Luettuani kirjan, voin luokitella sen hyvillä mielin perusfantasiaksi, jonka melkein ainoaksi viaksi voidaan sanoa sen tavallisuus. Tarinassa on kaikki fantasian perusainekset ja tämän takia kirja ei ole kovin omaperäinen ja siksi ajoittain hieman tylsä. Tavallisuudestaan huolimatta kertomus on pesunkestävää fantasiaa, sillä sen lukeminen on viihdyttävä kokemus. Toisaalta tarinana se ei ole mieleenpainuva ja tästä johtuen kirja unohtuu helposti, kun sen on lukenut. Päähenkilöt tarinassa ovat kiehtovia, ja juuri he vievät juonta eteenpäin voimalla. Kirjaa loistaa sekä yksittäisissä roolihahmoissa, että yksityiskohdissa, joita pursuaa joka sivulla. On todella ilahduttavaa, että Elaine on lisäilyt kaikkialla niin mukavasti mehukkaita yksityiskohtia ja kirja on aarrearkku ihmiselle, joka niitä rakastaa. Omituisen valjuiksi jäävät kuitenkin kertomuksen tapahtumapaikat, jotka voin todeta ”hengästyttävän” tylsiksi. Valtavan vaikutuksen minuun teki Cunninghamin kyky kirjoittaa niin havainnollisen tarkasti, mikä tekee fantasiasta kuin elävän näytelmän, jota lukija voi tarkkailla eturivistä. Kirja antaa jokaiselle jotakin, ja siitä on vaikea olla pitämättä, sillä se on monipuolinen sekä sisältää paljon eri näkökantoja. Vaikka räväkkää alkua kirjasta ei löydy, niin lopussa ainakin on kiirettä ja ytyä sitä etsivälle. Se, mikä kirjan alussa esitetään turvallisena ja hyvänä, asetetaan lopussa päälaelleen. Juuri tämä seikka tekee kirjasta lukemisen arvoisen ja laittaisin Elaine Cunninghamnin teokset Forgotten Realms sarjassa jokaisen itseään kunnioittavan fantasiafanin lukulistalle, sillä vaikka kirja onkin melko tavallinen, se ei tee siitä ”helppoa”, koska kirja on kaikkea muuta kuin yksinkertainen… Arvosta arviotani ja anna omasi työstäni! Zimi kiittää ja suosittelee! (:

En ole ennen lukenut R.A Salvatoren kirjoja, joten tämä kirja on ensimmäinen laatuaan, jonka olen lukenut tältä fantasian Suurruhtinaalta. Odotukseni kieltämättä hipoivat taivaita kirjaa avatessani, mutta ei ihan syyttä, sillä onhan mies ehtinyt kirjoittaa elinaikanaan monen monta suosittua fantasiakirjaa Forgotten Realms sarjassa. Nyt luettuani kirjan voin kertoa saaneeni positiivisen yllätyksen, kun pidinkin kirjasta näin paljon. Pelkäsin alkujaan etten saisi juonesta kiinni, kun kirja oli Metsästäjän miekat sarjan 3.osa, mutta tarinasta saikin melko helposti otteen, sillä juoni oli mukaansatempaavaa. Tempo oli sopivan vauhdikasta kirjassa, eikä kirjaa olisi millään halunnut laskea pois käden ulottuvilta. Lukemista valitessani Kaksi miekkaa kirjan hieno kansi pisti silmään ensi alkuun, mutta myös kansien välissä olevan tarinan voin todeta upeaksi. Kun sen rytmiin on päässyt mukaan, on päähenkilöiden vauhdista vaikea tipahtaa pois. Matkan aikana lukija tavallaan ”kasvaa” ihmisenä luettuaan yhden päähenkilön Drizzt Do’Urdenin ajatuksia elämästä ja kuolemasta, joita on joka luvun alussa. Ne sanat, jos mitkä tekevät meistä vähän viisaampia kirjassa, mutta jos et etsi viisautta fantasian maailmasta, niin voit silti ihastella ja hykerrellä itseksesi luettuasi… ah … niin söpöistä siivekkäistä hevosista Auringonnoususta – ja laskusta, jotka ovat tiiviisti seikkailussa mukana. Tarinassa edetessäni toivoin koko sydämeni pohjasta sitkeän kääpiökuningas Bruenorin joukkojen voittavan ja karmeiden örkkien häviävän. Kirja ottaa hauskasti kantaa myös örkkien puolesta, sillä niidenkin näkökannalta katsoen on kirjoitettu lukuja ja lukija saa vaihtoehdon mennä örkkien puolelle, sillä jako hyvän ja pahan välillä ei ole automaattinen. Juuri tämä oman puolen valinta tempaisee lukijan kirjaan niin voimakkaasti mukaan ja tuo lukijansa seikkailun huuman keskelle. Voi vain ihailla kertomusta lukiessaan kuinka kirjan ihmiset, kääpiöt, haltiat, örkit, jättiläiset ja monet muut panevat itsensä likoon ja katselevat kuolemaa silmästä silmään vakaumuksensa puolesta oli se sitten kunnia tai pelkuruus. Varsinkin kääpiöille credit uskollisuudesta ja huumorintajusta, sillä heidän puuhastelujaan ei voi olla lukematta pieni hymynkare huulilla. Tuhansia ja taas tuhansia eläviä olentoja kuolee tässä kirjassa molemmilta puolilta tasapainon säilyessä samana kirjassa. Mutta jos vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle, onko taistelemisessa sitten enää mitään ideaa..? Lue ja ota itse selvää! Arvosta arviotani ja anna omasi työstäni ! Zimi kiittää ja kumartaa !

