Mustarastass

Luin tämän kirjan vuosi sitten. Suurimmaksi osaksi biologian tunnilla. Samalla siis kun opettaja piti aivan äärimmäisen mielenkiintoista (lue: kuolettavan tylsää) yksinpuhelua luultavastikin isolaatiosta tai populaatiosta tai evoluutiosta. Olin monta kertaa katsellut tätä kirjastossa, mutta en ollut tarttunut siihen, koska jostain syystä ajattelin kirjan olevan tylsä. Muistaakseni jokin, minkä luin netistä, sai minut kiinnostumaan kirjasta. Ja sitten kun se kerran aloitin, no, sinne meni bilsan numero. Ihan hyvä kirjoittaa arvostelu vuoden päästä. Krhm. Mutta ehkä minä jotain muistan. Stiefvaterin kieli on todella kaunista. Ja haikeaa. Ja surullista. En ollut ennen lukenut oikeastaan paljoakaan sen kaltaista, joten se oli mukavaa vaihtelua. Erityisesti pidin Stiefvaterin tavasta kuvata maailmaa suden näkökulmasta. Se tuntui niin todelliselta. Suden kaikki aistit ja vaistot. Mikäli oikein muistan, pidin Gracesta ja Samista kovasti. Grace ei ärsyttänyt minua, niin kuin useimmat kirjojen tyttöpäähenkilöt. (En tidä mistä syystä he usein ärsyttävät minua.) Sam oli ihanan herkkä päähenkilö, ei lainkaan niin kuin useimmat YA-kirjallisuuden pojat. Okei, Sam oli ehkä ihan pikkuriikkisen liian herkkä minun makuuni. Näin jälkeenpäin kun yritän muistella, mielipiteeni kokonaisuudesta oli ihan positiivinen. :D