2. Ja hän kävi polvilleen lammen reunalle kurjenmiekan lehtien keskelle ja kiitti tähtien kuvajaisia ilosta, jota oli kokenut yöllä kun tähtikuviot loistivat majesteettisina ja lukemattomina ja liikkuivat kuin hopeapanssarinen armeija joka marssi tuntemattomista voitoista uusiin valloituksiin kaukaisissa sodissa. Hän siunasi ja kiitti ja ylisti noita kirkkaita heijastuksia lammen pinnalla ja pyysi niitä kertomaan kiitollisuudestaan ja ylistyksestään Orionille, jota hänen ei ollut lupa rukoilla.
Vaikka toki merkittävän osan valveillaoloajastani ja muustakin ajasta ajattelen yksisarvisia, niin... Ei.
3. Neidolla oli kruunu, joka näytti suurista kalpeista safiireista kaiverretulta. Hän loisti tuossa ympäristössä kuin aamunkoitto, joka tulee yllätyksenä pitkän yön jälkeen jollain planeetalla, joka on meitä lähempänä aurinkoa. -- ”Kuka sinä olet?” neito kysyi. Ja hänen äänensä sointi muistutti maisista asioista eniten sitä ääntä, joka tulee jonkin pohjoisen maan järvistä varhaiskeväällä kun tuuli liikauttelee tuhansia jääsirpaleita.
Josko seuraavaksi vaikka niistä yksisarvisista, kaikelle kunnon väelle ( :lol: ) :
4.
”Kirottuja olkoot yksisarviset”, hän sanoi, ”ja kaikki niiden tavat, kaikki niiden kaltaiset ja kaikki mikä on taikuutta tai sillä tehtyä.”
- -
”Kirottu olkoon niiden sarvi”, hän huusi, ”ja niiden asuinpaikka ja liljat joita ne syövät, ja kirous kaikille lauluille joita niistä lauletaan. Kirous niille ja kaikelle mikä on pelastuksen tuolla puolen.”
Hän piti tauon antaakseen heille tilaisuuden kieltää yksisarviset, seisoi oviaukossa vaiti, katseli tuimasti huoneeseen.
Ja he miettivät yksisarvisen taljan sileyttä, tuon eläimen nopeutta, sen kaulan suloa ja himmeän hohtavaa kauneutta kun se kiisi [paikan] ohitse illansuussa. He ajattelivat sen kouriintuntuvaa ja kiistämätöntä sarvea ja muistivat vanhat laulut jotka siitä kertoivat. He istuivat vaivautuneina hiljaisuudessa eivätkä tahtoneet kieltää yksisarvista.
Ja [hän] tiesi heidän mietteensä ja kohotti taas kätensä selvänä kynttilänvalossa, yö selkänsä takana. ”Kirottu olkoon niiden nopeus”, hän sanoi, ”ja niiden sileä valkoinen talja, kirous niiden kauneudelle, kaikelle taialle mitä niissä on, ja kaikelle mikä kulkee lumottujen virtojen varsilla.”
Ja vieläkin hän näki heidän silmissään viipyilevän rakkauden noita hänen kieltämiään kohtaan ja siksi hän ei vieläkään lopettanut.
- -
”Ja kirous kaikille epäilyksille, kaikille ainutkertaisille unille, kaikille hullutuksille. Ja kääntyköön kaikki kunnon väki taikuudesta pois. Aamen.”
Ei vielä oikeaa vastausta. Hyde on päässyt lähimmäksi.
5.
Ja peikko jatkoi hilpeästi leinikkien yli.
Pian se näki kukkien yllä valkoisena kohoavan ketun, joka oli kääntänyt valkoisen rintansa ja poskensa sitä kohti ja seurasi sen kulkua katseellaan. Peikko meni lähemmäksi ja tutkaili sitä. Ja kettu jatkoi sen katselemista, sillä kettu katsoo kaikkea.
Se oli palannut äskettäin noille kasteisille niityille kuljettuaan yöllä pitkin tämän paikan ja Haltiamaan välistä rajaa. Se jopa tekee tutkimusretkiä itse rajamuurin sisälle ja kulkee hämyn keskellä, ja tämän ja tuon paikan välisen raskaan hämärän mysteeri saa sen vaikuttamaan niin sulokkaalta meidän maillamme.
”Terve, Eikenenkään Koira”, sanoi peikko. Sillä kettu tunnetaan Haltiamaassa, koska sen huomataan usein kulkevan rajoilla, ja tämä nimi sille on annettu.
”Terve, Rajantakainen Olento”, sanoi kettu kun se viimein vastasi. Sillä se osasi peikon kieltä.
Lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantytär? Ei ole tullut luettua, mutta hyllyssä seissyt useita vuosia. Jos tästä on kyse niin uskallan veikata, että ei seiso lukemattomana enää kauan.
