Morgan Blood

Kirjalla oli hyvät lähtökohdat. Se oli monisyinen ja dekkarimainen, mutta teksti ei ollut tasalaatuista. Hurmaavinta siinä olikin maailma, minne tapahtumat sidottiin. Kirjaa suosittelen välipalaksi tai luettavaksi silloin kun haluaa nielaista hyvän tarinan ilman syvää jälkimakua, tai on kiinnostunut teemasta.

Tässä kokoelmassa oli monia todella hyviä ja keskeisiä novelleja Lovecraftin tuotannosta. Joissain kohti vain järjestystä olisi voinut miettiä paremmin sillä siellä täällä tulee lukeneeksi tosi irrallisen pätkän kun olisi mukava sukeltaa tuntemattomien olentojen maailmaan. Tämä on tosin vain alkupäässä vaivaavaa. Kokoelman loppupää on erinomaisesti koottu.

Lorigon tapa kirjoittaa viimeisteltyä tajuntaa on kiinnostava ja tarttuva, jos on lukijana tyyppiä, että vapaa muoto tuntuu hyvältä. Itse kuulun tähän kategoriaan, ja tämä kirja on hieno taidonnäyte tyylistä.

Itse tarina, lähitulevaisuuteen sijoittuva trippityylinen vaihtoehto todellisuudelle, on kiinnostava tapa tarttua yksinkertaiseen hylkäämisen kokemukseen. Ensimmäinen osa kirjaa taustoittaa päähenkilön nykyisyyttä ja lopputulosta tarinalle, mikä on tapahtunut aikaisemmin, joten kirja vaatii hieman keskittymiskykyä ja kokonaisuuksien hahmottamista. Mutta jos virtaviivainen seikkaileminen on alkanut kyllästyttää, tämä toimii.

Minuun osui ja upposi.

Pidin paljon kirjan rakenteesta ja Ricen tavasta rakentaa siihen sisältöä. Kohdallani toimi hänen tapansa luoda sisäkkäisiä tarinoita tässä. Toivat kyltymystä tiedonjanoiselle.

Valitettavasti pisteitä laskee viimeisen neljänneksen läpijuoksu, jossa tapahtumat seuraavat sarjassa toisiaan pysähtymättä lainkaan siihen, missä pidän Ricessa, makusteluun. Muutama loppusuoran läjähdys sai tahtomattaan koomisia piirteitä. Silti tarina oli kokonaisuudessaan vahva ja rytmikäs - pisteensä ansainnut.

Suurin osa novelleista oli tehokkaita. Ensimmäinen, ilmeisesti paloissa ilmestynyt(?), oli hyvin tehokas arkimaailman muutos. Käytännössä pienoisromaani.

Kaksi myöhemmin muokattua, varsinkin ensimmäinen "Täällä tiikereitä on" -olivat aika olematonta tavaraa. Lyhyydessään niistä ei (mielestäni onneksi) ollut liikaa vaaraa kokonaisuudelle, joten helmet - kuten ensiksi mainitun lisäksi Hääkeikka (jonka viimevuosisadan alun etelävaltio&gangsterimaailmamiljöö oli kiinnostavaa, sillä en sellaista ole tottunut Kingiltä lukemaan), Rouva Toddin oikotie ja Jauntti - pääsivät esille. Niissä tunnelma ja Kingille tyypillinen elävä tapa kirjoittaa pääsivät esille. Henkilöhahmot olivat aitoja ja kiinnostavia ja veivät tarinaa sulavasti eteenpäin.

Apina sisälsi valitettavasti liikaa henkilökohtaista huumoriarvoa, joten en sano siitä mitään.

Takakansi ei mainosta liikaa adjektiiviensa kanssa. Käsiinsä saa, mitä luvataankin.

en ole lukenut korjaamatonta laitosta, vaan kätsiini eksyi suoraa korjattu. Kuulemani mukaan se on maalailunsa puolesta lyhentynyt alkuperäisestä, ja se toimii. Maalailu, ja tunnelma ei ammu yli, vaan se pysyy juuri sellaisessa, missä western-kauhufantasiassa se on yhä uskottavaa.

Maailma on kaunis, rosoinen ja päähenkilön salaperäisyys tuo hyvää jännitettä. Kiintoisa seikka on myös raamattulainaukset useissa kohdin. niitä on myös käytetty oikein, ne uppoutuvat tarinaan, eivätkä ole päälleliimattuja. tässä on lopunaikojen tuoksu.

Kirja oli selkeä aloitusosa. Luotiin paljon arvoituksia, jotka jätettiin auki, eikä loppuja nyöritetty kiinni. Mahdolliset (ja todennäköiset) myöhemmät kohtaamiset tämän osan henkilöiden kanssa jätettiin myllertämään lukijan mieleen.

Pidin paljon kirjan tunnelmista. Sjón kirjoittaa tavalla, joka on samalla unenomainen, mutta on myös humoristinen ja lähellä pientä ihmistä. Hahmot ovat oikeasti tästä maailmasta ja elävät tavallisen ihmisen elämää maailmankaikkeuden suurempien kuvioiden alla, ja niistä tietämättöminä (ehkä onneksi, sillä vaaleanpunavaippaiset ääliöenkelit ovat aika karmaisevia kohdattavia edes ajatuksissa).

Sjónin Sinun silmäsi näkivät minut on rakkaustarina, joka lämmittää persoonallisella tyylillään ollen kaukana siirappisesta harlekiinista. Aiheesta kiinnostuneelle erittäin suositeltava romaani.

Ihailen Robert Irwinin tapaa kirjoittaa ja luoda tarinoitaan eläväksi. Tapahtumien ja henkilöiden yllä leijuu salakavala mystisyys. Erityisesti Tuhannen ja yhden yön painajaisessa Irwinin tyyli ja teemat nousee hyvin esille. Kaikesta näkee, että hän tietää, mistä kirjoittaa. Itämainen satu ja todellisuus kietoutuvat kiehtovasti toisiinsa ja tarina etenee abstraktissa ympäristössä unen ja valveen maailmassa kauhun, huumorin ja seksuaalisuuden teemoissa.

Suosittelen Tuhannen ja yhden yön painajaista absurdismin, maagisten tunnelmien ja itämaisen kulttuurin ystäville. Luin tämän yhdeltä istumalta.

Koska on olemassa jotain niinkin mahtavaa, kuin Hiljaisen poukaman himolisko, on siitä ehdottomasti kirjoitettava arvostelu.

Jos kaipaa lukemistoonsa ehdottoman absurdia, mutta taidokasta huumoria, uskallan suositella tätä ehdottomasti.

Crisopher Moore on onnistunut luomaan makean henkilögallerian:
Kun hullu, entinen b-luokan elokuvatähti; Psykiatri, joka ahdistuksissaan määrää kaikille potilailleen placeboja oikeiden lääkkeiden sijasta; pilvenpolttajapoliisi; Blueslaulaja ja rautanivelistä kitisevä baarinpitäjä pelastavat maailmaa (tai ainakin kaupunkia täynnä masennuslääkkeiden jälkioireista kärsiviä keskiluokkaisia), on viihdyttyvyys taattua. Mitään vakavaa tai yhteiskuntakriittistä on lähes turha hakea (jos ei nyt välttämättä väkisin halua), mutta hauskuusarvoltaan varteenotettavaa tavaraa.

Ylempänä jököttävä Carl Hiaasenin kommentti: "Moore on erittäin sairas mies, käsitteen parhaassa merkityksessä", pitää paikkansa, eikä kaipaa lisättävää.