ihastusta omassa Goodreads-lukukuplassani, enkä voi romaanin viimein luettuani alkaa oppositioon. Kovin sympaattinen aikuisten satuhan tässä oli kyseessä, vaikka pienoinen tiivistäminen olisi voinut tehdä kirjalle hyvää.

Lukemani perusteella kirjaa syytetään epämiellyttävistä jutuista, mutta se taitaa kertoa enemmän ajastamme kuin mistään muusta. Ei ole syytä kiistää tapahtunutta, hirveitä juttuja kaikki tyynni, mutta muistuttaisin tämä on reaalimaailmasta irrallaan olevaa fantasiakirjallisuutta ja vielä pohjavireeltään suvaitsevaista sellaista kaikkine sateenkaarevine teemoineen päivineen.

Neljätoistavuotias Ani asustaa Hervannnan betonilähiössä. Päähenkilöllämme ei mene kovin lujaa: koulussa kiusataan, rahasta on pulaa ainakin seuraaviin tukiin asti ja äidillä riittää ongelmia elämänhallinnan kanssa. Eräänä päivänä Ani purkaa tuskaansa paperille, rullaa kirjeen pieneksi mytyksi ja heittää sen ulos ikkunasta.

Sittenpä tapahtuu jotakin merkillistä. Sorsa nappaa paperitollon nokkaansa ja lennähtää pois. Ja jottei homma pysyisi liian arkirealistisena, saapuu siivekäs muutaman päivän kuluttua takaisin, nokassaan erikoislaatuinen vastauskirje...

Reetta Vuokko-Syrjäsen "Harhakoto" (Hertta, 2025) on tekijänsä ensimmäinen nuortenromaani, ja kaikessa omaperäisyydessään ihan virkistävä sellainen. En välttämättä syttynyt ihan jokaisella juonenkäänteelle, mutta enpä lukiessa ainakaan pystynyt arvaamaan, mihin suuntaan tarina lähtisi kaartamaan.

Juonta ei kannata tässä avata liian tarkasti, mutta mikäli pystyt hetkeksi nyrjäyttämään aivosi ns. suomakumma-kanavalle, kannattaa "Harhakotoon" tutustua. Lisäksi kirjassa kuvataan varsin oivallisesti köyhyyttä ja osattomuutta.

Stephen Kingin "Raivo / Pitkä marssi" (Tammi, 1992) koostuu kahdesta Richard Bachman -nimellä kirjoitetusta tarinasta, jotka ilmestyivät alun perin 1970-luvun loppupuolella.

Luokkakavereitaan panttivankina pitävästä ja opettajansa surmaavasta koulupojasta kertova "Raivo" on kertomuksista lyhyempi ja samalla myös vaisumpi. Nuorten käytös ei oikein tuntunut uskottavalta, mutta ilmeisesti se on innoittanut todellisia kouluampujia siinä mittakaavassa, että kirjailija on kieltänyt kertomuksen uudelleenjulkaisun.

Kohta ensi-iltansa saavan elokuvan myötä ajankohtaiseksi muuttunut "Pitkä marssi" sijoittuu dystooppiseen USA:han, jossa sata nuorta miestä ottaa osaa julmaan kävelykilpailuun. Vuosittain järjestettävässä kisassa on tarkoituksena kävellä muita pidemmälle; viimeinen jäljelle jäänyt on voittaja, matkan varrelle uupuneet ammutaan tien poskeen. Synkeän pessimistisessä tarinassa on omat hetkensä, mutta suurimmaksi ongelmaksi mahtaa muodostua se, ettei marssijoista ehdi kasvaa niin kiinnostavia hahmoja, että heidän kohtalostaan suuremmin välittäisi.

Ei vailla ansioita, mutta odotuksiin nähden pienoinen pettymys oli tämä lukukokemus. Katsotaan säästänkö kirjan omassa hyllyssäni vai pistänkö sen kiertoon.

Kaksitoistavuotias Adam muuttaa äitinsä kanssa Pelkovaaran kylään. Sankarimme ja hänen uudet ystävänsä joutuvat heti ensimmäisenä koulupäivänä tukalaan tilanteeseen, kun eräs heistä katoaa koulumatkallaan vanhaan ja pitkään hylättynä olevaan rakennukseen. Ja sittenpä ollaankin keskellä vaaroja ja ollaan paljon vartijoina, kun ikiaikainen pahuus on palaamassa maan kamaralle.

