Emelie

Mielenkiintoinen tarina, sillä aivan alussa ymmärsi ja näki, miksi kaikki hahmot olivat linkittyneet toisiinsa, mutta lopussa hahmot olivat sitten ihan erillään; yleensähän on toisin päin. En oikein tiedä, miten suhtautua. Tavallaan kunnioittavasti, koska tällaista harvoin tehdään ja nyt joku uskalsi kokeilla näinkin, tai sitten  ärtyneesti, koska kirja etenee tavallaan tämän takia lopusta alkuun, ja lopussa kaikki on levällään ja oikein mikään ei saa kunnollista päätöstä.

Kirjassa on aika perusidea, kaksoset ovat melko käytetty teema kirjoissa. Minä aina hiukan epäröin lukea kaksosista, sillä en ole vielä törmännyt oikeasti loistavaan kaksostarinaan. Tämäkään ei ollut erityisen loistava, mutta aika paljon mielenkiintoista juttuja löytyi. Hahmothan olivat kiinnostavia ja jokainen oli oma yksilö eli massautumista ei tapahtunut tässä. Jokaisella oli oma persoona ja arki tuntui luontevalta, ei liian harmaaltakaan (joka on joskus ongelma tällaisissa kirjoissa). Yliluonnollisuus oli tehty hyvin ja juoni kuitenkin eteni sen takaperoisuuden fiiliksestä huolimatta. Sinänsä hyvä kirja, koska ei tiennyt mihin juoni menee ennen kuin aika lopussa, vaikka lopun käänne olikin hyvin ennalta-arvattava ja ihan loppu oli tympeä. Tarina myös loppui osittain kuin seinään, joten jäi vähän ärtynyt olo, kun ei saanut ihan kaikkia tiedonjyviä käsiinsä vaikka osan pystyi arvaamaan.

Ei huono kirja, muttei mikään erityisen hyväkään. Tämän luki, mutta ei ollut järisyttävä lukukokemus.

Nopeasti luettava kirja, joka eteni hyvin ja johdonmukaisesti. Päähahmo oli Graham Harris, entinen huippu vuorikiipeilyssä, joka viisi vuotta sitten joutui kiipeilyonnettomuuteen, kolhaisi päänsä ja sen seurauksena sai meedion kyvyt. Ja totta kai, hän näkee näkyjä sarjamurhaajan ("Teurastaja") uhreista. Juoni on melko peruskauraa, mutta tarina on hyvin kirjoitetu ja jäsennelty, jolloin jännitys pysyi koko ajan. Hyvin pienillä keinoilla tarinasta saatiin piinaava ja sellainen, että sitä ei malttanut laskea käsistään hetkeksikään. Muutama ennalta-arvaattavuus oli, mutta eivät ne nyt paljoa haitanneet, koska kissa-hiirileikki oli keskiössä. Pitää lukea lisää Koontzia, varsin pätevää jännityskerrontaa.

Minulle Rob Zombie on tutumpi musiikistaan kuin mistään muusta, joten hiukan epäillen ja varauksella luin kirjan, jonka kannessa hänen nimensä komeilee. Olisi kannattanut jättää hyllyyn. Kirjaa voi kuvailla oikeastaan vain sanalla tylsä. Kauhuelementit olivat osittain splatteriä ja osittain yliluonnollisia hahmoja huoneiden nurkissa. Tätä viimeistä varsinkin hierottiin lukijan naamaan ihan jatkuvasti. Jossain vaiheessa tuli olo, että kirja perustuu elokuvaan ja näinhän se olikin. Kuvailu oli ihan liian yksityiskohtaista. Juonen teema pyöri hyvin vahvasti kristinuskon kuvaston ympärillä, joten minulle ateistina sekin oli vain puuduttavaa. Kauhu perustuen saatananpalvontaan ei vaan toimi. Hahmotkin olivat pahvisia ja sellaisia, että minua ei ainakaan kiinnostanut mitä heille tapahtui. Joidenkin hahmojen funktiota en edes ymmärtänyt. Vastaisuudessa nautin Rob Zombieni musiikkina.

