LordStenhammar

Ei jaksanut lukea loppuun. Rupesi ärsyttämään. Jäi jonnekin toisen osan puolivaiheille. Siirryin Poen pariin. En tiedä, onko tälle sopivaa antaa edes arvosanaa. Annoin kuitenkin. 

Joitakin hauskoja kohtia tässä oli, mutta liika tätä lajia on liikaa. Kiinnostaisi tietää, onko Adamsilla vakavasti otettavia kirjoja, koska kirjoittajana hän oli kiistattoman hyvä, ja hänellä olisi varmasti ollut paljon annettavaa totisemmalle scifille.

Vaihtelevan tasoisia kummitusnovelleja tässä. Kielolinna, Uusia perunoita ja Syyllisyyden varjot (suosikki!) oikeinkin meneviä, mutta niiden vastapainoksi vähän kökömpää ilmaisua. Aika harva näistä tarinoista on sinällään pelottava (paitsi Syyllisyyden varjot!), vaan moneen on vain ympätty - väkisin tai vähemmän väkisin - jokin yliluonnollinen elementti. Kannattaa nyt tsekata ainakin nuo stoorit, mitkä edellä mainitsin.

Arto Paasilinna on vähän sellainen rajatapaus minulle kirjailijana. Mieheltä löytyy kovia romaaneita, kuten Jäniksen vuosi, Onnellinen mies ja tämä, mutta sitten on niitä teoksia, jotka eivät mitään isoja tunteita herätä. Eniten miehen tuotannossa vaivaa tietynlainen kaavamaisuus. Plotit ovat suurimmassa osassa kirjoista sen verran lähellä toisiaan, että melkein luulisi kirjailijan kirjoittaneen kirjansa jonkun tietokoneohjelman avituksella.

Tämä Ukkosenjumalan poika sen sijaan on pirun väkevä teos. Ei ole ainakaan itselleni tullut vielä sellaista teosta vastaan, joka irvailisi kristinuskolle näin maukkaasti. Jonkinlainen vaikutus tällä kirjalla on ollut myös omaan "tuotantoon", ja nimenomaan käytetyn huumorin puolesta. Suosittelen.

Varmasti keskustelua herättänyt kirja aikoinaan. Plotti saa nykylukijassa aikaan pientä hörähtelyä: ihminen ammutaan perkeleenmoisella kanuunalla kuun kiertolaiseksi. Jatko-osa sisältää muistaakseni myös erinäisiä koomisia hetkiä. Mutta etupäässä viihdyttävää lukemista tämä oli. Ihan tuoreena tämä ei enää muistissa ole, mutta muistelisin henkilögallerian olleen myös täynnä mielenkiintoisia ja toimeliaita persoonallisuuksia.

Pymin tapaus on tullut luettua pari kertaa, ja juuri sen toisen kerran ko. kirja myös auetakseen tarvitsi. Kirjasta löytyvä haaksirikkokohtaus on ehkä lempikohtaukseni missään kirjassa ikuna, ja tarinan loppu linkittyy mukavasti erääseen toisen fiktion ison nimen stooriin - jonka luin paljon ennen tätä. Kiitos vaan siskolle hyvästä männävuosien joululahjasta. 

Mestarillisesti rakennettu hyvän tuulen tarina, joka on ollut itselleni rakas jo sieltä 13-vuotiaasta asti. Tätä ei monikaan kirjallinen tuotos - fantasia tai muukaan - kovin helposti laudalta lyö. Elokuvaversiointi kirjasta oli omaan makuuni vähän turhan totinen, koska olen aina pitänyt Hoppelia jännityselementeistä huolimatta pohjavireeltään paljon leppoisampana ja huolettomampana kuin esim. Sormusten herraa. Nälän tunne - tässä tapauksessa hunajaleipien nälkä - kertoo siitä, että kirja on onnistunut.