Mannerheimin seikkailuja suorastaan harmitti lukea, sillä suurin osa kokonaisuuden muodostavista yksittäisistä Mannerheim-novelleista oli hengettömiä, huonoja suorastaan.
Harmitti siksi, että tsaarin upseeri, valkoinen kenraali ja Suomen marsalkka olisi tarjonnut mahdollisuuksia vaikka millaiseen kirjalliseen ilotulitukseen tai tarinointiin. Olisiko lopputulos ollut parempi, jos yksi kirjailija(ei kirjoittaja) olisi ottanut aiheen käsittelyynsä? mene ja tiedä.
Osa tarinoista tuntui väkisin väännetyiltä,eikä kaikissa tuntunut olevan minkäänlaista ideaa. Kolme nousi riman alta keskitasolle: Vesa Sisättön Keskiyön vieras Matovuorella ja Samuli Anttilan Viimeinen haastattelu sekä Anne Leinosen Sotamarsalkan syntymäpäivä.
Keskiyön vieras kertoi, kuinka sähkövalo tuli erääseen perukan kylään tai kuinka Mannerheim otti nokkapokkaa marsilaisten kanssa. Miten asian vain haluaa nähdä. Se toi mieleen ihastuttavasti 1950-lukulaisen kioskikirjallisuuden.
Viimeisessä haastattelussa toimittaja taas pääsee vanhan Mannerheimin salaisuuden jäljille. Sotamarsalkan syntymäpäivä oli tarinoista ainoa, jonka punontaa oikeasti saattoi jännittää. Siinä Hitlerillä on tärkeä osuus.
Tuomas Salorannan Musta jumala toi mieleen Lovecraftin, mutta ei kuitenkaan yltänyt lähellekään mestarin tasoa. Tarina kuitenkin nivoi mielikuvituksen sitein yhteen Tunguskan räjähdykden ja Josif Dzugasvilin... Viinmeksi mainittuun henkilöön palataan vielä myöhemmissä tarinoissa. Oikeastikin hän oli tärkeä henkilö Mannerheimin elämässä.
Markus Harjun Kuninkaiden sauva oli myös ihastuttavalla tavallav anhanikainen muumiotarina. Sekin sisälsi yhteyksiä todellisiiin tapahtumiin, toki vain nimeksi.
Oikealla tavalla toteutettuna, yhtenäisellä juonella varustettuna, tästä olisi voinut tulla herkullinen "vaihtoehtohistoria". Sitä teoksessa oli haettukin. Mukana oli lukuisia historiallisia henkilöitä, kuten kultakauden taiteilija Akseli Gallen-Kallela. Kirjasessa oli tavoiteltu myös vanhahtavaa tyyliä, siinä myös onnistuttiin.