Langennut

Lue lisää ...

Tätä kirjaa on odotettu kuin kuuta nousevaa. Moneen kertaan julkaisu vain lykkääntyi ja lykkääntyi ja nyt kun sain sen vihdoin omakseni, päätin lukaista sen samantien. Kirja on sekoitus Twilightia ja Vampyyri päiväkirjoja, jossa on yksi tyttö ja kaksi yliluonnollista sulhaskandidaattia, toinen hyvä ja toinen paha. Jälleen kerran tytön on valittava kahden pojan välistä ja valinta kallistuu - yllätys yllätys - Danieliin. Itseäni kiehtoi enemmän Camin pahanpojan charmi.

Lue lisää ...

Kirjastossa ajattelin, että teoksen on oltava jokseenkin hyvä/omaperäinen, koska siitä on tehty elokuva, mutta näköjään pitää alkaa hiljalleen luopua siitä lukuperiaatteesta. Teos tuntui tarttuvan jokaiseen paranormaalin romanssin kliseeseen. Toisaalta täytyy teoksen kunniaksi sanoa, ettei se ilmestymisajankohtanaan 2009 ehkä ollut vielä niin kulunut kuin millaisena se nyt tuoreen suomennoksen myötä näyttäytyy.

Minua häiritsi siis muunmuassa juoni, jonka piirteet ovat myös noin tuhannessa muussa teoksessa: Nolaaminen koko koulun edessä. Poika joka vaikuttaa etäiseltä mutta joka on pakko saada. Toinen poika joka on myös tosi söpö. Päähenkilö Luce, joka tietää ettei hänen pitäisi tehdä jotain (esim. tavata Camia pojan sekoiluiden jälkeen), mutta kuitenkin tekee ja saa samalla lukijan takomaan päätään seinään. Kaiken kruunaa se, että teoksen kirjoittanut Lauren Kate on järjestänyt jopa kunnon kukkotappelun söpöjen poikien välille!

Olisin halunnut lukea rutkasti enemmän Lucen tunteista. Nyt Luce otti kaiken annettuna ja itsestäänselvyytenä, jopa puheet yliluonnollisuuksista jotka olisivat saaneet useimmat soittamaan psykiatrin paikalle. Lisäksi Lucen pakkomiellettä Danieliin oli vaikea (mahdoton?) ymmärtää, mikä oli sääli koska koko juoni rakentuu tämän pakkomielteen varaan. Täytyihän vetovoiman olla hämmentävää myös Lucelle, mutta hän ei juurikaan kyseenalaistanut sitä, etteikö hän voisi saada koko koulun komeinta poikaa itselleen ja etteikö hänen ylipäätään pitäisi saada poikaa huolimatta siitä, miten töykeästi tämä käyttäytyy. Lucen olisi myös luullut olevan enemmän sekaisin menneisyydessään tapahtuneen tulipalon takia. Ja mitä olivat ne muka-ovelat vihjaukset muiden henkilöiden yliluonnollisista kyvyistä?

Teoksen asetelmissa oli kuitenkin potentiaalia, mutta toteutus jäi aika ohueksi. Henkilöhahmoissa ei esimerkiksi ollut juurikaan syvyyttä. Lauren Kate oli kyllä kirjoittanut henkilöihinsä joitain yksityiskohtia ja pieniä piirteitä, joihin lukija voisi tarttua, mutta hän vain mainitsi ne yhdessä kohdassa eikä hyödyntänyt niitä enää toiste. Henkilöhahmot olivat yksipuolisia senkin takia, että he olivat yhtä lailla muotista vedettyjä kuin juonikin: päähenkilö, päähenkilön (huomattavasti vähemmän viehättävä) kaveri, ihastuksen kohde ristiriitaisine viesteineen, tyttö jonka luulee seurustelevan ihastuksen kohteen kanssa, toinen söpö poika ja ilkeä kiusaaja. Olin toisaalta iloinen siitä, että Gabbe osoittautuikin ihan mukavaksi – ainakin jotain kehitystä tapahtui jossakin.

Teos oli valitettavan epärealistinen henkilöiden lisäksi myös miljöön puolesta. En tiedä miten jenkeissä asiat hoidetaan, mutta omaan silmääni kotikoulu vaikutti aika epämääräiseltä paikalta oppitunteineen ja rangaistuksineen. Voihan sellaisia olla olemassa, mutta fiktiivisessä teoksessa se jotenkin vetää maton kaiken muun alta. Ja mitä sairaalan toiminta oli olevinaan? Miksi sinne annettiin tulla puoli koulua ja miksi Arrianella oli sairaalassa rullaluistimet? Entä miksi jokainen kasvi, jonka Luce näki, mainittiin lajiltaan? Kaipaamiani yksityiskohtia siis tavallaan oli, mutta ne eivät linkittyneet yhtään mihinkään.

Varjot olivat mielestäni mielenkiintoinen lisä, mutta niiden toteutus ontui. Ehkä ne pelottivat Lucea, mutta kirjailija ei missään vaiheessa saanut lukijaa pelkäämään. Siinä yksi teoksen ongelmaista piileekin: hahmot kyllä tunsivat asioita, mutta Kate ei imaise lukijaansa tunteisiin mukaan. Sivut kääntyvät – ei vetävän juonen takia vaan siksi että teoksen kieli on yksinkertaista ja koukutonta – mutta lukukokemus jää etäiseksi.

Jätän maininnan tasolle loppuratkaisun (voi ei, Lucea ei ollut kastettu lapsena!) ja epäonnistuneet yritykset hyödyntää kristillistä perinnettä ja mytologiaa.

Lopuksi täytyy myös antaa hiukan risuja suomennokselle. Paikoin tuntui siltä, että suomentaja tavoitteli nuorison käyttämää kieltä, mutta se teki lukemisesta vain kiusallista (kundi-sana…). Jos tällainen paranormaali romantiikka on sitä, joka ylittää Suomessa kustannuskynnyksen (jonka luulin olevan korkea) ja jenkeissä elokuvakynnyksen, niin toivon että kyseisen lajin aikakausi alkaa olla ohitse.