The Big Bad Wolf

Draco Malfoykin on ihminen. Draco Malfoykin voi pelätä. Draco Malfoykin on vain pieni ihminen, jolla on heikohko itsetunto. Minä pidän Draco Malfoysta.

Puoliverinen prinssi alkaa ihanalla Dursley-kohtauksella. Ikävä tulee näitä karseita jästejä. Ja Albus Dumbledorea.

Onhan jo aiemmissakin osissa sekoiltu ihastusten kanssa, mutta kuudennessa osassa ne muodostavat jo ihan kohtuutärkeän sivujuonen. Hermionen ja Ronin sähläystä on huvittava lukea, kun kaverit väen vängällä yrittävät kertoa kiertoteitse kaikista tunteista, joita he eivät missään nimessä tunteneet toisiaan kohtaan. Ja Harry ja Ginny... Kiljun edelleen kuin kymmenvuotiaana kun ensimmäisen kerran lukaisin nuo pari kohtaa.

Tämä on viimeinen kirja, jossa koulun sisällöstä päästiin nauttimaan. Harryn kapina Kalkarosta vastaan oli loistava koominen elementti. Dumbledoren yksityistunneista en erikoisemmin syttynyt, vaikka rentoa, lempeää Tylypahka-meininkiä se täydellisyydessään oli.

Kalkaroksen käyttö "pahimpana" vihollisena vähän ärsytti. Jo ensimmäisessä kirjassa Severus oli se ilkein opettaja, ei sen kummempaa. Nyt Pimennon jälkeen odotti jotain... Uutta. Kalkaros on jo nähty.

Ja totta kai, pitihän siinä itkeä kun Kalkaros näkyi vaihtavan puolta ja avada kedavrat Dumbledoren rintaan. Feeniks laulakoon surun meistä pois, muistelkaamme kauniita hetkiä arvoisan rehtorimme kanssa. Albus Dumbledore oli hieno mies.

Voisi tätä pidempäänkin puida, mutta Kuoleman varjelukset odottaa. Piti lukea sata sivua, yllättäen vähän lipsahti. Neljäsosa jäljellä. Hupsis.

Suosikki Pottereista (jos parempia osia ei oteta lukuun). Tästä osasta näin leffan ensin, joten täydellistä ensilukukokemusta en saanut. Samapa tuo, kahdeksannen, yhdeksännen lukukerran jälkeen edes muista ekareakoinneista mitään.

Yksi maailman suosituimmista nuortenkirjoista täynnä mediaa ja politiikkaa. Pienenä pidin eniten kapinoinnista, Harryn marttyyriydestä ja Pimennon yrittämästä diktatuurista, mutta nyt hihkuin propagandaa ja ministereitä.

"Jes! Ministeriö on väärässä, rikkoo lakejaan ja toimii väärin. Mahtavaa!"

Joo, ja Pimento on edelleen järkyttävän ihana hahmo. Kunnon pikku sammakko. Jolla on krooninen yskä.

Alkukirjan yksinkertainen viha, raivo ja ärsyynnys oli jotain niin inhimillistä. AK:n jälkeen Harry rauhoittuu, ja kirjan päätunteetksi kohoaa vahingonilo. Pimennon epäonnistumisetja toivottomat yritykset, eteenkin McGarmivan ja Pimennon välinen taistelu. Se, miten McGarmiva tukee täysin halveksimaansa Punurmiota Pimentoa vastaan...

Weasleyn kaksoset jaksavat aina naurattaa. Riesu... Kunnon antiPimento-liiga. McGarmivakin täytyy laskea joukkoon.

Feeniksin kilta syvensi James Potterin miltei epämieluisalle tasolle. Rakastan rakastan rakastan Harryn vanhempia, mutta Kalkarosta tulee väkisinkin säälineeksi. Samoin syveni Sirius Musta ja Neville. Bellatrix Lestrange on loistava lisä. Kiero katala karsea sadisti. Mieletön hahmo. Voldemort on aivan ihana. Niin räikeän paha, eikä herkistelemään taipuvainen.

Uusista hahmoista tietenkin Luna lumoaa täysin. Chosta en pitänyt kovin missään kohtaa (koska Harry ja Ginny ovat täydellinen pari). AK:n jäsenistä suurin osa on vähän turhanpäiväisiä.

