Matti Karjalainen

Douglas Adamsin "Linnunrata: Viisiosainen trilogia" (WSOY, 2007) sisältää nimensä mukaisesti viisi ensimmäistä Linnunradan käsikirja liftareille -sarjaan kuuluvaa romaania. Nuorempana miehenä olin lukenut niistä ainakin ensimmäisen osan, ehkä toisenkin, mutta en sitä enempää.

En oikein usko siihen, että yleissivistyksen nimissä olisi "pakko" lukea mitään, mutta ehkä ensimmäinen osa voisi olla sellainen, löytyyhän siitä sankoin joukoin populaari- ja nörttikulttuurin kuumimpia iskurepliikkejä Vogonien kammottavasta runoudesta pyyhkeen hyödyllisyyteen, nelikakkoseen ja ties mihin muuhun. Kyllähän te tiedätte.

Lukiessani naurahtelin väitetysti ääneen. Ei käy kiistäminen, kyllähän tämä brittihuumorin mestariteokseksi monta kertaa julistettu opus hauska oli, mutta ei mielestäni ihan niin riemukas kuin yleensä väitetään, eikä ensimmäistä osaa pidä herra paratkoon enää ikinä tarjota sille kuuluisalle vähän lukevalle pojalle "lyhyenä ja hauskana kirjana", kuten joskus aikaisemmin saatettiin tehdä. Jonkinlaisesta scifi-sivistyksestä on etua, vaikka ei se välttämätöntä kai ole.

Looginen juoni ei välttämättä ole ollut Douglas Adamsille se kaikkein oleellisin asia, vaan pääpaino on verbaalisessa ilottelussa ja muussa sellaisessa. En tiedä onko kyse minun huumorintajustani ja sivistymättömyydestäni vai hukkuiko jotain käännökseen, mutta jossakin kolmannen kirjan jälkeen huomasin väsyväni ja pidinkin melko pitkän tauon ennen kuin sinnittelin kaksi viimeistä osaa loppuun.

Lukukokemuksena, no, enimmäkseen harmiton. Ei tämä silti minun teekuppini ollut, mutta harvemminpa kulttiklassikoiksi laskettavat kirjat kaikkia varten ovatkaan

Vuonna 2019 ilmestynyt Juhani Karilan "Pienen hauen pyydystys" oli sen verran mainio opus, että odotukset kirjailijan uutuusromaania "Terapeuttini on ihmissusi" (Siltala, 2026) kohtaan ehtivät kasvaa pilviin. En itse asiassa malttanut odottaa kirjaston varauksen saapumista, vaan marssin Akateemiseen ja ostin romaanin itselleni. Ei olisi pitänyt.

Nyt pääsi nimittäin käymään niin, ettei "Terapeuttini on ihmissusi" toiminut minulle ollenkaan. Vaikka fantastinen ja erilaisia ihmeotuksia vilisevä Helsinki oli miljöönä kiehtova, tuntui itse romaani sekavalta ja hämmentävää kyllä, pitkäveteiseltä. En jaksanut kiinnostua yhdestäkään henkilöhahmosta, olipa kyse sitten heidän traumoistaan, mielenterveydestään, ihmissuhteistaan tai pöytätenniksenpeluustaan, en sitten tipan vertaa. Loppuhuipennuskin tuntui varsin yhdentekevältä.

Voi tietysti olla, että minä olen mitään ymmärtämätön mölli, mutta olihan tämä nyt ihan hirmuinen pettymys. Pakko silti nostaa hattua avauslauseelle "Ihmissusi piti vastaanottoa Kruununhaassa", joka on yksi parhaista vähään aikaan näkemistäni.

Astrid Lindgrenin "Veljeni, Leijonamieli" (WSOY, 1974) on eräs lapsuuteni suurista lukukokemuksista. Lastenromaani tuli luettua useampaan otteeseen alakouluikäisenä ja sen tapahtuvat siirtyivät sulavasti myös oman huoneen matolla käytyihin leikkeihin. Niinpä tuntuikin pikkuisen jännittävältä avata klassikkoromaani uudelleen, yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Entäpä jos aika olisikin kullannut muistot ja kirja osoittautuisikin kököksi, katoaisiko silloin pala lapsuutta jonnekin likaviemäriin?