Puita peitti lumen pitsi ja metsä odotti häntä alhaalla kuin empivä morsian. Hän seisoi jonkin aikaa piilossa järkäleiden keskellä tutkien rinteitä. Hänen turkispäärmeiselle viitalleen laskeutui lumen harso, samoin kuin leveälieriselle hatulle, mutta hän ei piitannut lumesta eikä kylmyydestä, joka hiipiytyi ihon alle ja pesiytyi luihin. Oli kuin hän olisi ollut maailman viimeinen ihminen.
Hän puolittain toivoikin, että asiat olisivat olleet niin.
Jättimäiset pedot eivät jääneet leiriin, vaan ryhmittyivät riviin muurin eteen, Niitä käskevät upseerit asettuivat niiden taa.
Thorn nykäisi Ananais'ta hihasta. "Olisiko sinulla suunnitelmaa, kenraali?" Ananais vilkaisi vanhaa miestä ja nielaisi kielelleen pyrkivät kiukkuiset sanat nähdessään tämän pelon vääristämät kasvot. Thorn oli käynyt aivan harmaaksi ja purrut hampaansa tiukasti yhteen.
"Ei minkäänlaista, ystävä."
Pedot eivät rynnänneet päätä pahkaa muurille vaanlähtivät sitä kohti kaikessa rauhassa löntystellen. Niillä oli aseinaan hirmuisia nuijia, sahateräisiä miekkoja, sotamoukareita ja kirveitä. Niiden silmät olivat verenpunaiset ja kieli riippui velttona hampaiden välistä.Ne etenivät ääntäkään päästämättä. Hiljaisuus jäyti sielua ja veipuolustajilta rohkeuden. Miehet alkoivat epäröidä muurilla.
X katsoi avuttomana häneen. -Olen pahoillani. Hän pengoskeli vaatteitaan etsien tälle jotain annettavaa, mutta lapsi alkoi itkeä ja kääntyi poispäin.
Löyhkäävien katujen toisella puolella sänkipellola suunnileen X:n ikäinen rääsyinen poika soitti puuhuilua paimentaessaan muutamaa lehmänkantturaa. Hän soitti sydäntäsärkevän aitoa sävelmää, joka ajelehti huomaamattomana kalpean auringon viistojen säteiden valossa kyhjöttävien murjujen lomassa. Poika näki hänet mutta ei keskeyttänyt soittoaan. Heidän silmänsä kohtasivat jonkinlaisen vakavan tajuamisen myötä, mutta he eivät puhuneet.
- Tulenteko ei ole täällä sallittua, tyttö sanoi ankarasti. - Sinun pitää selittää se Y:lle, X sanoi. -Minä teen vain mitä käskettiin.
Tyttö vihelsi, ja läheisen puun takaa tuli toinen tyttö. Hänelläkin oli jousi. Hänellä oli melkein yhtä punainen tukka kuin Z:lla, ja hänenkin ihossaan oli lehvistön värisävy. - Se sanoo keräävänsä puuta, ensimmäinen tyttö ilmoitti, - nuotioon. Pitäisiköhän minun tappaa se? - Q sanoo että meidän pitää ottaa selville keitä ne ovat, punatukkainen sanoi mietteissään. - Jos osoittautuu, ettei niillä ole tänne mitään asiaa, sitten voit tappaa sen.
No oho, yritin väittää että väärin meni mutta eipäs mennytkään. Ihan oikein siis (sotkin mielessäni kahden tähän sarjaan kuuluvan kirjan nimet toisiinsa ).
Vaikka yö oli kylmä, ilmassa oli kuitenkin sen verran lämmin henkäys, että Xsää ei palellut. Hän juoksi ja juoksi, kunnes henki ei enää kulkenut. Kun hän ei enää jaksanut juosta, hänen jalkanssa löysivät tutun polun, jota hän oli kulkenut viimeksi syksyllä. Maailma hänen ympärillään oli täynnä kaipuuta ja elämää, ja ilma väreili kaikkia mahdollisia lauluja.
X oli jo niin taitava työssään ettei hänen tarvinnut katsella sormiaan punoessaan. Sen sijaa hän antoin katseensa vaeltaa ympäri huonetta. Hänestä oli hauska kastella Z:tan työskentelyä. Pää kumarassa hän kurkisteli hiuspörrönsä takaa ja seurasi, kuin Z loi kankaan, pyöritti luomapuita, pijotti loimet pirtaan, niisi, solmi polkusimet ja pystytti kankaan. Z:tan kädet työskentelivät yhtä tottuneesti ja keveästi kuin X:n, ja oli ilo katksella, kuinka ne tanssittivat sukkulaa edestakaisin, edestakaisin, ja samalla tiivis, tasainen villakangas kasvoi kangaspuissa.
).