Valitettavasti on pakko sanoa, että Myrryksen selkokirjasovitus on varmaan ihan välttämätön, jotta kukaan nykyteini jaksaa rämpiä sitä läpi, koska se teki minullekin tiukkaa - ja luen kuitenkin akateemista kulttuurihistoriaa ja kansanrunoutta vapaasta tahdostani ihan aktiivisesti. Jos tahdot rauhallista ja raskassoutuista historiallista fiktiota, jossa on höyste kansanperinnettä, tämä on ihan hyvä. Jos taas etsit menevää ja vähän lukevalle kaverille innostavaa nuortenromaania, se ei ole tässä.
Osasyy Myrryksen tähtilukeman heikkoudelle voi olla se, että juuri lukemani Suden veli teki saman paljon paremmin. Kirjojen alussa on paljon samaa - orvoksi jäänyt poika joutuu karhun hyökkäyksen kohteeksi pohjoisessa metsässä, ja päätyy erämetsään selviytymisseikkailuun oppiakseen noituutta. Siinä, missä Suden veli oli kohtuu isolla fontilla ja kuvituksilla 254 sivua pitkä, menevä ja dialogivetoinen, on Myrrys huima 369-sivuinen tiiliskivi ja tyylillisesti lähempänä 1800-luvulla kirjoitettuja itsetutkiskeluromaaneja kuin nykyajan nuortenkirjallisuutta.
Päähenkilö Niilo on maailman surkein ja vihatuin lapsi, joka pelkää ihan kaikkea ja muistuttaa enemmän kansanperinteen tietosanakirjaa kuin oikeaa poikaa - paitsi silloin, kun viettää yönsä jääkylmään riiheen lukittuna kaivellen lattialankkujen raoista rukiinjyviä tai hevosen pilttuussa laskiämpäristä nauriinkuoria, jolloin hän muistuttaa lähinnä Varpusta jouluaamuna. Rehellisesti sanottuna jopa aikuisena lukijana se alkaa pikkuhiljaa uuvuttaa, vaikka aikuisilta jotain hoivaviettiä voikin odottaa. Jos olisin teinipoika, en todellakaan jaksaisi lukea tätä kurjan rääpäleen ulinaa kovin pitkälle.
Aikuiset Niilon ympärillä ovat tekopyhiä ja selkärangattomia vätyksiä, vaikka kirjailija itse jälkisanoissaan kertoo, että hänen oma korpiorpo isoisoisoisänsä eli aivan hyvän elämän. Miksi tällainen kärsimysporno siis olisi nuortenkirjassa vetävää?
Aikuisten historialliseen romaaniin lasten piekseminen ja lähisuhdesumutus sopisi kyllä, eikä Myrrys ole objektiivisesti lainkaan huonosti kirjoitettu. Uskon silti, että moni nuori tahtoo lähtökohtaisesti lukea siistin oloisen nuoren jännittävistä seikkailuista, eikä haukutun ja säälittävän nälkiintyneen heittopussin heittelystä korvessa, jossa samoilu muistuttaa enemmän oppikirjatekstiä kuin seikkailukertomusta.