Ei olisi kannattanut huolehtia. "Veljeni, Leijonamieli" on edelleen mainio fantasiaromaani. Tarina kertoo kahdesta veljeksestä, yhdeksänvuotiaasta Kaarlesta eli Korpusta ja hänen isoveljestään Joonatanista. Kaarle on kipeä ja sairaalloinen, ja hän saa kuulla olevansa kuolemansairas. Joonatan lohduttaa veljeään kertomalla tarinoita kuolemanjälkeisestä maailmasta, Nangijalasta, jossa eletään "satujen ja nuotiotulten aikaa".

Niin siinä kuitenkin käy, että Joonatan päätyy kuitenkin tuonpuoleiseen ensin: hän pelastaa Korpun palavasta talosta, mutta uhraa siinä samalla oman henkensä. Veljesten kohtaaminen Nangijalassa on riemullinen, mutta pian käy ilmi, että taivaanrantaan on noussut myös synkempiä pilviä. Naapurivaltakunnan julma hallitsija Tengil on päättänyt valloittaa Nangijalan ja orjuuttaa sen asukkaat.

Niinpä Joonatan ja Korppu temmataan mukaan hurjaan ja vaaralliseen seikkailuun, jonka aikana kaksikon on muun muassa selvitettävä kavaltajan henkilöllisyys ja kohdattava lastenkirjallisuuden historian karmeimpien hirviöiden joukkoon kuuluvasta Katlasta, joka suorastaan huokuu ikiaikaista pahuutta ja jonka ensiesiintyminen nostaa ihon kananlihalle.

"Oli niin kuin alkuaikojen yö olisi ollut yllämme. Ja silloin löi taas salama, vaarallisin kaikista. Yhden ainoan silmänräpäyksen ajan se roihahti ja valaisi kaiken olevaisen. Ja silloin, siinä valossa minä näin Katlan. Minä näin Katlan." (s. 166)

Lindgren käsittelee sodan, kuoleman ja itsemurhan kaltaisia raskaita teemoja, jotka taisivat herättää keskustelua jo teoksen ilmestymisajankohtana, mutta samalla kirja kertoo kauniisti kaiken ylittävästä veljesrakkaudesta ja uhrautumisesta jonkun jalomman päämäärän eteen. Joskus elämässä tulee vastaan "asioita, jotka oli tehtävä, vaikka ne olivatkin vaarallisia", sillä "muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen."

Mainitaan vielä erikseen Ilon Wiklandin upea kuvitus.

En useinkaan jaksa lukea nuortenkirjasarjojen toisia osia, mutta Seanan McGuiren Harhateiden lapset osoittautui sen verran kiehtovaksi tapaukseksi, että heti Ovi joka sydämessä -romaanin lukemisen päätin tehdä varauksen myös kakkososaan. Ja kyllä kannatti!

"Luona luiden ja risukoiden" (Hertta, 2026) kertoo jo sarjan ensimmäisestä osasta tuttujen Jacquelinen ja Jillianin - Jackin ja Jillin - tarinan. Lasten narsistiset vanhemmat eivät ole oikein osanneet hoitaa kasvatustyötään, vaan yrittävät väkipakolla sovittaa tytöt haluamaansa muottiin. Jackista tehdään pikku prinsessa, kun taas Jill on railakas poikatyttö.

Sisarukset päätyvät kaksitoistavuotiaina ullakolla sijaitsevan matka-arkun kautta Nummiksi nimitettyyn maailmaan. Salaperäisen paikan yllä loistaa verenpunainen kuu ja ne ovat loputtomien tieteellisten kokeiden, hirviömäisen kauneuden ja kammottavien seurausten maailma. (s. 68)

Lapset ovat viettäneet koko elämänsä yhdessä, mutta nyt heidät erotetaan toisistaan. Jackista tulee elämän ja kuoleman välisiä kysymyksiä ratkovan tohtori Synkiön oppilas, kun taas Jillin kohtalona on päätyä Isännäksi itseään nimittävän vampyyrin kasvattityttäreksi. Vuodet kuluvat ja sisarukset varttuvat, mutta kuten arvata saattaa, heidän tiensä tulevat vielä risteämään, olkoonkin että sangen kammottavissa merkeissä...

