Pääskynen

Nuoret naiskirjailijat näyttävät ponnistavan pinnalle, myös tieteiskirjallisuuden ja fantasian puolella. Yksi heistä on Emmi Itäranta, jonka Teemestarin kirja ylittää genrekirjallisuuden rajat. Itärannan teos kertoo nuoren Norian kautta ihmisyyden selviytymisestä diktatuuriin vaipuneessa maailmassa, josta vesi on käynyt vähiin. Noria asuu jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa maassa, joka ennen oli Suomi. Monet asiat ovat toisin kuin tuntemassamme maailmassa. Suurta osaa siitä näyttää hallitsevan aasialaisvaikutteinen kulttuuri. Niinpä entisessä Suomessakin on Norian aikaan tullessa ehtinyt olla jo monta sukupolvea teemestareita, joiden sukua sankarittaremmekin on. Emmi Itärannan kieli on enemmän kuin sujuvaa; sen runollinen kauneus on harvinaista scifi-kirjallisuudessa. Tähän teokseen tarttumista voi suositella muillekin kuin tieteiskirjallisuuden ystäville.

Mannerheimin seikkailuja suorastaan harmitti lukea, sillä suurin osa kokonaisuuden muodostavista yksittäisistä Mannerheim-novelleista oli hengettömiä, huonoja suorastaan. Harmitti siksi, että tsaarin upseeri, valkoinen kenraali ja Suomen marsalkka olisi tarjonnut mahdollisuuksia vaikka millaiseen kirjalliseen ilotulitukseen tai tarinointiin. Olisiko lopputulos ollut parempi, jos yksi kirjailija(ei kirjoittaja) olisi ottanut aiheen käsittelyynsä? mene ja tiedä. Osa tarinoista tuntui väkisin väännetyiltä,eikä kaikissa tuntunut olevan minkäänlaista ideaa. Kolme nousi riman alta keskitasolle: Vesa Sisättön Keskiyön vieras Matovuorella ja Samuli Anttilan Viimeinen haastattelu sekä Anne Leinosen Sotamarsalkan syntymäpäivä. Keskiyön vieras kertoi, kuinka sähkövalo tuli erääseen perukan kylään tai kuinka Mannerheim otti nokkapokkaa marsilaisten kanssa. Miten asian vain haluaa nähdä. Se toi mieleen ihastuttavasti 1950-lukulaisen kioskikirjallisuuden. Viimeisessä haastattelussa toimittaja taas pääsee vanhan Mannerheimin salaisuuden jäljille. Sotamarsalkan syntymäpäivä oli tarinoista ainoa, jonka punontaa oikeasti saattoi jännittää. Siinä Hitlerillä on tärkeä osuus. Tuomas Salorannan Musta jumala toi mieleen Lovecraftin, mutta ei kuitenkaan yltänyt lähellekään mestarin tasoa. Tarina kuitenkin nivoi mielikuvituksen sitein yhteen Tunguskan räjähdykden ja Josif Dzugasvilin... Viinmeksi mainittuun henkilöön palataan vielä myöhemmissä tarinoissa. Oikeastikin hän oli tärkeä henkilö Mannerheimin elämässä. Markus Harjun Kuninkaiden sauva oli myös ihastuttavalla tavallav anhanikainen muumiotarina. Sekin sisälsi yhteyksiä todellisiiin tapahtumiin, toki vain nimeksi. Oikealla tavalla toteutettuna, yhtenäisellä juonella varustettuna, tästä olisi voinut tulla herkullinen "vaihtoehtohistoria". Sitä teoksessa oli haettukin. Mukana oli lukuisia historiallisia henkilöitä, kuten kultakauden taiteilija Akseli Gallen-Kallela. Kirjasessa oli tavoiteltu myös vanhahtavaa tyyliä, siinä myös onnistuttiin.