Tämä ja Kuoleman varjelukset. Ja Azkabanin vanki. Ja Liekehtivä pikari.

Neljä viimeistä Harry Potteria liimaavat sormet kirjaan hitusen tahmeammin kuin kolme ensimmäistä. Diagnoosi on tämä, sillä jotenkin seitsemänsataa sivua tulee luettua samaassa ajassa, joka vahingossa kesti kolmeensataan... Hups.

Liekehtivä pikari on yksi suosikeistani. Tai ei. On. Meillä on ikään kuin on/off-suhde. Aivan ihana juonisotku, kaikki tontut ja kyyryt ja voldet samaan pataan vain. Uskomatonta. Aaaaa.

Koulussa ei nyt niin hirveästi vietetty edelleenkään aikaa, pituus johtunee pääosin koetuksista ja niihin valmistautumisesta. Vauhkomielen tunneille olisin kaivannut lisää... Ei, Vauhkomielen tunteja olisin kaivannut lisää. Anteeksiantamattomien kirouksien opettelu oli jo sinänsä mahtavaa, mutta kun ope intoutuu kiroamaan oppilaansa... !!!!! Käsittämätöntä. Ihanaa.

(Uskonnonopeni on hiukan samanlainen.)

Hahmona Vauhkomieli (okei, Barty Kyyry) oli niin täyttä Rowlingia. Hullu, persoonallinen ja muuten vain upea. Samaan sarjaan kuuluu Rita Luodiko, jonka syväluotaavat sonta-artikkelit pelastivat masentavan syystalvipäivän. Hän on esikuvani. Niin tuottelias, niin mielikuvituksellinen! Plus rikollinen, rekisteröimätön animaagi. Jes.

Weasleyt ovat niin kaunis perhe. Sirius on kunnioitettava kummisetä. Kirjaan on upotettu niin paljon rakkautta, ettei sitä edes huomaa.

Voldemortin nousu ja Harryn vastustus komennuskirousta vastaan ovat aina lumonneet minut. Juonisokkelo onnistui niin kiertymään labyrintiksi selän taakse, kylkiin ja kaulaan tiukaksi vyyhdiksi, joka raateli lukijaminän keskelle tapahtumia porttiavaimella ilman varoitusta. !!!!!!!!

Rakennan kotialttarin J.K.Rowlingille.

Kisailu oli ihan virkistävää vaihtelua, joskaan en oikeasti usko koetusten olleen mielenkiintoisia katsojille. Tai siis... Toinen oli kokonaan järvessä, eikä labyrinttiinkään kai niin hyvin nähnyt...?

Rakastan kirjaa. Mitäs siihen lisäämään.

Azkabanin vanki oli eka lukemani Potter. En päässyt sudenpentuna juoneen mukaan erikoisen hyvin, mutta ainakin jännitin lopussa ihan tarpeeksi. Nimet sekoittuivat herkästi ja hämmensivät miniminää. Seuraavien lukukertojen aikana kuitenkin kolmososa kohosi pitkäksi aikaa suosikikseni.

Uusia ajatuksia kirja ei herätä. Ehkä hiukan tätä nukkehallitusasiaa, Lucius Malfoyn kiristämiä virkamiehiä ja näin päin pois, eläinten oikeuksia. Ja Dracon idiotismi. Kaunis henkilö.

Azkabanin vanki lyö pöytään kasan uusia hahmoja, jotka valloittivat sydämen ehkä syvimmin. Sirius Musta tuntui läheisemmältä vasta, kun puhuttiin miehestä Anturajalkana ja Jamesin kaverina. Jos Sirius oli näin ihana, millainen oli James? Ja sydän sirpaleina itkee susi taas jo valmiiksi kuollutta hahmoa. Snif. Vasta tässä kirjassa päästiin hiukan lähestymään Harryn vanhempiakin.

Lupin sitten... Tahdon kuollakseni samanlaisen opettajan. Tai noh, rehellisesti vain tahdon Tylypahkaan. Koska opekaarti, aaveet ja... Ei biologiaa. Hehee. Mutta mutta siis, Lupin on käsittämättömän taidokas hahmo. Rento, isällinen, huolehtiva, mukava... Ja ihmissusi.

Punurmion tunneilla saa aina nauraa. Tekousvainen sisäinen silmä ja ne ainaiset kalmankoirat. Aaaaaaaaaaaawesome. Entinen enkunopeni oli hitusen samanlainen. Silloin ei naurattanut.

