Viihdyin paljon paremmin kuin esiosan kanssa! Mutta millä hinnalla? Neljä ja puolisataa sivua myöhemmin mä tiedän tästä maailmasta ja juonesta vähemmän kuin silloin, kun aloitin. Todella paljon ongelmia ja TODELLA paljon hyvää materiaalia, hämmentävässä paketissa.
Kuten sarjan avausosassa, Ikitalven polussa, "voi pirun pierupylly" ja "kautta teutateksen hikisen kainalokarvan" -tyyppiset sadattelut jatkuvat ja edelleen ihan joka hahmon suusta. Ne olivat esiosassa minulle jo liki kynnys kirjan loppuun lukemiselle. Pidin niistä lukua Unten kruunussa useaan otteeseen, ja käytännössä läpi koko teoksen näitä lotkautuksia saa pienelä hajonnalla kuulla noin kolmen sivun välein.
Sitten jotain tapahtui. Ehkä aivoihini iski eroosio, tai ehkä Niilo Sevänen unohti viljellä samaa mukahauskaa enää loppupuolelle. Mielestäni tämä oli ykköstä paljon menevämpi ja luovempi, hahmot saivat paljon lisäsyvyyttä, eikä ympäriinsä kännipäissään juoksentenu tuntunut niin kovin pelilliseltä ja kaavamaiselta teinipoikamätöltä. Sankarimiesten lisäksi teoksessa on mukava kattaus eri-ikäisiä ja -tyyppisiä naishahmoja vanhasta ja häikäilemättömästä mutta tunteellisesta leskikeisarinnasta pelokkaisiin pikkutyttöihin. Siitä siis Seväselle yhä kiitos - vaikka rima ei ole huiman korkea, Unten kruunu ylittää sen yhä reippaasti verrattuna moneen muuhun fantasiarytinään.
Valitettavasti ongelma 1 liitty juuri näihin naishahmoihin: Mä pääsin vasta sivun 400 paikkeilla kärryille siitä, montako pahaa noitaa tässä maailmassa yhteensä on, ja kuka heistä on keskenään sama henkilö, ja moniko heistä on hengissä ja päähenkilöille sukua. (Jos pääsin. En vanno.)
Vaikkeivät noidat (montako heitä sitten onkaan) näyttäydy estradilla kovinkaan usein, uniente(i)nä piipahdellessaan hahmo(i)ssa on ihanaa ahdistavuutta. Juuri Halla-tytön unet, joissa talven tuonut ja lapsia luokseen haaliva noita kuiskii tyttöä saapumaan kotiin luokseen, ovat Unten kruunun parasta antia. Niissä Sevänen unohtaa mukahauskan lotkauttelun sarjatulen ja keskittyy tehokkaaseen tunnelmointiin, joka antaa lukijalle hetkeksi laadukkaan viihdefantasian tunnun! Ylipäätään maisema- ja tunnelmakuvaus on todella vaikuttavaa, käsinkosketeltavaa ja elävää. Kiinnostus luontoon ja kulttuurihistoriaan näkyy.
Ikävä kyllä ongelma 2 liittyy juuri keskiajan kulttuurihistoriaan: Unten kruunu sortuu todella noloon saamelaisen kulttuurin omimiseen, sillä ihan klassisen rasistisella tavalla: varhaiskeskiajalla Etelä-Suomessa ja -Skandinaviassa tiuhaan asuneita ja kauppaa käyneitä saamelaisia ihmisiä teoksen keskiaikaisessa Euroopassa ei ole, ilmeisesti megajääkauden takia enää siis ollenkaan, yhtäkään, vaikka "Kalevan maan" itämerensuomalaiset ja lännen viikingit mainitaan, mutta saamelaisen perinneuskonnon sanasto seitoineen ja staaloineen on Roomassa asuvien lävistysnenäisten, nahkoihin pukeutuvien, ihmisuhreja harrastavien kirjaimellisten metsänpeikkojen kieltä ja kulttuuria. Niilo älä. Herrajumala. Gummeruksen tyypit hei miten te ette sanoneet tästä. Miten kukaan koko kustannusprosessissa ei pysähtynyt miettimään et voidaanko me sen seidan sijaan puhua uhrikivestä.
Ja se staalohan on saamelaisessa perinteessä kirjaimellisen taruolennon sijaan usein kiertoilmaus ryöstöretkille saapuvista etelän ihmisistä, että.
Jos Viikingit-sarjan, Assassin's Creed -pelien ja muun populaarin pseudohistorian estetiikka viehättää, tätä kannattaa ehkä kokeilla, mutta juoni lähti paljon fantastisempiin sfääreihin kuin Ikitalven polussa. Jopa siinä määrin, että mä kysyn mielessäni, onko seuraavassa kirjassa hahmona myös Loki ja Väinämöinen.