Lovecraftin koko tuotannon suomentaminen on kulttuuriteko. Se on paljon novelleille, jotka alunperin oli tarkoitettu pulp-lukemistoon. Sarja on edennyt jo viidenteen osaansa yhden kirjan vuosivauhtia. Jos sarja olisi saatu vielä koviin kansiinkin, olisi kaikki ollut täydellistä - muistuu mieleen Poen koottujen tyylikäs ulkoasu - mutta ymmärrän, että taloudelliset realiteetit lienevät estäneet pitkän sarjan saamisen kaikkein arvokkaimpaan verhoonsa. Nyt ulkonäkö on aneeminen, mutta sisältö toki kaikkea muuta... Viides osa, Siivekäs kuolema ja muita kertomuksia, sisältää 13 Lovecraftin itsensä kokonaan tekemää tai haamukirjoittajan ominaisuudessa parantelemaa kauhu- ja fantasianovellia. Novellien taso on vaihteleva. Jotkut ovat täyttä rautaa, kun taas toiset ovat aika kesyjä kyhäelmiä. Kokonaisuus on kuitenkin oivallinen tunnelmapotpuri, jossa näkyy kauhun mestarin kädenjälki. Parhaimmillaan Lovecraft on aikaisemmin julkaistuissa novelleissaan ollut Cthulhu-aiheessaan. Lähelle ellei jopa samalle tasolle Lovecraft pääsee muun muassa Zealia Bishopin kanssa 1929 kirjoitetussa Yigin lapsissa. Tarina kertoo käärmeitä pelkäävästä miehestä. Novelliin on sopivasti sekoitettu intiaanimyyttejä. Kuten Lovecraftilla aina, tärkeää ei ole niinkään, mitä tapahtuu, vaan miten. Outojen tunnelmien luomisessa ja niiden sisällyttämisessä proosalliseen "todellisuuteen" Lovecraft on omaa luokkaansa, ja siinä hän onnistuu mainiosti Yigin lapsissakin. Niminovelli Siivekäs kuolema (Hazel Healdin kanssa) on samaa tasoa, jos lukijalle ongelmaksi ei koidu, että teos kertoo oikeastaan kostonhimoisesta kärpäsestä, mikä saattaa sisältää tahattoman koomisuuden vivahduksen. Jos tämän sivuuttaa, on kyseessä hieno kauhunovelli perinteiseen tapaan. Novelli etenee ihastuttavan hitaasti lähestyen loppua, jonka kaikki lukijat toki etukäteen arvaavatkin, mutta kaikkine yksityiskohtineen se on nautittavaa luettavaa. Kokoelman parhaimmistoa on myös niin ikään Hazel Healdin kaverina kirjoitettu Kauhujen kabinetti. Jälleen kerran Lovecraft esittelee liian pitkälle ikiaikaisiin mysteereihin kurkottavan ihmisen, jonka uteliaisuus lopulta koituu kohtalokkaaksi. Ihminen ei kykenekään hallitsemaan tuntemattomia voimia. Ja jälleen Healdin kanssa tehty Aikakausin haudasta sisältää muumiokertomuksen, jonka hidas pohjustus lisää tarinan tehoa ja uskottavuutta. Kun salaperäisen muumion vaiheista kerrotaan laveasti maalaillen 50 vuotta ennen outojen tapahtumien käynnistymistä museossa, on se kuin pitkitettyä nautintoa. Myös tiedotusvälineillä on rooli kertomuksessa. Kokoelman heikoimpiin kuuluu Anna Helen Croftsin kanssa tehty Runous ja jumalat, joka enteilee antiikin jumalten toista tulemista. Siinä ei tunnu olevan päätä eikä häntää, toisin kuin Lovecraftin Randolp Carter-fantasiaseikkailuissa. Liekö Carter ollut jotenkin muodikas nimi, kun samanniminen sankari seikkailee myös Burroughsin mainiossa Mars-saagassa? Randolp Carter on "uneksija", joka kykenee siirtymään kuvittelemiinsa myyttisiin ulottuvuuksiin ja paikkoihin, joista osa sijaitsee jossakin kaukaisessa avaruudessakin. Carter vaikuttaa olevan eräänlainen kirjailijan allegoria, sillä uneksija Lovecraft itsekin eittämättä on. Carter-kokonaisuuden huonoin on sen avaus Randolp Carterin lausunto, joka sisältää hautausmaalle menon ja loppuhuipennuksen, joka on menettänyt tehojaan. Haudasta tullut puhelu ei ole kovinkaan uskottava laatuaan. Sitä vastoin muut Carter-tarinat ovat täyttä tavaraa: mielenkiintoisia, jännittäviä ja tunnelmallisia. Paras on pitkä Tuntematon Kadath, joka kertoo uneksitun kaupungin etsinnästä unimaailmasta. Unenomaisesti etenevä tarina poikkeaa melkoisesti siitä, mitä Lovecraftilta on totuttu odottamaan, mutta se ei ole suinkaan haitta. Lovecraft yllättää. Hienoja otuksia ovat erityisesti ghoulit, ruumiinsyöjät, mutta novelli sopii myös kissaihmisille... Enemmän kauhun ominaisuuksia löytyy saagan päättävästä Randolp Carterin paluusta, jonka Lovecraft kirjoitti E. Hoffmann Pricen kanssa. Alku teoksessa on tylsä ja jankkaava, mutta novelli virkistyy koko ajan, ja lopussa tiivistyy Lovecraftimainen kauhu kellon käydessä jonkin muun maailmankaikkeuden aikaa…