Päätin kokeilla Arthur Conan Doylelta jotain muuta kuin etsivätarinoita. Ei olisi pitänyt, nämä novellit jättivät tylsän, tyhjän ja kyllästyneen olon. Kaikissa novelleissa oli potentiaalia, mutta niitä ei sitten viety tarpeeksi pitkälle, tarpeeksi korkealle. Toki tässä nyt minun ajatuksiani rajoittaa se, että näen maailman hyvin erilaisena paikkana kuin Doyle, mutta se vain kertoo siitä, että novellit eivät ole kestäneet aikaa. Ehkä lukijana olisi pitänyt osata sijoittaa tarina aikakontekstiinsa, mutta olen lukenut parempia novelleja muilta Doylen aikalaisilta, joten en koe ongelmaksi kritisoida näitä tylsiksi. Scifi- ja kauhuelementit olivat todella niukassa ja mitään "hiuksiuanostattavaa", niin kuin takakansiteksti lupaili, niissä ei ollut missään. Erityisen puuduttava oli Hopeakirves novelli, joka olisi voinut olla ihan kelpo tarina, mutta kaikkien hahmojen nimet alkoivat S:llä ja taisipa olla jopa niin, että melkin kaikissa oli alussa "Sch"-äänne. Ei mitään toivoa pysyä perässä siitä, että kuka teki ja kenelle tapahtui ja mitä. Väsyttävää ja harmaata, ei näitä novelleja oikein muuten voi kuvailla. Pysyn ehkä jatkossa Sherlock Holmes -tarinoissa. 

Tämä teos on omalla tavallaan oman aikakautensa peili. Ihmiset ovat ylivertaisia ja eläimet ovat sitten siitä alaspäin. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun asetelma muuttuu päinvastaiseksi? Tämä kirja on jännittävä ajatuskoe itsellekin, että miten suhtautuu itseensä ihmisenä ja miten näkee muut eläimet suhteessa itseensä. Tarinan alku oli mielenkiintoinen ja varsinkin se hetki kirjasta, kun Odysseus luo yhteyttä apinoihin ja vähävähältä apinoiden yhteiskuntarakenteet tulevat esiin. Yritin koko ajan nähdä mielessäni tilanteen toisin päin, että mitä jos meidän maailmaamme olisi tullut apina, joka olisi ollut ihan samanlainen kuin kuka tahansa ihminen. Tämä loi jännän, monitasoisen ajatusmaailman, kun yritti käsittää Odysseuksen ongelmia omasta näkökulmasta. Hiukan kritisoin sitä, että kaukaisen planeetan apinat oli tehty yhtä stereotyyppisiksi kuin mitkä tahansa ihmishahmot toisissa tarinoissa. Olisin halunnut nähdä enemmän luonnetta ja erilaisuutta siihen mitä tiedän. Mutta sitten taas toisaalta, kirja on julkaistu 1963, joten pitäisi yrittää nähdä teos aikakontekstissaan. Kokonaisuutena varsin onnistunut teos, mutta epätasaisuudet juonessa häiritsivät ja varsinkin lopun sähläys laski hyvää fiilistä tästä kirjasta.

Tämä kirja jätti vähän hölmistyneen olon. Se alkoi aika rauhallisesti, mutta sitten tapahtumat alkoivat eskaloitua melkosella tahdilla, kunnes kirja sitten jo loppuikin. En tiennyt mitä odottaa, mutta selvästi en sitä mitä kirja tarjosi. Tarina todellakin eteni hengästyttävää vauhtia olematta kuitenkaan liian nopeatempoinen. Tarinan loppu oli ehkä hiukan turhan traaginen, tuntui että pöytä yritettiin putsata ihan kokonaan kaikista mahdollista langanpäistä. Jos haluaa, ei tarvitse lukea jatko-osia, sillä tämä kirja oli oma tarinansa (mutta totta kai haluaa, tämähän oli aivan loistava kirja!). Päähahmot olivat melko stereotyyppisiä. Tom oli ihan sympaattinen hahmo, mitä nyt todella naiivi ja sellainen, joka haluaa kuvitella kaikesta hyvää. En jaksa uskoa, että kukaan teini-ikäinen olisi noin sinisilmäinen, noin yksinkertaisen oloinen. Varsinkaan, kun ottaa huomion hänen taustansa. Hester oli sitten taas melkoinen arkkityyppi kostoa haluavana hahmona. Vaikka päähahmot olivatkin näin tympeitä, yhdessä ne toimivat todella mukavasti. Heidän keskinäinen dynamiikansa oli hiukan vinossa, joka teki lukemisesta mielenkiintoista. Parhainta olikin kun juonen edetessä heidän keskinäinen suhteensa tasapainottui. Myös miljöö antoi paljon tarinalle. Steampunk-henkisyys nyt on aina hieno asia ja ajatus kävelevistä/liikkuvista kaupungeista oli vinha, mutta minulle jäi epäselväksi se, miten se käytännössä toimi. Mielessäni näin koko ajan Hayao Miyazakin näkemyksen Liikkuvasta linnasta, jota tuskin tässä haettiin. Siitä huolimatta hyvä tarina, jossa oli mielenkiintoinen premissi ja päätös. En malta odottaa, että pääsen lukemaan jatko-osia.