Sairaalasiivessä Kalkaroksen loppurage oli jotain niin legendaarista. "TÄMÄ LIITTYY JOTENKIN POTTERIIN!" Käsittämättömän mehukas kohtaus. Ihana Kalkaros...

Miljöö on taas niin superkaunis. Tylyaho...

Juoni poimuttui kivasti, kun loppukohtaus katseltiin kahteen kertaan. Leffassa ei toiminut, mutta kirjan jaksoi kelaamatta lukea. Ja voi auuuuuu, tämä on eka Potter, joka saa minut itkemään. Se hetki, kun Sirius on syytön ja Harry on lähellä saada onnellisen kodin... Hiton Kalkaros. Ja ankeuttajat.

Lisää kunnioitusta suomennoksesta, ankeuttaja. Aika täsmällinen nimitys. Nerokasta.

Nyyh. Ihana kirja.

Salaisuuksien kammio hitusen synkentää sarjaa. Lopputaistelua voi jo melkein kutsua jännittäväksi. Mutta... En anna itseni jättää tätä niin lyhyeksi kuin tahdon, joten. Alusta.

Harryn sorto lämmittää sydäntä. Niin suuri kontrasti velhomaailman ihailuun... Kaunista. Dursleyt vain ovat jästipäisyydessään niin käsittämättömän upeita. Kuinka onnellinen, helppo ja vaivaton ydinperhe sitten onkaan?

Toinen osa kääntää sarjaa myös hiukan... En tiedä, yhteiskunnalliseksi? Jo kakkososassa esitellään joidenkin velhojen vahva rasismi, lahjottavat (okei, kiristettävät) lautakuntalaiset, noiden rasistivelhojen ylenkatse "alempiarvoisia" kotitonttuja kohtaa. Dobby oli niin suloinen, pikku rääsyläinen.

Nauran aina Lockhartin kohtauksille, miten pieni kurja miehenpuolikas on aina jotenkin niin täynnä itseään... Vaikka jätkä tietää, ettei siihen ole aihetta. Julkkis-beebeen varma asukas. Aaawsom. Ihana ihana ihana hahmo. Turha julkku.

Malfoyt ovat myös niin... Hellyyttäviä. Velhomaailman Dursleyt siinä mielessä, että kokonainen perhe, kaikki on juuuri niin kuin pitääkin, käsitys omasta paremmuudestaan. Draco on... Okei, ehkä leffoissa pidän hänestä oikeasti enemmän, sekin kai Tom Feltonin ansiota, MUTTA joka tapauksessa mehukas hahmo.

Ärsyttää. Luin kirjan ekan kerran superpienenä ennen Viisasten kiveä ja leffan jälkeen, eikä loppupaljastus silloin hätkähdyttänyt kun pikkuhukkaidiootti ei sitä ymmärtänyt. "Ai niinku kuka Voldejotai?" Eääärgh. Omistaapa aikakone. Tahdon paeta menneisyyteen, lukea lopun ja YLLÄTTYÄ!!! Pitkänkin lukutauon jälkeen, reaktio Valedroon: "Joo se Voldemort." Joitain asioita ei vain voi unohtaa. Miksi???? Anagrammi on nerokas, kuitenkin, ja pidän käänteestä. Omaa vikaani pilasin tuon kohtauksen.

Lisää kaipaan tuntikuvauksia, keskusteluja, joutenoloa, sitä mikä pitkittää vikat kirjat. Ekat osat tuntuvat liian... Lyhyiltä. Höh.

Mutta mutta. Hyvä kirja, joskus kauan sitten jopa hetkellinen suosikki. Tai. Nää. Ei tämä Azkabanin vankia koskaan voita.

Heh. Se tunne, kun ennustava tekstisyöttö hoksaa jo ekan ärrän kohdalla mistä kirjasta puhun...

Viisasten kivi ei oikeastaan ole ensimmäinen lukemani Potter, mutta tämä piti lukea ennen kuin oikeasti koukutuin sarjaan. On olemassa niitä harvoja järjettömiä sarjoja, joihin jää jumiin niin pahasti, että tuntee fyysisenä tuskana jos ei aina halutessaan kykene näitä lukemaan. Ensimmäisenä tämän efektin aiheutti Percy Jackson, mutta Harry tuli siinä heti perässä.

