Midori

Tartuin tähän kirjaan ihan uteliaisuuttani. Luettuani Kayen koko Replica-sarjan Geeni-trilogiaa myöten, mietin mitä tämä uusi sarja toisi tullessaan. Yllätys oli positiivinen, mutta tämä sarja tuskin tulee koskaan nousemaan klassikoksi. Kirjassa näkyi paljon Kayen Replica-sarjalle tyypillisiä piirteitä. Ylilahjakkaat nuoret ja me vastaan paha maailma-asenne, ovat näistä tyypillisimpiä. Juoni kulki kuitenkin mukavasti. Ja hahmot olivat kekseliäitä, vaikkei näyttämöllä näkynyt usein muita kuin Amanda ja Jenna ja muut hahmot pyörivät taustalla. Myös kirjan ''pahis'' jäi hieman taustalle ja etualalla pyöri Amandan psykodraama.

Täytyy nyt sanoa, että Rick Riordan päätti sarjansa tyylillä. Koko sarjan kliseisyydestä huolimatta loppuhuipennus oli mitä mieleenpainuvin. Sarjalle yeisesti ominainen huumori ja naseva sanailu jäivät Jumalten sodassa taka-alalle ja keskiössä pyörivät hahmot suhteineen sekä alati lähestyvä tuomionpäivän sota Kronosta vastaan. Kirjan tunnelma oli pitkään samalla tasolla kuin viimeisessä Harry Potterissa. Raskas ja synkkä, juoksua aikaa ja sotaa vastaan. Ja lopulta pienet sankarit kokoontuivat yhden johtajan alle. Sarja oli upea kokemus ja Riordanin hahmot kasvoivat selvästi koko sarjan ajan ja tämä näkyi varsinkin viimeisessä osassa. Minua kuitenkin jäi hieman kaivelemaan se, että koko sarjan ajan kohuttu suuri ennustus jäi taka-alalle ja toteutui hieman puolivillaisesti. Ja seuraava iso paha ennustus putkahti vielä puolivillaisemmin. Siitä sai kuitenkin mielikuvan, että sarjalla olisi edes pieni mahdollisuus saada jatkoa. Sarja oli kokonaisuutena hieno joten jatkoa saisi puolestani tulla :)

Vaikka Riordanin tarinassa on oma kliseisyytensä, se ei tarinan vauhdikasta menoa hidasta. Kirjan humoristisuus on omaa luokkaansa, jo lukujen nimet huvittavat. Kirja on ihana sekoitus mytologiaa ja huumoria ja voittaa sarjan ensimmäisen osan helposti, sillä nyt pikku puolijumalamme tietävät jo vähän mitä tekevät, mutta putoavat silti sinne allikkoon ojan viereen. Erityisesti Groverin hahmo ansaitsee plussa-pisteitä.

Tämän kirjan ollessa kyseessä jo sen nimi veti vastustamattomasti puoleensa. Kirja ei sinänsä ollut todellakaan ollut pettymys, mutta se oli sinänsä erilainen kuin odotin. Synkempi tai realistisempi en tiedä, kumpikaan sana ei ole sitä mitä haen, mutta lähelle kuitenkin. Kirjan hahmot ovat hauskoja, ja Nita on se perinteinen kiusattu tyttö, joka lopulta löytää suuria voimia itsestään ja joutuu pelastamaan maailman. Kaikkein vaikuttavin miljöö lienee ollut toisen todellisuuden koneiden valtaama kaupunki. Kirja tarjosi kiehtovan seikkailun. Ei ehkä ihan huippufantasiaa, mutta lähellä.

Vaikka pidän Gaimanin tarinoista ja tyylistä yleensä, oli Nukketalo varsin raakaa luettavaa. Kirjasta löytyi toki Gaimanin tyylille uskollista mystiikkaa, mutta mystiikkaa pehmentävä huumori puuttui lähes täysin. En kuitenkaan voinut olla rakastumatta Unen mystiseen hahmoon ja Uneksuntaan. Persoonallisia toki olivat muutkin hahmot, jotkut jopa suoraan omista painajaisistani, jotka toivoisin unohtavani. Piirrustusjäljestä en pahemmin perustanut, sillä se vaikutti paikoittain hieman suttuiselta.