Arne Lindmon "Varislinnan salaisuus" (Karisto, 2025) aloittaa uuden Pelkovaara-nimisen fantasiasarjan, jossa hyödynnetään vaihteeksi pohjoismaisen mytologian kuvastoa, peikkoja ja sen sellaisia. Nopeatempoisessa romaanissa ei paljon jäädä aikailemaan tai pohtimaan syntyjä syviä, vaan kirja uskoo suoraan toimintaan ja väkivaltaisiin taisteluihin. Ida Skjelbakkenin kuvitus on sangen hurja ja saattanee vedota myös kohderyhmään, joka lienee alakouluikäisissä lukijoissa.

Tarinassa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta kovin omaperäisenä sitä ei voi pitää ainakaan tämmöisen kyynisen setämiehen mielestä. Tämä on tehty jo aiemmin ja paremmin. Kohderyhmään kuuluva on ehkä eri mieltä.

Lapsesta asti Joni on kärsinyt MD-kohtauksista, jotka saavat hänet uppoamaan ajatuksiinsa tuntikausiksi ja näkemään outoja asioita. Se on käynyt etenkin Jonin isän hermoille. Nyt isä on kuitenkin saanut päähänsä, että hänen poikansa on aika ottaa itseään niskasta kiinni ja saattaa opiskelut loppuun. Pää pois pilvistä, saatana! Uhrauksia on tehtävä!

Niinpä Joni muuttaa Vaasaan, jossa häntä odottaa isän ostama asunto 1960-luvulla rakennetun kerrostalon neljännestä kerroksesta. Kiinteistönvälittäjän esittelyn aikana Joni saa kuulla karmaisevia juttuja talon saunatiloista, ja melko pian päähenkilöllemme alkaa valjeta, että mahdollisen kylpyhuoneremontin sijasta hänen kannattaisi olla huolissaan vähän muista asioista.

Hiljalleen Joni tutustuu talon muihin asukkaisiin. Naapurustossa kaikki tuntuvat olevan masentuneita, alkoholisoituneita tai muuten vain sekaisin. Nuoren tubettajatytön videoissa on samanaikaisesti jotakin koukuttavaa ja ahdistavaa. Sulevi Ek, alakerrassa asuva alkoholisoitunut vanhus, on palkkasotilaana toimiessaan nähnyt ja kokenut monenlaista kamalaa, mutta miksi hän päättää tappaa itsensä hyppäämällä parvekkeelta? Millainen ihmishirviö oikein oli talon suunnitellut arkkitehti Aaron Kalli? Ja kuka - tai mikä - juoksee öisin rappukäytävässä?

Marko Hautalan "Pimeän arkkitehti" (Tammi, 2020) saattaa olla kirjailijan toistaiseksi paras teos, joka pitää mukavasti otteessaan viimeisille sivuille saakka. Tarinaa ei selitetä puhki, mutta kosmisemmista piirteistään huolimatta se ei ole myöskään turhan hämärä.

Levi-niminen poika muuttaa äitinsä ja siskojensa kanssa Cowslip Groven rauhalliseen pikkukaupunkiin. Uusien ystävien löytäminen on vähän vaikeaa, kunnes hän tutustuu luokan viralliseen outolintuun, hirviöistä ja avaruusolioista vaahtoavaan Katiin.

Sankarimme uuden kotikaupungin pinnan alla tuntuu muhivan jotakin kummallista. Naapurustossa asuu erikoinen pariskunta villiintyneen puutarhan ympäröivässä talossa. Lisäksi Levi voisi vaikka vannoa näkevänsä outojen olentojen hiippailevan varjoissa ja eräänä iltana pitkä, viheltelevä hahmo seuraa häntä kotiovelle saakka. Mutta pahin on vasta edessä. Lapsia katoaa öisin, eikä kukaan - vanhemmat, sisarukset tai koulukaverit - muista enää heidän olemassaoloaan...

