Fantasyfan

Colferilla oli kova yritys päästä samaan tasoon Adamsin kanssa. Pinnalta katsoen rakenne on sama; maailma potkii Artur Denttiä päähän ja Linnunradan käsikirja heittää väliin "faktoja". Mahdoin nauraa kerran kirjaa lukiessa, mutta Colferin heitot eivät yleensä ottaen jaksaneet naurattaa. Tarinankuljetuskin on hyvin suoraviivainen ja yksinkertainen verrattuna alkuperäiseen sarjaan. Kirjasta puuttui sellainen hykerryttävä absurdi tarinankerronta johon näemmä vain Adams itse kykeni. Colfer on enemmän elementissään Artemiskirjojen kanssa.

Peuraheimo on ennen kaikkea muinainen sukusaaga. Kirja ei ole tarina yksittäisestä seikkailusta ja minä-kertoja siirtyy monta kertaa eteenpäin.

Tarina kertoo heimosta, jonka punaisena lankana kulkee noitien linja. Nämä noidat pitävät pitävät huolta heimosta ja heimo heistä. Muinaisista ajoista kertovissa kirjoissa on ennenkin ollut noituutta ja tarinoita henkimaailmasta, mutta tässä tarinassa henkimaailma konkretisoituu. Kaikkea tapahtunutta ei voi ohittaa sillä, että se olisi päähenkilön mielikuvituksen tuotetta.

Mitä jos syttyy viimeinen maailmansota? Kun ihmiset tappavat toisensa ja maapallon? Entä jos kohtaisimme vieraita elämänmuotoja?

Ja ennen kaikkea, mitä tapahtuukaan kaikkien näiden tapahtumien jälkeen. Mitä jää jäljelle?

Aamunkoitto vastaa tähän kysymykseen omalla versiollaan, mikä on varsin mukaansa tempaava, jopa lisäosien arvoinen.

Jos miettii sitä, että haluaako lukea tämän kirjan, niin kannattaa kysyä kuinka uskovainen on ja kuinka paljon oikeasti pitää kristillisten kirjojen lukemisesta.

Kirjan takakansi eikä kustantajan valinta eivät millään tavoin varoittaneet, että että kyseessä on uskonnollinen teos, jossa jumalan käskystä ja enkelten avustuksella yritään parantaa maailmaa (tietysti jumala ei kirjassa tee mitään, kunhan lähettää muita asiollensa). Jos pitää enkelifantasiasta, niin kokeilla saa, mutta teitä on varoitettu.

Mustesydämmen maailmaan on helppo jokaisen lukutoukan lipua sisään, kun tarina itse pyörii kirjojen keskellä. Kirja avaa mahdollisuuden toisenlaiseen lukukokemukseen ja kertoo siitä kuinka kaikki kirjat eivät ole turvallista luettavaa. Hyvyys ja pahuus taistelevat tässäkin kirjassa, mutta hieman normaalia kiehtovammalla tavalla.

Momon kansi ei ollut rohkaiseva eikä takakansikaan, mutta tarinan perusidea ja sen vieminen näppärästi loppuun asti on arvostettava teko. Kirja ei ole paksu, mutta sen sisälle mahtuu yllättävän suuria ajatuksia. Tarina lipuu lähes todellisuudesta fantasiaksi, mutta sitä voi käsitellä myös filosofiakirjana.

10-vuotiaana Tripodien aika oli ensimmäinen lukemani scifi-kirja (ja paksuin kirja siihen mennessä). Kirja muodostui kiehtovaksi seikkailuksi joka ei tuntunut 10-vuotiaasta liian rankalta, mutta näin 15-vuoden jälkeen en ole varma että olisiko kirja enää yhtä kiehtova kokemus. Paksuudestaan huolimatta voisin suositella tätä kirjaa jo aika nuorellekin portiksi scifiin.

Aikoinaan Syyshämärän lohikäärmeet oli loistava lukukokemus, mutta se olikin sitä aikaa jolloin tämä kirja oli toinen koskaan lukemani fantasiakirja heti Sormustenherran jälkeen. Silloin en ollut vielä koskaan pelannut roolipelejä ja kyseinen maailma oli uusi ja kiehtova, mutta näin ajan kanssa (ja D&D roolipelien jälkeen) maailma on muuttunut kovin kuluneeksi ja tylsäksi.

Mallorean taru on suoraa jatkoa Belgarionin tarulle. Hahmot ovat samat ja vitsit ovat samat (piti niistä tai ei). Tarinana tämä on jälleen maailman kulkemista ristiin rastiin tehtävää suorittamassa velhojen kanssa ilman juurikaan sen syvempää ajatusta. Tämä kirja (ja sarja) kannattaa lukea ainoastaan jos nautti Belgarionin tarusta.

Belgarionin tarussa (kuten muussakin Eddingsin tuotannossa) näkyy suuresti se, että minkä ikäisenä luet näitä kirjoja. Belgarion on loistava kirja fantasiakirjallisuuden lukemisen aloittamiseen tai ylipäätänsä kirjojen lukemisen opetteluun, mutta vanhemmalle ja kokeneemmalle lukijalle lukukokemus pinnallisine hahmoineen muodostuu pettymykseksi. Tämä on kirja, jota en halua enää itse lukea, mutta jolla aion vuosien päästä aivopestä veljenpojan fantasiaan.

Luettuani runsaasti kirjaa haukkuvia arvosteluja ennen kirjan lukemista en odottanut tältä kirjalta mitään uutta, mutta silti kirjan lukeminen muodostui pettymykseksi. Samat tutut hahmot (eri nimillä ja taustoilla) ja jälleen jumalien tahdon toteuttamista. Tarina tuntui hyvin pitkältä kun hahmoista ei oikeasti enää jaksanut välittää.