Celestine

Hämmästyttävä? Huikea? Odotettu? Ja pah, täyttä sontaa.

Ensin kuvaillaan iiiihanan Edwardin ja iiiihanan Bellan iiiihanaa häämatkaa ja sitten vähän vähemmän ihanaa raskautta. Ei kiinnosta! Sitten näkökulmanvaihto Jacobille, mikä onkin kirjan parasta antia. Sitten Bella palaa kamaline horinoineen ja muuttuu täydelliseksi vampyyreiksi JOKA NÄKYY PEILISSÄ?!? Sitten vähän Renesmeen palvontaa, ihana, viisas lapsi, sitten tylsää jutustelua arjesta ja sitten, kun tätä typerää horinaa on jatkunut alusta asti ja olet lukenut 500 sivua, alkaa toiminta. Apua. Ja lopputilanne lässähtää sadan sivun kuluttua. Tämä oli juonitiivistelmä.

Tämä kirja, niinkuin kaikki muutkin osat, on paksua, haisevaa, inhaa sontaa. Koko sarjan lukeminen on kuin kakassa kahlaisi. Minä en koske näihin kirjojen irvikuviin enää koskaan, en edes pitkällä tikulla.

Tämän vuoden positiivinen yllätys. Lainatessani kirjan olin vähän "määh, vampyyreja ja verta, teiniromanssia, yäk." Luin kirjaa kutienkin ahmien (illalla sängyssä! Pelkäsin, että Josephine tulee huoneeseen...) ja rakastin sitä. Nicholas on ihana hahmo, samoin Reese.

Tuota... No joo, kirja ei ollut niin paha kuin pelkäsin, muttei nyt mikään kaunokirjallinen helmikään. Hyvänen aika, "me vampyyrit emme pala tuhkaksi auringossa, me kimallamme!!" Voihan kökkö. Entäs se, kun Bella ihastelee kolmen sivun verran Edwardin silmiä?

Kirjasta jäi vähän outo fiilis, mutta luen varmaan seuraavatkin osat.

Matkijanärhi on koko sarjan heikoin lenkki. Odotin enemmän, koska rakastuin aiempiin osiin. Alku oli hyvä, keskikohta menetteli, mutta loppu oli sekava.

Ihmettelin, että mihin aikaisempien osien Katniss katosi, tässä kirjassa koko hahmo on muuttunut tylsäksi tyypiksi, joka vain vahingoittuu jatkuvasti luotien iskuista ja viettää aikaa sairaalassa. Peetan muutos oli riipaisevaa luettavaa, vaikkei lempihahmoni olekaan. Jotenkin odotin Cinnan paluuta, koska missään vaiheessahan ei kunnolla myönnetty, että hän on kuollut?

Loppu jäi hyvin epäselväksi, olkoonkin että Katniss oli lääketokkurassa. Äidin jäämisen kyllä ymmärtää, mutta miksi Gale ei edes tullut hyvästelemään, edes kirjeen muodossa? Ylipäänsä koko kolmiodraamakuvio oli vaikea ymmärtää. Ajatukset pomppivat lähinnä rataa: nyt se on Gale, nyt se on Peeta, Gale, Peeta, Gale, Peeta... Ja kuka kävi rakentamassa vyöhykkeen 12 asumiskuntoon sillä aikaa kun Katniss oli Capitolissa?

Mielestäni epilogi oli koko kirjan paras kohta. Mutta miksi Nälkäpeliä ei enää ole? Eikö enemmistö päättänyt, että Nälkäpeliä jatketaan, nyt Capitolin lapsilla?

Ja Prim. Hahmo, josta periaatteessa koko tarina lähti liikkeelle, kuolee. Se ei voi olla mahdollista! Kirjaa lukiessa tuli epätoivoinen olo: eikö kukaan voi pelastaa Primiä?

Joka tapauksessa, suosittelen sarjaa kaikille Matkijanärhestä huolimatta.

Häpeän tunnustaa, että näin elokuvan ennen kirjan lukemista...Tämä vaikeutti hahmojen ja paikkojen kuvittelemista ja juoni ei aiheuttanut yllätyksiä. Kirja oli tästä huolimatta uskomattoman koukuttava (huomasin eräänä tiistai-iltana lukeneeni kirjaa niin pitkään, että kello oli jo 22.30) ja hienosti kirjoitettu.

Vaikka olin nähnytkin elokuvan, juoni oli aika ennalta-arvattava. Eihän Katniss yksinkertaisesti voinut kuolla, kun oli päähenkilö. Katniss ei kuitenkaan ollut ärsyttävän täydellinen, niin kuin jotkut päähenkilöt. Peeta oli todella ärsyttävä hahmo. Cinna oli ihana, samoin Haymitch >:D

Kirja oli raaka, mutta mitä muutakaan siltä saattoi odottaa.
Oli rankkaa lukea ihmisten kuolemista ja Katnissin harhakuvat vainopistiäisten piikkien aiheuttamina olivat hirveitä. Ja herkkä ihminen kun olen, niin enköhän itkenyt katkeria kyyneleitä Ruen kuollessa. Pikku Rue-parka.

Kirja oli loistava, jäin innolla odottamaan jatkoa :) Ainoa häiritsevä piirre oli preesensissä kirjoitettu teksti, mutta koska älykkäät aivoni muuttavat sen aina jollain kummallisella tavalla imperfektiin, se ei kyllä lukemista haitannut.

Kirjasta oli aika isot odotukset (osittain aiempien arvostuluiden perusteella), mutta kirja itsessään oli hienoinen pettymys. Kirja tuntui lähtevän hitaasti liikkeelle, mutta lady Tamarindin kohtaamisessa alkoi tuntua lupaavalta. Mutta kun Musca ja Clent saapuivat Mandelioniin, kirja muuttui taas tylsäksi. Vasta kun Teerin ruumis löytyi, kiinnostuin kunnolla. Ja lopultahan kirja olikin ihan mukava luettava, joskaan ei mikään suosikki.

Plus että rakastin Clentiä :)

Erikoinen kirja. Sandran ajatuksia oli tuotu hyvin esiin, mutta myöskin koiran elämää. Kirjan loppupuolella Sandran tajutessa tehneensä elämässä virheitä ja että kaikki ovatkin koko ajan rakastaneet häntä, kirja muuttui todella pitkäpiimäiseksi. Pelkäsin, että kirja sortuu kliseisiin, mutta sitten se kääntyikin paremmaksi. Loppu yllätti, mutta toisaalta hyvä, ettei kirjailija sortunut helpoimpaan ratkaisuun.