Teräksinen tsaari päättää Oswald Bastable -trilogian. Jälleen kerran luin kirjan nopeasti yhdessä illassa. Todellakin, tämä kirja oli taas nopea- ja helppolukuinen, mutta nyt kepeästä seikkalutarinasta ei ollut tietokaan vaan tarina oli paljon brutaalimpi ja synkempi. Se jätti kirjan lukemisen jälkeen mielenkiintoisen olon. Kahden edellisen jälkeen olo oli huvittunut tai hämmentynyt, nyt olo oli haikea (koska viimein osa), mutta samalla hiukan helpottunut, että lukeminen on ohi. Jos olisin tiennyt ennalta tästä synkemmästä sävystä, olisin ehkä varautunut siihen toisin ja kirja olisi uponnut helpommin siinä mielessä. Odotin kevyttä seikkailua, sain ruumiita, verta ja kuolemaa. Joka ei haittaa, mutta olisin halunnut varautua.

Tämä teos oli hyvä lopetus sarjalle. Kirjan alussa minua ärsytti näiden kaikkien kirjojen kaavamaisuus: Bastable seikkailee sinne tänne ja on kuitenkin aina tapahtumien keskiössä ja lopulta kaikki huipentuu siihen, että tulee vastaan ylivoimainen ase, joka kylvää tuhoa kaikkialle. Mutta kirjan loppu paljasti sen miksi näin tapahtui ja samalla mahdollisti sen, että Bastable hyväksyy sen millaiseksi hän on tullut ja yrittää sitten siitä eteenpäin. Aikamatkustus on yleensä hankala konsepti ja sekalainen soppa, mutta tässä trilogiassa ja varsinkin viimeisessä osassa siihen oli saatu ihan pointtiakin ja ymmärrettävää logiikkaa.

Bastablesta jäi edelleen hahmona hyvä fiilis, nyt naiivius oli vähentynyt ja asioista enemmän ymmärtävä mies oli ilmestynyt. Tämä hahmo teki asioita, eikä ollut pelkkä tarkkailija. En usko, että muistan kirjan juonesta hetken päästä paljoakaan, mutta se mikä tästä kirjasta ja trilogiasta ylipäätänsä varmasti jää mieleen, on Bastable hahmona ja ajatus siitä, miten hän aikamatkaa tovereidensa kanssa ja yrittää ymmärtää maailmoja joissa käy. Kirja päättyi kuitenkin positiiviseen sävyyn ja jätti sen takia hyvän maun suuhun koko tarinasta.

Leviatan maan päällä on Oswald Bastable -trilogian toinen osa, jonka luin melkein heti ensimmäisen osan, Ilmojen sotaherra, perään. Toinen osa ei ollut samanveroinen kuin ensimmäinen osa, mikä oli pettymys. Tarinan ensimmäinen kolmannes oli mainiota ja mielenkiintoista, mutta sitten taso romahti. Kerronta oli sujuvaa, mutta kiinnostus ei jaksanut pysyä yllä. Tarina oli ehkä liian samankaltainen kuin Ilmojen sotaherrassa, jolloin tuntui että tarinassa ei sinällään ollut pointtia vaan kaikki oleellinen kirjasta irti saatava info oli kirjan lopussa. Myös Bastablen heiluminen kaikkien merkittävien tapahtumien tarkkailijana olemalla samalla edelleen yhtä naiivi ja herrasmies alkoi hiukan ärsyttää. Muutama tuttu hahmo tuli vastaan mielenkiintoisissa paikoissa. Eräskin hahmo, joka tuntui ensimmäisessä osassa täysin irralliselta, sai nyt keskeisen roolin tarinassa. Hänen uudelleen ilmestymisensä alkoi tuntua merkittävältä ja oli ihan tyydyttävää huomata, että jotkin hänen taustastaan syntyneet ajatukset olivat ainakin suurinpiirtein oikein. Vaikka tämä kirja olikin edeltäjäänsä heikompi, se ei silti ollut missään mielessä huono teos. Tarinan lopussa jätettiin joitain lankoja solmimatta ja se omalta osaltaan lisää mielenkiintoa lukea trilogian viimeinenkin osa melko nopeasti.

Olin kuullut paljon kehuja tästä kirjasta ja tartuin teokseen odottavalla mielellä. Enkä pettynyt, mainio lukukokemus, jonka ahmaisin kerrasta ja jäin kaipaamaan lisää.

Tällä kirjalla oli mieltä kutkuttava nimi, Ilmojen sotaherra. Jo tämä antaa paljon ajatuksia ja ideoita siitä, mitä kirja saattaa pitää sisällään, mutta hiukan yllätyksellisesti oikeastaan mitään ajatustani tai odotettua tapahtumaa ei löytynyt teoksesta. Se ei ole lainkaan huono juttu, sillä ennakoitavuus on tylsähköä. Juoni eteni hirmuista vauhtia eikä kirjaa malttanut laskea käsistään. Mainio seikkalukertomus, ja koko tarinassa oli miellyttävän kepeähkö sävy. Tämä on suurelta osin päähahmon, Oswald Bastablen ansiota. Bastable oli mukava hahmo, mitä nyt ehkä hiukan liian brittiläinen herrasmies ja naiivi maailmanmatkaaja minun makuuni. Vaikka Bastable heiluu tapahtumissa mukana, hän oli silti todella paljon tarkkailijan roolissa olematta silti mainittavan syvällinen pohdinnoissaan. Tämä tekee lukemisesta jossain määrin helpompaa ja keveämpää sallimalla samalla lukijalle itselleen mahdollisuuden pohtia asioita enemmän. Tarina tuntuu kuitenkin olevan enemmän kirjoitettu oman aikansa lukijoille eikä sen todennäköisesti olekaan tarkoitus kestää aikaa. Näen kirjan vaihtoehtohistorian pointit, mutta minun on hankala ehkä ymmärtää kaikkea kirjasta, koska en tiedä millaista elämä oli omassa maailmassani 1970-luvulla. Mutta joka tapauksessa kirjan loppu oli hämmentävä ja samalla kiinnostava, joka jätti mielenkiinnon lukea lisää.

Hyvin kirjoitettu kirja, jonka idea oli kuitenkin parempi kuin toteutus.

Tarina lähti käyntiin samantien eikä jäänyt missään vaiheessa junnaamaan. Nopeatempoinen ja hyvin etenevä juoni piti otteessaan enkä oikeastaan edes kaivannut suvantovaihetta. Tämä oli niin lyhyt kirja, että rauhoitteluvaihe olisi vain ärsyttänyt.

Tässähän oli mielenkiintoinen asetelma sikäli, että kirjan päähahmot olivat sellaisia, joista en yleensä kirjallisuudessa välitä tai jaksa kiinnostua, mutta nyt oikein kannustin heitä pääsemään pakoon. Henkilöhahmot jäivät muuten pahvisiksi ja aika geneerisiksi elämässään epäonnistujiksi, joten neljän hahmon mukana riepottaminen tuntui liioittelulta. Ja jotenkin Bellen hahmo näytti olevan vain statistiikkana naishahmo juonessa (koska yksi nainenhan kuuluu laittaa ihan kaikkialle mukaan), joten sen olisi voinut jättää kokonaan pois (tai kirjoittaa paremmin). Seven oli palkkatappajana jännittävä, sillä oli aika hauska lukea tarinaa hahmosta, joka lahtaa porukkaa sen minkä kerkiää ja silti lukija pysyy myötämielisenä tälle.

Hahmoissa oli potentiaalia, mutta se ei päässyt näkymään. Omalla tavallaan mielenkiintoinen kirja, mutta jätti kylmäksi.

Ensimmäinen fiilis kirjasta oli, että olipa helppo- ja nopealukuinen, koska ahmaisin sen kerrasta illan aikana. Tätä ei tapahtu kovin usein enää, joten sinänsäkin arvokas ominaisuus kirjalle. Teoshan nyt ei ollut mitenkään mainittavan pitkä ja juoni eteni koko ajan, joten missään vaiheessa ei tullut tylsää tai edes suvantovaihefiilistä. Kirjan idea oli mielenkiintoinen ja jossain määrin pyrki olemaan opettavainen, joka ei nyt haitannut. Joidenkin asioiden suhteen oli otettu melkoisia vapauksia, ja asioita oli yksinkertaistettu sekä kärjistetty. Stereotypioidenkaan käyttöä ei oltu vältetty. Useampi edellä mainittu asia on yleensä huono juttu, mutta tähän kirjaan ne sopivat paremmin kuin hyvin. Plussaa vielä siitä, että asiat tapahtuivat Saksassa, vaikka tapahtumamiljöönä olisikin voinut olla ihan mikä tahansa paikka. En kyllä kirjankannen hehkutuksesta huolimatta tikahtunut nauruun, mutta huvittunut olin useasti. Hyvä kirja, josta jäi hyvä mieli.