Xira

Kirjastossa ajattelin, että teoksen on oltava jokseenkin hyvä/omaperäinen, koska siitä on tehty elokuva, mutta näköjään pitää alkaa hiljalleen luopua siitä lukuperiaatteesta. Teos tuntui tarttuvan jokaiseen paranormaalin romanssin kliseeseen. Toisaalta täytyy teoksen kunniaksi sanoa, ettei se ilmestymisajankohtanaan 2009 ehkä ollut vielä niin kulunut kuin millaisena se nyt tuoreen suomennoksen myötä näyttäytyy.

Minua häiritsi siis muunmuassa juoni, jonka piirteet ovat myös noin tuhannessa muussa teoksessa: Nolaaminen koko koulun edessä. Poika joka vaikuttaa etäiseltä mutta joka on pakko saada. Toinen poika joka on myös tosi söpö. Päähenkilö Luce, joka tietää ettei hänen pitäisi tehdä jotain (esim. tavata Camia pojan sekoiluiden jälkeen), mutta kuitenkin tekee ja saa samalla lukijan takomaan päätään seinään. Kaiken kruunaa se, että teoksen kirjoittanut Lauren Kate on järjestänyt jopa kunnon kukkotappelun söpöjen poikien välille!

Olisin halunnut lukea rutkasti enemmän Lucen tunteista. Nyt Luce otti kaiken annettuna ja itsestäänselvyytenä, jopa puheet yliluonnollisuuksista jotka olisivat saaneet useimmat soittamaan psykiatrin paikalle. Lisäksi Lucen pakkomiellettä Danieliin oli vaikea (mahdoton?) ymmärtää, mikä oli sääli koska koko juoni rakentuu tämän pakkomielteen varaan. Täytyihän vetovoiman olla hämmentävää myös Lucelle, mutta hän ei juurikaan kyseenalaistanut sitä, etteikö hän voisi saada koko koulun komeinta poikaa itselleen ja etteikö hänen ylipäätään pitäisi saada poikaa huolimatta siitä, miten töykeästi tämä käyttäytyy. Lucen olisi myös luullut olevan enemmän sekaisin menneisyydessään tapahtuneen tulipalon takia. Ja mitä olivat ne muka-ovelat vihjaukset muiden henkilöiden yliluonnollisista kyvyistä?

Teoksen asetelmissa oli kuitenkin potentiaalia, mutta toteutus jäi aika ohueksi. Henkilöhahmoissa ei esimerkiksi ollut juurikaan syvyyttä. Lauren Kate oli kyllä kirjoittanut henkilöihinsä joitain yksityiskohtia ja pieniä piirteitä, joihin lukija voisi tarttua, mutta hän vain mainitsi ne yhdessä kohdassa eikä hyödyntänyt niitä enää toiste. Henkilöhahmot olivat yksipuolisia senkin takia, että he olivat yhtä lailla muotista vedettyjä kuin juonikin: päähenkilö, päähenkilön (huomattavasti vähemmän viehättävä) kaveri, ihastuksen kohde ristiriitaisine viesteineen, tyttö jonka luulee seurustelevan ihastuksen kohteen kanssa, toinen söpö poika ja ilkeä kiusaaja. Olin toisaalta iloinen siitä, että Gabbe osoittautuikin ihan mukavaksi – ainakin jotain kehitystä tapahtui jossakin.

Teos oli valitettavan epärealistinen henkilöiden lisäksi myös miljöön puolesta. En tiedä miten jenkeissä asiat hoidetaan, mutta omaan silmääni kotikoulu vaikutti aika epämääräiseltä paikalta oppitunteineen ja rangaistuksineen. Voihan sellaisia olla olemassa, mutta fiktiivisessä teoksessa se jotenkin vetää maton kaiken muun alta. Ja mitä sairaalan toiminta oli olevinaan? Miksi sinne annettiin tulla puoli koulua ja miksi Arrianella oli sairaalassa rullaluistimet? Entä miksi jokainen kasvi, jonka Luce näki, mainittiin lajiltaan? Kaipaamiani yksityiskohtia siis tavallaan oli, mutta ne eivät linkittyneet yhtään mihinkään.

