Laitos

Simon Lelic osaa kirjoittaa erittäin viihdyttävästi ja saa lukijan jollain tavalla välittämään henkilöhahmoistaan, mikä on hänen romaaniensa (myös niiden kahden muun, jotka eivät ole spefiä - suosittelen joka tapauksessa lukemaan) suurin vahvuus. Tapahtumat etenevät vauhdilla ja lukijan mielenkiinto pysyy pitkään yllä hyvin.

Rakenteellisesti kirjassa on kuitenkin paljon ongelmia. Näkökulma pysyy tiiviisti muutamassa henkilössä joiden kautta tapahtumia seurataan. Romaanin kuvaamassa yhteiskunnassa monia asioita salaillaan tavalliselta kansalta, ja näin ollen suppea näkökulma auttaa synnyttämään lukijassa samankaltaisen vaikutelman. Tässä mielessä se on siis perusteltu ratkaisu. Jollain tavalla kuitenkin koin, että dystopia romaanin lajityyppinä olisi vaatinut vähän enemmän tapahtumien taustoittamista. Mitkä tekijät ovat saaneet romaanin yhteiskunnan luisumaan tällaiseen pisteeseen? Esimerkiksi terrorisminvastaisiin lakeihin ja radikaaleihin, kansalaisten perusoikeuksia kaventaviin lakimuutoksiin viitataan moneen kertaan, mutta asiat jäävät silti jotenkin epämääräisiksi. Vika voi kyllä olla myös allekirjoittaneessa lukijassa, ja fiksumpi voisi kokea liian rautalangasta vääntämisen selittelyksi.

Lisäksi kirja oli rakenteeltaan hiukan epätasapainoinen, lopetus tuntui jollain tapaa töksähtävältä. Toisaalta joku toinen voisi kokea tämänkin tyylikeinona, joka vain alleviivaa onnistuneesti kaiken epäreiluutta. Sisällöllisestikin kirjan anti jäi vähän köyhäksi, vaikka yhteiskunnallisuutta ja kantaaottavuutta selkeästi tavoitellaankin.

Mutta kuten alussa mainitsin, Lelicin vahvuus on ihmisten välisen vuorovaikutuksen kuvaamisessa ja psykologisissa tekijöissä. Henkilökuvauksesta heijastuva hienovarainen lämpö ja sympaattisuus saavat minut lukemaan Lelicin kirjoja jatkossakin. Sekä antamaan tälle romaanille puutteistaan huolimatta keskiverrot kolme tähteä.

Tärkein asia ensin: Mitä vähemmän tästä kirjasta ennen lukemista tietää, sen parempi. Eniten Laitoksesta nimittäin nauttinee, kun sitä saa lukea kuin kiehtovaa arvoitusta ja kysellä samoja kysymyksiä kuin päähenkilötkin: Miksi hammaslääkäri Arthur Priestley ja joukko muita ihmisiä on suljettu salaperäiseen laitokseen?

Laitoksen tarkoitusperän jotensakin selvittyä voikin alkaa pohtia, onko sen olemassaolo mielekästä. Oliko ihmisten sulkeminen tähän laitokseen tarpeellista? Saavutettiinko suurempi hyvä; kuinka suuri määrä vallanpitäjien mielivaltaa on hyväksyttävissä?

Tarinan tapahtumat kuvastavat onnistuneesti epäonnistunutta päätöksentekoa, joka saattaa lähteä liikkeelle hyvistä aikomuksista, mutta lopulta on epäselvää, kuka enää hallitsee kokonaisuutta. Päättäjät alkavat pelätä omia päätöksiään: harva uskaltaa tunnustaa, että tehdyt valinnat ja teot olisivat ehkä vääriä, koska muutoin niistä voisi joutua ottamaan vastuun. Eikä laitos ole asia, josta haluaisi olla vastuussa.

Kirjan ”scifistisyys” on vähän kyseenalaista, koska periaatteessa tapahtumat voisivat sijoittua nykyaikaankin - mitä nyt kansalaistensa elämää kirjan kuvaamissa määrin kontrolloiva (britti)yhteiskunta lienee (toivottavasti) vielä dystopiaa.

Kirja antaa itsestään vaikutelman, että se kyllä haluaisi ottaa kantaa asioihin ja esittää ärhäkkää yhteiskuntakritiikkiä. Itselleni tuon kritiikin terävin kärki jäi valitettavasti hieman hämäräksi. Kirjan "sanoma" mitä ilmeisimmin on, ettei ketään saisi kohdella siten kuin ihmisiä kirjan maailmassa kohdellaan, mutta samalla halutaan kauhistuttaa sillä, että kelle hyvänsä (myös kaikin puolin "normaaleille" lukijoille) voisi käydä samoin.

Yhtäältä kirja puhuu vähemmistöjen puolesta, ja itse pidin kovasti esimerkiksi Roarch-nimisestä sympaattisesta ns. vähemmistöhahmosta. Toisaalta moneen otteeseen korostetaan, kuinka juuri "lainkuuliainen" Arthur, syytön mies, joutuu mielivallan uhriksi ja väärin perustein tuomituksi laitokseen. Mutta jos Arthur oli syytön, olivatko sitten jotkut toiset laitoksen asukit muka häntä enemmän syyllisiä asemaansa?

Yhteiskunnallisen kritiikin sijaan nautin eniten kirjan pohdiskelevasta sävystä ja henkilöhahmoista. Moraalinen pohdiskelukin on toimivampaa yksilötasolla, henkilöhahmojen kohtaamissa päätöksissä. Lähes jokainen kirjan henkilöistä joutuu ratkaisemaan, ketä on valmis suojelemaan, kenet uhraamaan, ja minkä tähden.

Kerronta ei ole tapahtumissa jatkuvasti läsnä, vaan kokonaiskäsityksen laitoksen arjesta ja muiden asioiden etenemisestä saa yksittäisten, välistä vähäeleistenkin kohtausten kuvauksista. (Laitoksen kurjat olot, esim. vesipula, tosin eivät kaikessa kurjuudessaan ole enää täysin uskottaviakaan.) Henkilöhahmojakaan ei sinällään kuvailla paljoa, mutta nuo valikoidut kohtaukset ja luontevan nokkelasti sanaileva dialogi tekevät heistä lihaa ja verta. Heidän vierellään viivähti mieluusti hetkisen.

Epäinhimillisestä yhteiskunnasta kertova kirja onkin parhaimmillaan mitä inhimillisin, eikä koskettavista hetkistä ainakaan omalta osaltani ollut pulaa. Välillä suorastaan tuntui, kuin koko kirja olisi yksiä pitkiä jäähyväisiä.