sansa

Tässä on tarjolla tarina, joka latoo esiin toinen toistaan mieleenpainuvampia henkilöhahmoja. Tarina on niin hyvin kerrottu, ettei irti voi päästää:) alkuun juonen kulkuun voi olla vaikea päästä mukaan, sillä tarina hyppii päähenkilön, Locke Lamoran, menneisyydestä nykypäivään tiheäänkin tahtiin. harmittamaan jäi myös ajoittain puutteelliset paljastukset henkilöhahmoista, jotka olennaisesti kuuluvat tarinaan.
Rakastin sitä, että Camorrin Vainolainen veti minuakin useaan otteeseen nenästä! oli ihanaa saada tuudittautua tunteeseen, että päähenkilö selvittää tiensä jotenkin kuiville.
Miljöö on virkistävä, eikä sinänsä haittaa, vaikkei juuri ymmärräkään esimerkiksi ajanlaskutapaa tai jokaisen juhlapyhän tarkoitusta, Lynch kyllä kertoo sen, mikä on oleellista. Menetin sydämeni herttaisen rosvokoplan perinteille.

"Kului hiljainen tuokio. Carter nuoli huulensa hitaalla kielellä. Kun hän puhui, hänen äänensä oli miltei kuiskaus: 'Mitä te haluatte minusta?'" Mitäpä tosiaan, ellei sitten koekaniinin vaaralliseen ihmiskokeeseen, joka vääjäämättä riistäytyy tieteilijöiden käsistä? Osapuolten kohtaamiset on läpi tarinan kuvattu, kuten edellä, rakastettavan epäluuloisiksi:)
Ensimmäisessä Siirtokunnassa Cronin esittelee jälleen uuden tavan hahmottaa sana 'vampyyri', ja tällä kertaa se näkökulma on vähemmän runollinen kuin koskaan aikaisemmin. Teos on kieltämättä paksu, ja sisältää myös kuivakkaita kohtia, mutta kaiken kaikkiaan sitä ei raaski heittää käsistään. Kunpa toinen osa olisi jo saatavilla!
Herkullinen juoni käsitellään moniulotteisesti todella monen henkilön näkökulmasta, joten lukeminen vaatii pitämään "silmät tarkkana". Henkilöiden puutteesta tarina ei kärsi. Eri juoniosioiden sulatteluun kuitenkin kuluu sen vuoksi enemmän aikaa.
Aluksi minua ärsytti henkilöhahmojen vaihtaminen täysin kesken kirjan. Myöhemmin sen toki huomasi fiksuksi ja tarpeelliseksi tempuksi, eli pisteet kotiin siitäkin! Tarina osoittautui ihanan väkeväksi, kun sille vain antoi tilaisuuden.

Tervetuloa ihmisten maailmaan! Drizzt Do'Urden, Uumenenalasta paennut drow, alkaa etsiä kotia maanpinnalta. Kuten arvata saattaa, mustien haltioiden maine on kiirinyt Drizztin ja hänen uskollisen pantteri-ystävänsä edellä ja estää heitä sopeutumasta uuteen ympäristöönsä. Pimeään ja lämpimään tottunut haltija joutuu jälleen sopeutumaan tyystin erilaiseen tapaan elää. Samalla hän kohtaa olentoja, joista ei osannut kuvitellakaan, mm. hevosen.
Trilogian päätösosa on niin tulvillaan tapahtumia ja mielenkiintoisia henkilöitä, etten meinannut perässä pysyä. Pidin erityisesti punaisesta lohikäärmeestä kertovasta luvusta. Myös kirjan loppu on mitä lupaavin. Jäin silti kaipaamaan sitä läheisyyden tuntua, joka sarjan edellisissä osissa sai henkilöiden suhteet tuntumaan niin merkityksellisiltä.

Drizzt on nyt entistäkin tavoitellumpi drow, kun hän on päässyt pakenemaan Menzoberranzanista perheensä luota. Do'Urdenin huone tosin on hänen kintereillään, eikä vain perherakkauden takia, kuten jo 50-vuotiaaksi ehtinyt musta haltija hyvin tietää.
Tämä sarjan toinen osa käsittelee persoonan kahtia-jakautumista monien henkilöhahmojen kautta. Salvatore päätyy toteamaan, että ulkoiset puitteet vaikuttavat ratkaisevasti persoonan kehittymiseen ja muuttumiseen. Kirjan henkilöiden tapauksissa tämä usein johtaa kohti ikävämpää suuntaa... ja sapeleihinsa luottava Drizzt joutuu myöntämään myös ystävien tarpeen.
Kun ensimmäisessä osassa keskitytään kuvaamaan Menzoberranzania ja droweja, tässä kirjassa tunkeudutaan Uumenenalan villeihin ja näennäisesti asumattomiin osiin. Itse nautin illithid-yhteiskuntaan tutustuttavasta osiosta erityisen paljon, sillä näistä kummitusmaisista olioista en ollut aiemmin lukenut juuri mitään.
Musta haltija -sarja imaisi minut sisuksiinsa on ensimmäisen kirjan myötä, ja into vain kasvoi "Maanpaon" aikana. Kirjaan tarttuessaan kannattaa kylläkin varautua usein pitkiksi venyviin taistelukohtauksiin.

'Kotimaassa' Salvatore ottaa täysin omanlaisensa kannan kertoessaan Menzoberranzanista ja droweista, jotka yleensä nauttivat juonimisesta yli kaiken. Hän myös sortuu välillä varsin mahtipontiseksi, mutta tuo mustien haltioiden valtakunnan mukavasti tutuksi.
Päähenkilö Drizzt on erilainen nuori, ja se on rankkaa Llothin ja matriarkkaäidin valvovien silmien alla. Onneksi sielläkin on mahdollista löytää oma tiensä. Kirja pursuaa mehukkaita henkilöhahmoja ja pitää jännityksen päällä alusta loppuun.
Hienoa kirjan kannalta on myös se, että henkilöiden oikukkaimmatkin teot voidaan panna vallanhimon ja Lukkikuningattaren piikkiin. Parempia perusteluja ei kaivata, ja se saa aikaan kestävän yllätyksellisyyden.

Kirja koostuu tarinoista, joiden päähenkilöinä seikkailevat korskeat ritarit ja kauniit neidot.Myös erakot ja miekkoja kaitsevat järvenneidot saavat tarinassa osansa. Tämän luettuasi tiedät taatusti, mistä pyöreän pöydän ja Graalin maljan myyteissä on kyse, etkä enää koskaan mieti, kuka oli Lancelot.
Itseäni kosketti erityisesti kertomus kuningas Arthurin kuolemasta, sekä Isolden ja Tristanin klassinen rakkaustarina.
Paikoin Malory kirjoittaa hyvin uskonnollista tekstiä, mutta se on kieltämättä osa keskiajan uskottua luonnetta.
Fantasian perusteos, tosin ilman lohikäärmeitä ja örkkejä!