Sarjan ensimmäisen osan tapaan "Luona luiden ja risukoiden" oli julmankaunis lukukokemus, jota mehevöitti viehättävän koukeroinen kertojaääni. Vampyyrikirjallisuuden ystävää lämmitti myös Isännän hahmon kuvaaminen. En kovin usein toivo että fantasiaromaani olisi pidempi, mutta olisin olisin viihtynyt Nummilla vähän kauemminkin kuin parinsadan sivun verran!

Harhateiden lapset on näemmä varsin pitkä sarja, ja toivon todella että suomalainen kustantaja malttaa jatkaa sen kääntämistä.

John Ajvide Lindqvistin "Ystävällisyys" (Gummerus, 2023) kertoo ruotsalaisesta pikkukaupungista, jossa alkaa tapahtua yliluonnollisia ja sangen kammottavia juttuja. Kaiken ytimessä on rannalle mystisesti saapunut rahtikontti. Ja niin kuin yleensä kauhugenressä, tuollaiset epämääräiset lukitut laatikot pitäisi jättää visusti rauhaan, eikä niitä pitäisi mennä ainakaan avaamaan...

Loppujen lopuksi kyseessä ei kuitenkaan ole edes erityisen pelottava romaani, vaan kauhun sijasta kyse on enemmän ihmisistä ja heidän välisistä suhteistaan. Joskus tuntui siltä, että JAL:lla oli vähän liian monta rautaa tulessa, kirjaan kun oli mahdutettu kaikenlaista rasismista kulttuurialalla tapahtuvaan seksuaaliseen väkivaltaan ja sosiaalisesta eriarvoistumisesta Pokemon Go:n pelaamiseen. Ehkä pieni tiivistäminen tai henkilögallerian typistäminen olisi voinut tehdä hyvää!

Mutta eipä tuo sitten kuitenkaan niin kamalasti haitannut. Seitsemänsataa sivua hurahti aika nopeasti, eli ongelmakohdistaan kirja oli oikein toimiva lukuromaani. Pidin paljon henkilöhahmoista, etenkin kaksitoistavuotias Alva osoittautui mainioksi tyypiksi. Jotain hyvin samaistuttavia asioita kirjasta löytyi myös, taisin kirjoittaa pari kolme kohtaa ylös tarkempaa pohdiskelua varten.

Loppuun varoituksen sana. "Ystävällisyys" sisältää muutamia aika häiritseviä kohtauksia, ja läskifobiasta kirjailijaa on syytetty myös (itse kyllä pidin seksuaalista väkivaltaa hankalampana rastina käsitellä, mutta miten nyt kukin kirjaansa lukee).

Luulen, että kirja tulee jakamaan voimakkaasti mielipiteitä, ja jäänkin innostuneena odottelemaan teidän muiden arvioita. Kertokaa ihmeessä, mitä "Ystävällisyydestä" tykkäsitte!

Kanadalaisen Yann Martelin palkittu "Piin elämä" on vaikuttava romaani nuoresta intialaisesta pojasta, jonka kohtalona on haaksirikkoutua pienellä pelastusveneellä keskelle Tyyntä valtamerta, ainoana seuranaan täyskasvuinen bengalintiikeri Richard Parker.

Martel kuvaa hienosti niin päähenkilönsä sisäisiä tuntemuksia kuin pelastusvenettä ympäröivää luontoakin. Kirjailija saa myös faktan ja fiktion välisen rajan hämärtymään siten, että kyynisyyteen taipuvainen lukijakin huomaa välillä miettivänsä, voisiko kaikki olla sittenkin totta - ennen kuin tarina alkaa lopussa saada enemmän merenkulkija Sinbadista muistuttavia elementtejä.

Loppuun sisältyy kuitenkin julma selitys sille, miksi absurdeja elementtejä sisältävä kertomus voi hetkittäisestä epäuskottavuudestaan huolimatta kuitenkin olla parempi kuin se realistinen versio.

Kaiken lisäksi "Piin elämä" on todella hauska kirja: muun muassa sen alkupuolella kuvattu episodi, jossa päähenkilö kokee voimakkaan samanaikaisen herätyksen niin islamiin, kristinuskoon kuin hindulaisuuteenkin, on kaikin puolin mainio.

