Lautturi kumpuaa suomalaisesta kansanperinteestä ja kapinoi kliseisiä yliluonnollisia romansseja vastaan. Teoksen kieli on hyvin runollista, Kostet myös lainaa kuuluisien runoilijoiden Kiven, Kailaksen ja Södergranin sanoja, jotka toimivat hyvinä tunnelmanluojina.
Teos on jaettu kolmeen osaan. Alussa kertojana toimii Kai. Hän on isänsä ja veljiensä lailla Tuonelan virran lautturi. Äiti on virrasta poimittu sielu, johon on puhallettu henki. Kai ei tunne kuuluvansa virralle, jossa on aina kevät. Hän pitää kyllä perheestään ja joesta, mutta jokin puuttuu. Hän tahtoo nähdä sen paikan ylhäällä, josta sielut tulevat.
Elämä ylhäällä on kuitenkin erilaista mitä Kai odotti. Hän nousee joesta alkutalven hämäryydessä, eikä usko äitinsä varoitteluihin auringosta. Harmaa, kylmä ja lehdetön maisema saa Kain uskomaan auringon olevan tarua. Lukiossa häntä pidetään outona ulkonäkönsä ja puhetapansa vuoksi.
Kai on jo luovuttamassa ja palaamassa häntä jalkojen välissä kotiin, kunnes hän näkee Iran. Hän pitää tuota toisenlaista tyttöä majakkana pimeyden keskellä. Ira on ainoa syy, jonka vuoksi Kai jää ylös kesään saakka. Mutta Ira ei näe Kaita - ainoastaan kalpean, oudon pojan, jolla on liian vaalea iho ja siniset silmät.
Loppupuolella teosta myös Ira pääsee ääneen. Hänen äitinsä on maahanmuuttaja Iranista ja isänsä suomalainen. Joka aamu Ira pukee kasvoilleen naamion, sillä koulussa täytyy hymyillä, jotta toiset tytöt ovat kateellisia poikien häntä kohtaan osoittamasta huomiosta. Kotona Ira on hiljainen ja tottelevainen, jotta isä ei suutu ja kohdista nyrkkejään äitiin. Hän on nuorallatanssija.
Molemmat, sekä Kai että Ira pitävät sanoista, Ira erityisesti runoista. Kai ajattelee sanoja muurahaisina paperilla ja kun sanat lausuu ääneen, kasvattavat muurahaiset värikkäät perhosen siivet ja nousevat lentoon. Ira tahtoisi opiskella kirjallisuutta ja kirjoittaa runoja, mutta isä on päättänyt, että tytöstä tulee arkkitehti ja nuoremmasta siskosta, Siristä lääkäri.
Kostet onnistuu kertomaan tarinan, jonka keskiössä on nuorten kokema toiseus ja oman paikan etsiminen. Perheväkivalta ja koulukiusaaminen ovat rankkoja aiheita ja molemmista pitäisi puhua enemmän, sillä liian moni joutuu kohtaamaan vastaavia tilanteita elämässään.
Välillä päähenkilöiden elämä näyttää kurjalta, mutta teoksella on kuitenkin onnellinen loppu. Se maalaa tuokiokuvan vajaan puolen vuoden ajalta siitä, millaista on olla erilainen ja kuinka löytää lujaa maata jalkojensa alta.
Lautturi on lyhyt ja nopealukuinen teos, vaikka se käsitteleekin sivumäräänsä nähden varsin raskaita aihepiirejä. Maailma tuntuu uskottavalta, niin tämä meidän yläpuolemme kuin alapuolinen virran väen asuttama taso. Kaikkea ei kerrota loppuun, mutta kirjoittaja antaa riittävästi vihjeitä siitä, miten tarina tulee jatkumaan, jotta lukija ei viimeisen sivun jälkeen aivan tyhjän päälle jää.
Kertojista pidin Kaista paljon enemmän kuin Irasta, vaikka Kain olisi kaiken järjen mukaan kuulunut olla lukijalle vieraampi ja vaikeammin samaistuttava. Kai vertaa meille niin tuttuja ilmiöitä, kuten rahaa ja valtahierarkiaa kotiinsa eikä osaa hahmottaa niitä. Kuoleman jälkeen kaikki ovat tasa-arvoisia eikä rahalla ole mitään vaikutusta siihen. Kostet on luonut molemmille niin omanlaisensa tavan katsoa maailmaa ja puhua jettä hahmot tuntuivatkin kokonaisilta ja aidoilta.
Yleinen tunnelma Lautturissa on hieman melankolinen. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, eikä niitä viljellä turhan takia. Teos jättääkin vähäeleisyydellään voimakkaan tunnekokemuksen - paljon suuremman sivumääräänsä nähden. Tästä onkin hyvä havaita, ettei tarvitse kirjoittaa tuhansien sivujen mittaista tiiliskiveä, jotta voi silti aiheuttaa lukijoissa vahvan reaktion.
Suosittelen teosta lukijalle, joka saa peristeistä paranormaalista romantiikasta ihottumaa ja tuskastuu maagisen realismin kiemuroihin. Kostetin teos eroaa kauniisti molemmissa tyylilajeissa viljellyistä perinteistä ja luo niihin perin suomalaisia vivahteita.