Rowlingin kieli ei takkua. Se soljuu konkreettisesti eteenpäin, naurattaa edelleen joillain sanankäänteillään ja vie tarinan eteenpäin kevyen ja vaivattoman oloisesti. Aivan valtava hatunnosto Jaana Kaparille, jonka suomennos tekee oikeutta velhomaailmalle. Käännetyt nimet, loitsut ja ne kaikki persoonalliset adjektiivit... !!!!!!!!!! Suomentaja tekee taidetta lähes yhtä paljolti kin Rowling.

Hahmoissa on Pottereiden ehdottomin vahvuus. Peruskaarti esiteltiin tässä osassa pohjustellen kivasti, mutta ne kaikkein rakkaimmat Siriukset ja Lupinit puuttuvat vielä. Dursleyt ovat herkullisia, Dumbledore on mestarillinen nerokas hörhö, jollainen jokaisessa fantasiakirjassa kuuluisi olla. Weasley kaksoset ovat täysin omaa luokkaansa, niin järjettömän... Aaaaa!!!! "Ei mekään tyhmiä olla. Me tiedetään, että meidän nimet ovat Gred ja Feorge." Hauskoja. Koko kirjan huumori pusertuneena kahteen hahmoon, vaikka toki se leijailee muuallakin ympäristössä.

Eka kirja on nopea, ehkä pääsääntöisesti esittely. Sarjan asetelma tulee selväksi, on vaatimaton kuuluisa velhopoika vastassaan kauan sitten kadonnut suunnaton paha Voldemort, jota maailma pelkää edelleen. On uskollisia ystäviä, mukavia ja hirveitä opettajia, mytologisia otuksia, taikuutta, sisäoppilaitos ja paljon herkullista ruokaa. Hiukan jännitystä tässäkin joo oli, mutta enemmän nuorelle lukijalle. Henkilökohtaisesti sanoisin juonen paranevan myöhemmissä osissa, kun päästään kunnolla räiskimään. Viisasten kivi on vielä aika kesy, mutta mikään ei voita tunnetta, kun huomaa idolinsa piilottaneen jo tähän kepeään aloitusosaansa vikan kirjan Grindelwaldin.

Mitäpä siitä. Rowling on nero.

Ensimmäinen osa ei täysin täytä janoa. Tai siis, voisin lukea ikuisuuden oppitunneista, koulun salakäytävistä, opettajista, läksyistä... Seitsemään kirjaan tätä mahtuu paljon, mutta ensimmäiseen ei vielä niin.

Monettako kertaa tämänkin luen? Numero lähemmäs kymmentä. Yli. Reippasti.

Viimeiset kolmesataa tekstaria kaverille lähtivät kaikki surunaamoina. Olen ihan maassa... Ei!!! Mikael on niin saatanan suloinen, Raisa!!! Yritä nyt edes hiukan... Eääääh!!!! Sävy huudoilleni on riipivä, kärsivä, hysteerinen... Tahdon itkeä tai kuristaa jonkun. Mieluusti molempia.

En minä voi ainut olla, joka otti tämän näin raskaasti? Eronneita Raisa ja Mikael jatkuvasti olivat, mutta nyt vasta särkyi sydän peruuttamattomasti. Vihaan kakkososia. VIHAAN!!!

Kieli kiva, juoni jees, jii än ee ja näin päin pois. Hahmot mukavia. Jenni oli kiva. Pidin Mikaelista.

Ja nyt lakkasi ääni kantamasta Mikaelin nimen kohdalla...

Kirjan alku oli hiukka kömpelö ja töksähtelevä. Mielenkiinto pysyi hereillä vain aktiivisen ja oma-aloitteisen yrityksen kautta. Alku loppui onneksi jo puolivälin jälkeen. Yllättäen vain huomasi lukeneensa kolme neljäsosaa erittäin nopeasti... Hahmoista Jenni syventyi erittäin mukavalle tasolle. Yllättäen tyypistä löytyi luonnetta. Juha oli edelleen hiukan tylsä.

