Veequa

Kirjassa tiivistyivät kaikkien aikaisempien Artemis Fowlien huonot puolet. Colferin sarjaa niin hyvin leimaava huumori on tehnyt hurjan laskun ja keskittyi hieman liikaa ala-asteaikaisiin alapääkaskuihin. Tarina myös alkoi täysin samalla tavalla kuin aikaisemmat, jatkui samaa rataa ja peräti loppuikin niin. Kirja heitti hukkaan suurimman osan henkilökaartistaan keskittyen Artemikseen ja Hollyyn sekä siihen pieneen siniseen kipinään heidän välillään. Lasken tämänkin huonoksi puoleksi, sillä se jätti tympääntyneen ruoan maun suuhun. Puolet mausteista oli poissa.

Juonikaavio ehkä toistui, mutta tarina ei. Siinä oli uusia juttuja ja hienoja yllätyksiä yhdessä jos toisessakin välissä. Tarinankerronta on vain kehittynyt sitten Colferin ensimmäisten kirjojen ja sitä olikin miellyttävä lukea.
Toivottavasti seuraava on parempi. Sellainenkin luultavasti tulee, ainakaan tällä Artemiksella oli (taas kerran) jatko-osaa lupaava loppu.
Tulee rahastamisen maku suuhun, mutta ei voi kuin jännittää seuraavan kirjan ilmestymistä.

Ihmeellistä. Sitä tarttui kirjaan hyvin epäilevin käsin -ja aluksi epäilys vain kasvoi. Ennalta-arvattavuus, tapahtumien hidas kulku ja tyhjäntoimittaminen, sitä se minusta oli. Ihmetellen itseänikin jatkoin eteenpäin, jotain siinä kirjassa oli. Jotain, jonka takia täytyi kääntää seuraava sivu.

Ja kun loppujenlopuksi, siinä reilusti yli kirjan puolenvälin, alkoi tapahtua jotain mielenkiintoista. Piti kääntää sivuja ennen kuin niitä ehti lukea ja sitten kääntää takaisin. Tekstin tahti kiristyi kaksinkertaiseksi, eikä enää oikein voinut päätelläkään mitä tapahtuisi. Kirja ei kuitenkaan (_tietenkään_) hukannut genreuskollisuuttaan, ja nyt puhun romantiikasta enkä fantasiasta.

Loppu jäi jatkon kannalta täysin auki. Sitten rahastetaan jatko-osilla.

Ensimmäiseltä istumalta kirja vie mennessään, ja sen lukee läpi ihan vain nauttiakseen kirjailijan tyylistä ja tarinasta. Juoni eteneekin vauhdikkaasti, unohtumatta liiaksi selittämään sitä sci-fi -maailmaa missä mennään mukana. Loppuhuipennuskin kuuluu suuripiirteisenä ja mahtailevana asiaan, eikä muutamia kuolemia voi tässä synkässä tarinassa välttää.

Suosittelen kirjaa niille, jotka eivät Colferin muuta yhtä mahtavaa tuotantoa jaksa läpi lukea. Tämä on yksi niistä parhaista hänen kirjoistaan. Suositteluja myös sci-fi -henkisille ihmisille. Ne ainoat, joille en tätä suosittele, ovat ne, joiden silmät eivät kestä lukemista tai jotka ovat allergisia kirjoille.

Minkä tahansa kirjailijan esikoisteokseksi tämä on hyvä, mutta olisi voinut saada paremmankin. Vaikka lastensatu onkin, tarina on hyvin kliseinen, eli melkein puolet ajasta tiedät mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Onnellinen loppu onkin jo pakollinen, ja kun siihen lisää vielä 'voiton' luokkatovereistaan onkin kirjan ja kliseiden loppu jo suotavaa.

Ristiriitaisuuksia ja epäselvyyyksia kirjasta löydät hyvinkin paljon jos jaksat sitä seuloa. Esimerkiksi tarinan päähenkilö Emily on elämänsä asunut asuntolaivassa, eikä silti edes uida osaa. Näistä kliseista ei kannata välittää jos aikoo nauttia kirjasta. Kirja on hyvä lastensaduksi -ja niistähän minä pidän.

Pikku Prinssin olen nyt olen lukenut sekä suomeksi että englanniksi.
Tämä kirja on sykähdyttävän ihuna. Lapsellinen, eikä kuitenkaan lapsellinen kirja, se pitää lumoissaan loppuun saakka.
Ja loppu, se ei ole surullinen, se on vain liian haikea. *snif*
Joten, kun näet tyhjän aavikon, ja vain yhden tähden sen yllä, jääthän odottamaan rakasta prinssiämme?