Kun ensi kertaa avasin tämän kirjan hämmennnyin, sillä kirjan kerrontatyyli oli erilainen kuin tavallista. Siis sivun tai parin kerrontaa tietyn hahmon näkökulmasta, siitä tuli tosin paikoittain roolipelimäinen fiilis, mutta pidemmälle edetessä tämä osoittautui hyväksi tyyliksi. Kirjan hahmovalikoima on laaja ja värikäs ja tarina pureutuu syvälle monen erilaisen nuoren psyykeen. Kirja oli taitavasti punottu juonineen kaikkineen, eikä aina oikein voinut tietää liikuttiinko tarun vai toden mailla. Yllätykset ajoivat toisiaan takaa aina hieman hämmentäväänkin loppun asti. Kirjasta jäi hyvä jälkimaku.

Tämä teos on yksi huvittavimmista fantasiakirjallisuuden teoksista. Jones on pyrkinyt etsimään fantasia kirjallisuuden kliseitä ja kääntänyt ne päälaelleen tai tehnyt niistä jotain muuta tietä mahdollisimman huvittavia. Juuri tämä huvittavuus vie pääasiassa tarinaa eteenpäin. Tosin Jonesin luomiin persoonallisiin ja värikkäisiin hahmoihinkaan ei voi olla rakastumatta. Erityisesti luonnerikas aarnikotka pesue on rakastettava. Derkin hovin mustan ruhtinaan maailma on mielikuvituksellinen ja yksityiskohtainen.

Muinainen taika vei tarinoineen mukanaan jo ensimmäisillä sivuilla. Tarina ja hahmot oli rakennettu hyvin ja tyylikkäästi. Curley punoo tarinaansa taitavasti niin romantiikkaa kuin mystiikkaakin, eikä tarina kärsi pahemmin yleisimmistä aikamatkailuun liittyvitä kliseistä. Hahmoihin myös samaistuu helposti kiitos taitavan minäkerronnan. Kirja on ehdottmasti yksi Curleyn parhaista.

Lukiessani tätä kirjaa en voinut olla rinnastamatta sitä Harry Potteriin. Tässä tapauksessa pahat pimeyden velhot ovat tosin vaihtuneet hornan demoneihin. Dursleyden sijasta esiintyvätkin ylisuojelevat vanhemmat, Remus Lupinia vastaavalla henkilöllä onkin 8 jalkaa, Siriusta vastaava henkilö on innostunut villistä lännestä ja linnan sijasta opiskelu tapahtuu linnan sijasta puissa roikkuvissa laivoissa. Sen lisäksi tarina tuntuu käyvän jotenkin pikakelauksella. Kirjailija tuntuu myös yrittäneen keksiä mitä räikeimpiä hahmoja ja tunkeneen ne sitten tähän sekametelisoppaan. Kirjan lukee nopeasti, mutta sitä lukiessa ei olla puistamatta päätään juonen hämmentävälle samamkaltaisuudelle salamaotsaisen sankarin seikkailujen kanssa.

Draakkien ruhtinas saattaa Spiderwickin toisen tulemisen varsin tyydyttävään päätökseen. Haltiaväki kommeltaa kirjassa minkä ehtii ja Näön omaavat ihmiset yrittävät pysyä perässä ja siivota aiheuttamiaan sotkuja ja välttyä jäämästä jättiläisten jalkoihin. Juoni oli tosin osittain varsin ennalta arvattava ja vastauksia kaikkeen antoivat jälleen Arthur-sedän muistiinpanot.

Kauniisti piirretty tarina, joka saa kylmät väreet vilitämään pitkin selkärankaa. Ensimmäinen osa tosin on osittain haahuilua ja todellisen tarinan pohjustamista. The dreaming 1 on alku mielikuvitusta kiihottavlle sisäoppilaitostarinalle, jota ei malta laskea kädestään ja jonka seuraavaa osaa odottaa. Tunnelmaa tosin hieman pilasi lopun extra-sarjakuva...

'Ikuiset yöt' on taiteen, runouden ja kirjallisuuden taitavasti punottu yhteentörmäys. Tarinat kuvastavat oman ikuisensa sisintä luonnetta varsin kuvaavasti, ainakin suurimmassa osassa tapauksista.
Gaiman luo mieleenjääviä ja vaikuttavia hahmoja varsinkin Kaiho ja Uni jäävät lukijan mieleen. Uni on jotenkin surullinen ja yksinäinen hahmo, vaikka hänen valtakunnassaan vierailemme kenties eniten.
Kuolema ja Venetsia tarinasta tuli auttamattomasti mieleen Edgar Allan Poen 'Punaisen kuoleman naamio' ilman ruttoa ja eebenpuukelloa. Pidän siitä miten Kuolema kuvataan kauniina ja ystävällisenä. Tarinoista 'Viisitoista muotokuvaa Kurjuudesta' on vaikuttavin ja samalla hämmentävin.