Varjot olivat mielestäni mielenkiintoinen lisä, mutta niiden toteutus ontui. Ehkä ne pelottivat Lucea, mutta kirjailija ei missään vaiheessa saanut lukijaa pelkäämään. Siinä yksi teoksen ongelmaista piileekin: hahmot kyllä tunsivat asioita, mutta Kate ei imaise lukijaansa tunteisiin mukaan. Sivut kääntyvät – ei vetävän juonen takia vaan siksi että teoksen kieli on yksinkertaista ja koukutonta – mutta lukukokemus jää etäiseksi.

Jätän maininnan tasolle loppuratkaisun (voi ei, Lucea ei ollut kastettu lapsena!) ja epäonnistuneet yritykset hyödyntää kristillistä perinnettä ja mytologiaa.

Lopuksi täytyy myös antaa hiukan risuja suomennokselle. Paikoin tuntui siltä, että suomentaja tavoitteli nuorison käyttämää kieltä, mutta se teki lukemisesta vain kiusallista (kundi-sana…). Jos tällainen paranormaali romantiikka on sitä, joka ylittää Suomessa kustannuskynnyksen (jonka luulin olevan korkea) ja jenkeissä elokuvakynnyksen, niin toivon että kyseisen lajin aikakausi alkaa olla ohitse.

Odotin teoksen ilmestymistä ja päätymistä kirjastoon, koska muistikuviini oli jäänyt positiivinen mielikuva sarjan aikaisemmista osista. Jäljitetty osoittautui kuitenkin irralliseksi edellisiin osiin verrattuna – ihan jo senkin takia, että sarjan nimi on Susiraja, mutta tässä teoksessa sudet vain bilettivät klubillaan. Rakkauskuvaus kumminkin paljastui yhtä kliseiseksi kuin odotinkin, vaikkei silläkään tällä kertaa mässäilty.

Romaanin sujuvasta ja nopeasti luettavasta tyylistään huolimatta puolivälin paikkeilla kirjoitusvirheet alkoivat todella häiritä. Jokusen pystyy vielä pistämään huolimattomuuden ja inhimillisyyden piikkiin, mutta toistuvat virheet tekivät kirjasta kiireisen oloisen kuin kirjailijalla tai kustannustoimittajalla (tai mahdollisilla muilla oikolukijoilla) ei olisi ollut tarpeeksi aikaa lukea ja hioa käsikirjoitusta.

Kiireen tuntua lisäsi myös alun juonen repaleisuus; keskivaiheilla teoksen juoni onneksi tiivistyi ja lukija pysyi paremmin kärryillä. Tapahtumat vyöryivät toistensa päälle säälimättömällä vauhdilla. Välillä tuntuikin, että kirjailija oli tunkenut sekaan kaikki mahdolliset keksimänsä sivujuonet. Pääjuonta olikin toisinaan vaikea hahmottaa ja jäin useasti kaipaamaan kuvailua toiminnan sekaan. Monet tapahtumat tai ihmiset, kuten Shaun, eivät tuoneet juoneen lisää vaan tekivät lukijalle juonilankojen käsissäpitämisen haastavaksi. Shaun oli hahmona muutenkin teennäinen "en halua tyttöystävää" -asenteellaan. Miksi hän sitten kuitenkin halusi ja pettyi, kun Raisa jäikin Mikaelin perään – alusta astihan oli selvää, että Raisa haikaili menneeseen. Myös Niko hyppäsi tarinaan ja siitä pois niin nopeasti, ettei häntä olisi tarvittu sekaan ollenkaan. Toivottavasti siis seuraavassa osassa hänellä on suurempi rooli.

Muutamia mielenkiintoisia juonenkäänteitä Rouhiainen oli tarinan sekaan iskenyt, mutta monet niistä, kuten Vlassisin pikkuserkkuus, jäivät juonen kannalta merkityksettömiksi. Olisin myös halunnut herkutella enemmän lopun petturuus-paljastuksella – nyt kirjailija vain pimitti kömpelösti tietoa lukijalta, joka eittämättä tiesi petturin olevan joku jo ennalta mainittu, eikä ollut oikeastaan mitään syytä miksei sitä paljastettu jo aiemmin.