Kory Merrittin "Ei täällä ole hirviöitä" (Otava, 2025) on alakoululaisille suunnattu kauhuromaani, jonka alkuasetelma on mielenkiintoinen, riittävän omaperäinen ja parhaimmillaan varsin hyytävä. Harmillista vaan, jännite ei kanna ihan viimeisille sivuille asti ja etenkin loppuratkaisu tuntuu varsinaiselta antikliimaksilta.

Lastenromaanissa keskimääräistä merkittävämpää roolia näyttelee ihan onnistunut kuvitus, ja välillä tarinaa kuljetetaan eteenpäin sarjakuvan keinoin.

Seitsemäntoistavuotias Beata käy lukiota ja on pahan kerran lätkässä luokkakaveriinsa Eliakseen, kun hänen elämäänsä astuu odottamaton vieras - nimittäin Kuolema ja vieläpä konkreettisesti, isolla K:lla kirjoitettuna. Vähemmästäkin voisi menettää yöunensa!

Kuolemalla on ihan asiaa. Sankarittaremme kuulee olevansa valittu. Ei heittämään henkeään, vaan hyppäämään viikatteen varteen ja alkamaan jonkinlaiseksi oman alueensa kuolemanenkeliksi. Ja jollei siinä olisi vielä tarpeeksi, niin ensimmäiseksi niitettäväksi osoitetaan hänen oma ihastuksensa Elias, jonka kanssa hommat ovat alkaneet edetä melko mukavaan suuntaan. Mutta voisiko Kuoleman tarjouksesta kuitenkin kieltäytyä? Viikatemiehen mukaan ei, ellei sitten halua järkyttää pahemman kerran maailmankaikkeuden voimatasapainoa....

Briitta Hepo-ojan "Viikatetytär" (Otava, 2025) on kotimainen fantasiaromaani, joka kiinnosti paitsi aiheensa takia, myös sen vuoksi että pidin melko paljon kirjailijan edellisestä teoksesta Amalia A ja kosmiset kiemurat.

Lopputulos on tälläkin kertaa varsin oiva nuorten fantasiaromaani. Saatoin odottaa hieman kevyempää lähestymistapaa aiheeseensa, etenkin kun takakansi mainitsee "palkitun nuortenkirjailijan leikkivän hengellä ja huumorilla", mutta tämähän oli lopulta aika vakava tapaus. Loppuratkaisu on minusta ihan näppärä, enkä osannut sitä etukäteen ennustaa, mikä on aina plussaa mitä nuortenkirjallisuuteen tulee.

Viikatemies-kuviota ei kamalasti selitetä, taustoiteta tai muuta sellaista, annetaanpahan vaan ymmärtää, että kuolema kulkee vähän niin kuin suvussa. En tiedä oliko se nyt niin tarpeenkaan, mutta siihen kyllä vähän petyin, ettei Kuolema PUHU SILLÄ AINOALLA OIKEALLA TAVALLA, jolla hahmon kaunokirjallisuudessa kuuluisi puhua.

Norjalaisen Ingvid Bjerkelandin "Paha" (Otava, 2025) on nuorille suunnattu kauhuromaani, jossa ollaan keskellä maailmanlopun tunnelmia. Salaperäiset pedot karvaisine koipineen, terävine hampaineen ja hirmuisine raatelukynsineen ovat ilmestyneet kuin tyhjästä ihmisten keskelle ja saaneet yhteiskunnan romahtamaan pahemman kerran.

Sisarukset Abdi ja Alva ovat menettäneet äitinsä hirviöiden hyökkäyksessä. Lasten pyrkimyksenä on nyt päästä rannikolle ja hankkiutua sieltä Shetlandinsaarille, jossa isä työskentelee. Se on vaan helpommin sanottu kuin tehty, sillä hirviöt vaanivat kaikkialla, ja epätoivoinen tilanne on saanut myös osan ihmisistä käyttäytymään julmasti toisiaan kohtaan.

Bjerkelandin teos ei varsinaisesti pääse ylvästelemään omaperäisyydellä, mutta on kuitenkin ihan näppärä lajityyppinsä edustaja - tai oikeammin tarinan alku, sillä teokselle on luvassa myös jatkoa.