Niko oli oma ihana itsensä. Hitusen turhan innokas bailaaja, mutta symppis jätkä. Raisa oli räväkkä ja persoonallisesti eri luokkaa tavan päähenkilötyttöjen kanssa. Siinä, missä muilla tytöillä on itsetuntopaineita, Raisa lähtee periaatteesta "I'm sexy and I know it". Mikael oli toisaalla niin kovin alfa ja toisaalla niin haavoittunut ja kipeä. Viimeistään siinä vaiheessa alkoi vihata Raisaa. Jätkä on suhun niin heikkona kun susi voi olla, ja yks vain kääntää selän toisen toiveille. Aaaaaargh.

Toiveet virisivät, kun tunteet pääsivät vähän lämpenemään. "Ne palaa yhteen, ne palaa yhteen, JES!!!" mutta mitä sitä suotta. Sen kun kidutetaan sutta niin paljon kuin sielu sietää. Susi viittaa sekä minuun että Mikaeliin. Ja kyseessä on muuten törkeä eläinrääkkäys.

Hienoa, hienoa, että joku uskaltaa astua muotista ulos ja tehdä jotain omaa. On hyvä juttu. Jee. Mutta!!!! Eääääh.

Ihan tosissani, en ole pitkiin aikoihin ollut NÄIN maassa minkään kirjan takia. Ja eroista on luettu ihan liikaa viime aikoina.

Martti oli Heikkinen? Voi jee, joku meikäsuden setä tai jotai.

Tahtoo kolmososan. Ja tahtoo erittäin, erittäin onnellisen lopun, jossa Raisa ja Mikael menevät vaikka naimisiin ja elävät onnellisesti elämänsä loppuun asti. Jooko?

UNNA!!!!! UNNA!!!!!! EIIIIIIII!!!!!!!!! RUFUS!!!!!!! RUFUS!!!!!!!!!!!!!!!!!! AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARGH!!!!!!!!!!!!!!! EIEIEIEIEIEIEIEieieieieieieiiiiiiiiiii. . .

Kirja herätti tunteita. Paljon. Erittäin. Erittäin. Erittäin. Paljon. Tekisi mieli kiroilla, mutta se veisi kaiken arvokkuuden näin tyylikkäästi alkaneesta arvostelusta. Hitto... (ei ole kirosana.) Luin tämän niin hitaasti kuin maltoin itkien jo valmiiksi lopettamisen tuskaa. Eäääh. Edelleen aivan liian lyhyt kirja... Tahdon lukea niin paljon enemmän!

Oukei. Kakkososat usein vähän floppaavat, mutta tämän sarjan kohdalla en laskua odittanut tahi huomannut. Kieli toimi yhtä räväkästi kuin edellisessäkin osassa. Vitsit naurattivat aika pahasti edelleen, varsinkin Viken ääliöjutut. Aivan ihana kusipää. Ja Rufus osaa puhua. Tosissaan.

Uudet hahmot olivat semikivoja. Nemosta en pitänyt pahemmin ja Eden ärsytti, mutta vain viedessään puheenvuoron pois Unnalta. Vanha kaarti vain on ykkönen. Rufus sulattaa sydämen vain olemalla niin... Hottis!!! (Heh.) Unna on mukava. Vikke on ihana. Joone raatelee sydämestä kaikki loput riekaleet, joita Rufus ei ehtinyt. Aaaaaa. Oli mukava päästä vähän syvemmälle Ronniin. Ihana pikku vampyyri...

Tässä osassa päästiin jo räiskimään. Rufuksen sokea mustasukkaisuus Unnasta särki omaan sydäntäkin. Niin suloista!! Lisä informaatio faunoideista oli mukavaa, mutta jäi vähän taka-alalle kun hahmot hurmasivat.

Loppu oli kamala. Hirveä. Spoilasin sen itselleni, mutta uskoin viimeiseen asti spoileriarvosteluiden erehtyneen. Unna ja Rufus olivat niin täydellisiä yhdessä. !!!!!!!! Mutta vielä he yhteen palaavat. Varmasti. Jos eivät niin... Päästän 46-prossaisen suteni valloilleen ja lähden metsästämään oravia. Onko sitten kiva? Onko? Onko? Mitä?

Erittäin, erittäin, erittäin vahva taidonnäyte, joka saa taas kerran ylistämään suomalaisuuttani. Eivät Jenkkilät kotimaiselle kirjallisuudelle enää pärjää. Hahaa.

Mitä? Sekava arvostelu? Eikä ollut. Itken edelleen ja tuherran tätä kännykälläni. Minulla on lupa olla vähän sekava.