Nuori ja vaatimattomista lähtökohdista oleva minä-kertoja menee naimisiin varakkaan Max de Winterin kanssa, mutta entisen aviovaimon Rebekkan muisto tuntuu varjostavan Manderleyn kartanoon asettuvan parin avio-onnea haudankin takaa. Kuinka kilpailla edesmenneen kanssa, etenkin kun tämä vaikuttaa olleen täydellinen ihan kaikessa? Ei se ihan yksinkertaista ole, vaan eipä ole kohta mikään muukaan, kun salaisuudet alkavat hiljalleen paljastua.

Daphne DuMaurierin "Rebekka" (WSOY, 1980) on psykologinen jännitysromaani, jossa päähenkilöt liikkuvat vähintäänkin moraalin harmaalla vyöhykkeellä. Syystä tai toisesta romaanin tunnelmasta tuli mieleen Kotiopettajattaren romaani. Lievästä hidastempoisuudestaan huolimatta kirja piti hyvin otteessaan. Nyt tekisi mieli tutustua myös Alfred Hitchcockin ohjaamaan filmatisointiin!

H.G. Wellsin "Aikakone - Maailmojen sota" (Kirjayhtymä, 1979) pistää samoihin kansiin englantilaisen kirjailijan tunnetuimpien teosten joukkoon kuuluvaa tieteiskertomusta, joiden vaikutus genrekirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin on valtaisa.

Vuonna 1895 ilmestyneessä "Aikakoneessa" nimettömäksi jäävä aikamatkailija kertoo ystävilleen kokemistaan seikkailuista vuoden 802 701 maailmassa, jota kansoittavat maan päällä elävät kauniit eloit ja maan alla asustavat hirviömäiset morlokit. Lyhyehkö pienoisromaani antaa ymmärtää, että yläluokan nautinnonhalu ja alati kasvaneet luokkaerot ovat saaneet asiat tälle mallille.
Lopputulos on ihan mukiinmenevä, mutta odotukset taisivat olla vähän korkeammalla, aikamatkustus kun on teemana sieltä kiehtovammasta päästä.

Vuonna 1898 ilmestynyt "Maailmojen sota" kertoo vihamielisten marsilaisten hyökkäyksestä Englantiin. Jälleen nimettömäksi jäävä kertojahahmo seuraa vierestä, kuinka tappavat polttosäteet ja myrkkykaasupilvet tekevät vastarinnasta selvää. Lontoo kaatuu hyökkääjien edessä, pakolaisvirrat täyttävät maantiet ja yhteiskunta ajautuu täyteen kaaokseen.

Sävy kirjassa on ahdistava ja varsin realistinen, mitä ruohonjuuritasolla liikkuva kerronta vielä korostaa. Luomakunnan kruunujen ajautuminen teuraskarjan rooliin ei saa meistä ihmisistä esille parhaita puolia, pikemminkin päinvastoin. Sankaritarinoille ei jää juuri sijaa, ja vaikka pelastus lopulta koittaa, ei marsilaisten kukistuminen ole juuri meidän omaa ansioitamme.

Wellsin kertojahahmo mainitsee marsilaisten tekosia kuvatessaan, että "koskaan ennen koko historiassa ei sodan aiheuttama tuho ollut ollut näin valikoimatonta ja kaikkialle ulottuvaa". Ei varmaan kirjailija osannut aavistaa, millaisia kauhuja maapallolla tultaisiin seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana tapahtumaan, ja vieläpä ilman avaruudesta tulevaa valloittajaa...

Lukukokemuksena ”Maailmojen sota” oli kiinnostavampi näistä kahdesta!

Max Barryn "Jennifer Valtiovallan" (WSOY, 2004) tapahtumat sijoittuvat suuryritysten hallitsemaan tulevaisuuteen, jossa ihmishenki voi olla yhden markkinointitempauksen päässä. Luvassa on vauhdikkaita käänteitä ja toimintaa, jota on höystetty ihan osuvalla uusliberalismin kritiikillä. Laaja henkilögalleria jää vähän ohueksi.

Nykyisin Stephen Kingille on helppo tuhahdella halveksuvasti, mutta ei käy kiistäminen etteikö kirjailijan esikoisromaani, telekineettisin voimin varustetusta kouluikäisestä lukiolaistytöstä kertova "Carrie" (Tammi, 1992 - 4.p.) olisi oman lajityyppinsä oivallinen edustaja.