Vihdoin on J.K Rowlingin kunnianhimoinen 7-osainen Harry Potter-sarja tullut päätökseensä. Nyt kun jännittävä kirja on tullut luettua, on pakko myöntää olevansa yhtä aikaa tyrmistynyt, iloinen, surullinen ja perkeleen ylpeä tästä upeasta kirjojen polusta, minkä Rowling on meidän eteemme punonut. Kirja lunasti odotukseni ja sen viimeiset luvut suorastaan salpasivat henkeni. Tarina iskee lukijansa jo heti alussa uskomattoman hengästyttävällä temmolla ja odottamattomilla juonenkäänteillään. Kirjan puoleenväliin saakka on pelko kiinnijäämisestä vahvasti esillä, mutta se ei valitettavasti onnistu peittämään sitä kyllästyneisyyden tunnetta, joka valtaa lukijan hirnyrkkejä etsittäessä, sillä juoni pysyy liian monessa kohdassa paikoillaan ja eripuraisten nuorten hetkittäinen masennus ja riidat ovat pelkästään tympäännyttäviä. Ainoat vivahteet tylsyyteen tuovat muutamat hauskat letkautukset sekä jännittävät paot Godrickin notkosta ja Irvetasta. Hetkittäinen tylsyyden puuska ei kuitenkaan fania haittaa, kun tiedossa olevien herkullisten hetkien tietää olevan vasta edessäpäin. Loppua kohden alkaa satiirinen verho pikkuhiljaa aueta lukijalleen auki jääneiden kysymysten saadessa vihdoin vastauksia ja temmon taas vaihtuessa päätä huumaavaksi. Lopun hekumallinen ja raadollinen taistelu Tylypahkassa tekevät kirjasta näyttävän sekä loisteliaan, ja keskiosan kömmähdykset jäävät autuaasti unohdukseen. Viimeisten lukujen uskomattomat paljastukset kääntävät kirjan päälaelleen ja mitään ei jätetä kysymysten varaan. Tarinassa on raskas, mutta samaan aikaan lämmin kuvaus siitä vaikeasta tehtävästä, joka on jätetty Harryn harteille. Se suututtaa ja itkettää, mutta antaa yhtä kaikkisesti lukijalle ymmärryksen tapahtumien kulusta kirjasarjan alusta loppuun ja syyn niihin. Kertomuksessa orastaa rakkauden ja kuoleman hyväksyminen ja niiden lopullisuus sekä sovinto näiden kahden tärkeän tukipylvään välillä. Rowlingin kerronta liukuu tarinassa kätevästi vähän yli rajojen, mutta ei vedä mitään överiksi. Kirjassa toteutuvat kaikki draaman lait ihmissuhteissa, mutta se on myös loisteliasta fantasiaa. Kirjailija on uskollinen esteettiselle näkemykselleen loppuun saakka, mutta on tuonut myös vivahteikkaita näkökulmia nerokkailla yksityiskohdillaan, joita pursuaa läpi kirjan. Hän on näin tekemällä tullut luoneeksi häikäisevän roolihahmojen joukon, joiden elämän kulkua voi lukea isolla ilolla! Kirja on kokonaisuudessaan hauska, komea, innostava, mukaansatempaava ja ennen kaikkea rohkea kertomus ystävyydestä ja uskollisuudesta.Kirjasarjan luettuaan voi vain onnitella itseään, sillä on juuri tullut hankkineeksi itselleen suurenmoisen elämyksen! Zimi kiittää & kuittaa! (: