Tammi 2018 - Risingin tietokannassa
Terhi Tarkiainen: Pure mua
Hän omisti vampyyrin. Vampyyreja oli olemassa ja niitä myytiin ja hän omisti niistä yhden. Hän oli vampyyrinomistaja. Mikä oli kai vähän sama kuin olla koiranomistaja, mutta kakkapussien sijaan hän saisi kulkea sen perässä ruumispussien kanssa.
Anna saa 30-vuotissyntymäpäivänään lahjaksi ihka oikean vampyyrin, joka komeine ulkomuotoineen on kuin elävä (tai siis kuollut) klisee hänen lukemistaan vampyyriromaaneista. Mukana tulee häkki, kaulapanta ja omistajan opas. Annaa lahja ei ilahduta lainkaan, mutta sen palauttaminen osoittautuu haasteeksi, sillä vampyyreitä lemmikeiksi toimittava Kennel-yhtiö on perin vaikeasti tavoitettavissa.
Terhi Tarkiaisen tuoreen esikoisen, vampyyriromaanin, ei voi enää sanoa ratsastavan aallon harjalla. Vampyyrit ovat toimineet paranormaalin romantiikan ja muunkin pinnalla olevan spefikirjallisuuden airueina koko 2000-luvun, mutta buumi on lopulta alkanut hiipua. Parin viime vuoden aikana suomeksi ilmestyneet vampyyrikirjat ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Pure mua näyttäytyy siksi riskialttiinakin vetona: onko vampyyrikirjallisuudelle yhä kysyntää ja voidaanko genreen tuoda vielä jotain uutta?
Tarkiaisella on kuin onkin heittää haasteeseen kaksi tehokasta asetta, joista ensimmäinen on huumori. Läpi kirjan pitävä humoristinen ote auttaa tuomaan tekstiin sellaista elämänmakuisuutta, jota vampyyrikirjallisuudessa ei ole usein nähty. Huumori myös keventää hyvällä tavalla niitä ahdistavia ja moraalisesti arveluttaviakin tilanteita, joita tarinaan mahtuu monta. Kirjaa ei näet voi todellakaan nimittää teinihötöksi.
Toinen tarinan keskeinen erottava tekijä on sen kotimaisuus. Miljöön ja hahmojen suomalaisuus ei tunnu kornilta, vaan antaa tervetullutta kouriintuntuvuutta suomalaiselle lukijalle ja avaa genrelle uudenlaisia pelipaikkoja. Merkittävää on myös se, että Tarkiaisen luomilla vampyyreilla on oikeasti historiaa, joka tässä tapauksessa on samalla Suomen historiaa. Vaikka tarinan historialliset mittasuhteet kasvavat jo hiukan yliampuviksi, tarjoavat ne silti Tarkiaisen vampyyreille toimivia rakennuspalikoita ja syitä siihen, miksi he toimivat niin kuin toimivat. Jatko-osaa jää kaipaamaan jo siksi, että heidän menneisyydestään saisi tietää lisää.
Vaikka teoksen innoittajana toimii selkeästi paranormaali romantiikka, tarinan romanttinen puoli kehittyy eri tavalla kuin mihin genren lukijat ovat tottuneet ja mitä he todennäköisesti myös odottavat. Romantiikkaa etsiville tämä kirja saattaa siis olla pettymys. Omalla kohdallani suurin pettymys oli ehkä juoni, koska osasin arvata merkittävimmät käänteet etukäteen. Esikoisteoksen ansioksi on kuitenkin luettava se, että kirjaa ei silti halunnut laskea käsistään vaan seurata juonen palasten loksahtelemista kauniisti paikoilleen.
Pure mua tuntuu tavoittelevan sitä sukupolvea, joka on jo lukenut suurimman osan paranormaalista romantiikastaan ja voisi kaivata vampyyritarinoiltaan aikuisempaa, rouheampaa ja parodiamaistakin otetta. Tähän kohderyhmään kuuluvana pidin kirjaa kiintoisana pelinavauksena ja toivon saavani samaa sarjaa lisää, odottaen lupaavan esikoiskirjailija Tarkiaisen kehittyvän tarinankertojana seuraavalle tasolle.