Nopealukuinen ja kirjailijan tuleviin tiiliskiviin verrattuna lyhyenläntä "Carrie" ei ole yhtä kauhistuttava kuin vaikkapa sitä seurannut Painajainen, mutta kirjan perimmäinen vaikuttavuus taitaa piillä sen surumielisessä samaistuttavuudessa, joka on parhaimmillaan hyvin koskettavaa.

"Carrie" on rakennettu näppärästi. Mukana on katkelmia fiktiivisistä lähdeteoksista, kuten tutkimusraporteista, Valittujen Palojen artikkelista sekä telekinesiaa käsittelevistä kirjoista. Lainaukset onnistuvatkin tuomaan tarinaan autenttisuuden tuntua. Lapsuksiakin teoksesta toki löytyy: esimerkiksi kliseinen lopputwisti ei suoranaisesti huimaa päätä.

Edgar Rice Burroughsin "Tarzan ja leopardimiehet" (Kauppakirjapaino, 1974) on järjestyksessään kahdeksastoista Tarzan-seikkailu, jossa sankarimme joutuu ottamaan mittaa ihmissyöntiä ja "kammottavia salamenoja" harrastavasta järjestöstä.

Seikkailussa kierrätetään aikaisemmista tarinoista tuttuja juonikuvioita. Tarzan kärsii ties monettako kerran päähän kohdistuneesta iskusta aiheutuneesta muistinmenetyksestä, ja totta kai viidakkoon on päätynyt myös kaunis valkoinen nainen, joka saa miesten himot hyrräämään ylikierroksilla. Loppupuolella kirjaa tyttö toteaakin paljonpuhuvasti:

Minut on ryöstetty viime aikoina niin monta kertaa, että olen oppinut suorastaan odottamaan sitä. (s. 218).

Burroughs ei ole ehkä muutenkaan kaikkein parhaassa vireessään, ja aina hetkellisesti vaikutti siltä, ettei kirjailija ole kamalasti jaksanut syventyä omien henkilöittensä motiiveihin:

Lulimilla oli omat syynsä haluta valkoista papitarta. Miten tämä oli edullista hänelle, ei ollut täysin selvää, mutta pappien ajatuksenjuoksu käy usein yli maallikkojen ymmärryksen. Ehkä joku Hollywoodin suhdetoimintamies olisi pitänyt hänen syitään aivan selvinä, mutta oli miten oli.... (s. 88)

Luonnollisesti kirjassa on mukana myös aika suorasukaista rasismia ja muuta sen sellaista, mutta välillä kirjailija antaa ymmärtää, ettei ns. värillä ole niin väliä:

Siten tytön kohtalon ratkaisi turmeltuneiden maallisten ja hengellisten poliitikkojen ahneus, josta voimme aavistaa, että pimeän keski-Afrikan mustat ovat eräissä suhteissa yhtä sivistyneitä kuin me.

Pieneen maalaiskylään saapuu espoolainen ydinperhe, jonka tarkoituksena on ottaa osaa äskettäin henkensä heittäneen isoäidin hautajaisiin. No, aina ei käy niin kuin kuvitellaan, ja sepä onkin ihan toinen juttu, miten edesmennyt mummovainaa lopulta onkaan...

Toni Tuomasen "Kotonakulkijat" (Nysalor, 2019) on kotimainen kauhuromaani, jota voi halutessaan nimittää joko perinnetietoiseksi tai kliseiseksi. Tarinassa on nimittäin sen verran tutulta kuulostavia aineksia, että voi huoletta veikata kirjailijan tuntevan klassikot ja vähän tuntemattomat kauhukulttuurin teokset kuin omat taskunsa.

Muutamista hykerryttävistä kohtauksistaan huolimatta tarina ei nouse ihan omille siivilleen, ja ainakin henkilöhahmoja olisi voinut vähän syventää. Lievää kömpelyyttä on muutenkin havaittavissa, pieni ripaus tiukempaa kustannustoimittamista ei olisi tehnyt kirjalle varmaan pahaa.

Näkyvässä roolissa on alkoholismin kuvaus, mikä johtunee siitä, että kirjailija on koulutukseltaan päihdetyöntekijä.