Siinä missä yksityskohdat tekevät tarinasta usein todenmukaisen, tässä ne jäivät kokonaan peittoon tai olivat epäuskottavia. Monet suuremmistakin juonipaloista olisi kaivannut lisää puintia ollakseen realistisia. Esimerkiksi äkkilähdöt Kreikkaan, sisarusten tapaaminen (he olivat toisilleen kuitenkin uppo-outoja ihmisiä, mutteivät vieroksuneet toisiaan lähes ollenkaan), Raisan ottaminen tatuoija-harjoittelijaksi (valitettavasti työn tai harjoittelupaikan hankkiminen on harvoin niin yksinkertaista) sekä koko Kuvataideakatemia-sotku ja Raisan lapsellinen suhtautuminen siihen olivat asioita, jotka saivat minut repimään hiuksia.

Myös daimoneista olisi kaivannut lisää tietoa. He jäivät hyvin välähdyksenomaisiksi ja välillä tuntui, ettei Rouhiainen ollut miettinyt heitä kunnolla, ikään kuin hän ei olisi aikaisemmin oikein keksinyt mitään fiksua syytä Raisan kyvyille ja olisi paniikissa repäissyt mytologiasta jotain jonka voisi istuttaa jättämäänsä aukkoon. Koko Kreikan matka jäi niin pieneksi osaksi kirjaa, että senkin tarpeellisuutta alkoi helposti kyseenalaistaa mielenkiintoisuudestaan huolimatta. Jos tapahtumista Kreikassa olisi kerrottu enemmän, ehkä daimonit eivät olisi jääneet niin riekaleisiksi ja ristiriitaisiksi. Pitikö heidät pitää salassa vai ei, olivatko he sittenkään ystävällismielisiä, halusivatko he todella pitää Mitjan ja Raisan saarella vai päästivätkö he kuitenkin mieluummin kaksoset menemään – toivottavasti aukot olivat tarkoituksellisia ja täyttyvät seuraavassa osassa. Myös sisarusten suhtautuminen saareen jäi jotenkin laimeaksi – olisin kuvitellut heidän olevan enemmän raivoissaan – ja jos se johtui saaren maagisesta turruttavasta voimasta, miksei sitä kerrottu lukijalle?

Entä missä on liepeen lupaama "hyytävä pakomatka"? Romaanissa ei ollut mitään muuta hyytävää kuin Raisan lapsellinen käyttäytyminen, joka herätti tarpeen ravistella tyttöä ja takoa tämän päähän järkeä. Siihen kirjan herättämät tunteet jäivätkin muutamaa pientä yllättynyttä olankohautusta ja turhautunutta kiehahdusta lukuunottamatta.

Loppu tosiaan oli alkupuolta tiiviimpi ja vasta siinä vaiheessa tuntui, että romaani pääsi tosissaan vauhtiin. Teoksen puutteista huolimatta siksi olikin harmi, ettei enää ollut sivuja jäljellä käännettäviksi. Toivonkin, että seuraava osa on vailla näitä puutteita ja sitä kiireen tuntua, josta muodostui teoksen kantava voima. Toisaalta tämä osa ei jättänyt paljoakaan, joka pakottaisi tarttumaan seuraavaan osaan. Eikö hyvä kuitenkin voita pahan?

Odotukset olivat huomattavasti korkeammalla ensimmäisen kirjan takia, vaikka sekin onnahteli - jotenkin sitä vain toivoo, että kirjasarja paranee loppua kohti. Tässä osassa kirjailija mokaili jo kielellisesti toistamalla itseään monessa kohtaa: kyllästyin jatkuviin katseenvaihteluihin ja silmienvärien kuvailuun ja siihen, kuinka henkilöt vitsailivat hengissä olemisella ("jään henkiin").

