Muistan kun luin sarjan ensimmäisen osan, Mifongin perinnön. Rakastuin Adisiin henkilönä ja minun mielestäni hän ja Dante olivat täydellinen pari. Sarjan toinen osa oli minulle hieman pettymys, koska Danten ja Ardisin kanssakäymistä ei ollut paljoa. Joten olin hieman skeptinen, kun kuulin, että Ardisin lapset olisivat tämän kirjan päähenkilötä, emmekä siis pääsisi lukemaan Danten ja Ardisin näkökulmasta juurikaan. En joutunut pettymään suuresti, sillä pääsin sisälle tarinaan, vaikka toivottomana romantikkona haluaisin lukea tietenkin kolmiodraamoista ja kohtalokkaista katseista. Mifongin mahdissa kuitenkin oli niin paljon muuta, etten edes kaivannut mitään ylimääräistä draamaa siihen joukkoon.
Kirjan päähenkilöt Ciaran ja Fewrynn ovat kasvaneet panttertikansan keskellä, Ciaran valmistautuneena lähtemään kuninkaaksi, ja Fewrynn harjoittaen mahtiaan. Ciaran vaikutti persoonana hieman lapselliselta, ja antoi ohjailla itseään aivan liikaa. Fewrynn taas ei luonteena vedonnut minuun, eikä oikein muistuttanut äitiään. Tyttö oli silti rohkeampi ja suorasukkaisempi kuin veljensä. Frewrynnissä ei oikeastaan ollut mitään vikaa, mutta hän tuntui ihastuvan, joka ikiseen mieheen jonka näki ja jotenkin se, kun hän halusi tunkeutua jokaisen mieleen, sai minut ärsyyntyneeksi. Loppua kohden kaikki henkilöt kuitenkin kypsyivät, joten odotan seuraava kirjaa silti innolla.
Kun aloitin lukemaan Mifongin mahtia olin "hieman" pihalla. Yritin epätoivoisesti muistella edellisiä kirjoja, ja yhdistellä asioita yhteen. Edellisessä kirjassa Ardis oli raskaana... Lin taisi tulla ekassa kirjassa jo mukaan kuvioihin, vai oliko se joku toinen, jota nyt muistelen. Täytyy tunnustaa, että tästä sarjasta muistan täydellisesti ainoastaan Ardisin ja Danten kohtaukset. Sormet ristissä siis toivon, että heidän tarinalleen tulee onnellinen loppu, vaikka kirjailia selvästikkin on suunnitellut ainakin tähän asti heidän erottamistaan. Rakkaus heidän välillään ei syttynyt hetkessä, mutta jokin side heidän välillään on. Tässäkin kirjassa sen pystyi huomaamaa, vaikka heidän välillään ei ollut kanssakäymistä sitten ollenkaan.
Mifongin mahdissa ei ollut romantiikkaa juurikaan, niin kuin tuossa alussa jo sanoinkin. Fewrynnin ihastumisia, Ardisin ja Danten muistoja ja paria katsetta lukuun, kirja paneutui enemmän muihin asioihin. Varsinaista juonta ei minusta ollut, mutta silti luin joka sivun ahmien, ja kaikki muu jäi taka-alalle. Meresmaa osaa kirjoittaa erittäin koukuttavasti, sillä tätä sarjaa lukiessani en välitä pätkääkään, onko juonessa mitään erikoista tai onko romantiikkaa. Haluan vain kääntää sivua ja sitten seuraavaa, kunnes olen kääntänyt ihan viimeisenkin sivun.
Jokainen kirja on loppunut tavalla, joka saa lukijan janoamaan lisää, eikä tämä ollut poikkeus. Seuraavaa osa ja ilmeisesti viimeisen pitäisi ilmestyä tämän vuoden puolella, ja toivoisin todella sen ennen kesää ilmestyvän kirjakauppoihin ;)