Cimmeria on epätodellinen paikka ja koulun käyttäytyminen on välillä läpimätää ja jotenkin moraalitonta. Oppilaita melkein jopa nöyryytetään eliittimäisessä yökoulussa, kaikki asiat pitää salata ja vääristellä ja vaikka kaikki tietävät pahiksen olevan hyökkäämässä asialle ei tehdä mitään. Turvallisuudesta huolehtiminen jätetään 13-17-vuotiaiden nuorten kontolle! Isabelle oli jo ensimmäisessä osassa liian tuttavallinen rehtoriksi, häneltä puuttuvat rehtorin auktoriteetti ja tietynlainen etäisyys, joka oppilaisiin pitäisi pitää. Harvemmin rehtorit avautuvat tärkeistä turvallisuuskysymyksistä yhdelle oppilaalle, joka on vielä kaiken lisäksi osoittanut vastuuttomuutta.

Allie on henkilönä raivostuttava ja jotenkin naiivi. Miksei hän kerro mistään kenellekään, edes oman turvallisuutensa tai veljensä turvallisuuden tähden? Miksi hän ryntäilee metsään yksinään kun tietää, että joku uhkaa hänen henkeään? Ja ehkä pullonpyörityksessä olisi kannattanut suoraan vastata "kyllä" ilman suudelma-draamaa, koska kaikki arvasivat asian kuitenkin kun kuulivat Katien kysymyksen. Samaistumisen sijaan paniikkikohtaukset saavat Allien vaikuttamaan vain ihanan heikolta neidolta, joka pojan on hyvä pelastaa. Täydellisen kaunis tyttö arpomassa kahden täydellisen komean ja kohteliaan pojan välillä on vähän turhan kliseinen ajatus kirjaan, jonka juonella olisi hyvät puitteet jännitykseen ja hyvänmakuiseen romantiikkaan. Enemmän kunnon toimintaa, vähemmän heilumista kahden pojan välillä ja jatkuvaa haihattelua jomman kumman perään. Enkä tiedä oikein mitä ajatella kummastakaan pojasta; tuntuu siltä kuin he olisivat vaihtaneet luonteitaan. Toivon että Allien sekoilu poikien kanssa osoittautuu kuuluvaksi hahmon kehitykseen eikä ole vain onnetonta juonentäytettä ja iiiiih/äääh-reaktioiden kerjäystä. Pelkästään kirjasarjan idea on jo hieman kliseinen (päähenkilö ei tiedä olevansa erityinen, hän joutuu sisäoppilaitokseen, erityisyys paljastuu, hänellä on rakkauskriisejä, joku ärsyttävä ihminen hyppii nenille, koulua uhkaa vaara, hän pelastaa / yrittää pelastaa koulun), ja siihen olisi toivonut erilaista näkökulmaa.

Romaanin loppupuolella tapahtunut murha olisi kaivannut ehkä enemmän huomiota, tuollaisenaan se jäi vähän Allien kaappauksen varjoon eikä päässyt järkyttämään kunnolla - se tuntuu ennemminkin turhalta kuolemalta, sellaiselta jonka kirjailija änkee tarinaan väkisin koska "onhan hyvässä romaanissa aina oltava vähintään yksi murha". Taitavasti tehdyt tapot saavat lukijan itkemään; tämä herätti vain alliemaisen "ihan sama"-reaktion, toisin kuin kuolema sarjan ensimmäisessä osassa.

Teksti on kuitenkin nopealukuista eikä suomennoksessakaan ollut yhtä paljon kielioppivirheitä kuin edellisessä osassa. Pääjuoni on tosiaan ihan mielenkiintoinen, vaikka jotkut sivujuonen palasista ovatkin ennalta-arvattavia (kuten se kenet Allie sai haastateltavakseen ja kuka haastatteli Allieta) ja mitäänsanomattomaa, sekopäistä metsässä juoksentelua on ihan liikaa. Teoksesta jäi myös uupumaan sanoma. Kirjailija kuitenkin jättää sopivasti asioita lukijan arvattaviksi. Toisaalta aukkoja tuntuu välillä jäävän liikaakin: lukijoille on myös annettava vastauksia! Ehkä siksi pitää tarttua seuraavaankin osaan ja toivoa parasta...