Nafisan

Darlahissa on todella mielenkiintoinen juoni: Nasa päättää 40 vuoden tauon jälkeen palata Kuuhun ja järjestää matkasta arvonnan, johon saavat osallistua vain 14-18-vuotiaat nuoret.

Teoksessa seurataan arvonnan voittajien, norjalaisen 15-vuotiaan Mian, raskalaisen Antoine nimisen, 16-vuotiaan pojan ja japanilaisen 14-vuotiaan Midorin näkökulmia tapahtumiin. Mia on laulaja, lauluntekijä ja kitaristi kolmen kaverinsa kanssa perustamassa punk-tyylisessä bändissä. Midori on koulukiusattu, nörtähtävä tyttö, joka harrastaa harajukua. Antoine on juuri eronnut pitkäaikaisesta tyttöystävästää Simoinesta ja käy katselemassa tätä salaa Eiffeltornin misematasanteelta.

Mia on pääosin raivostuttava hahmo, mutta ei sentään yhtä epämiellyttävä kuin pakkomielteinen stalkkeri Antoine. Uskottavin ja samaistuttavin hahmo oli Midori. Ensimmäiset reilut sata sivua ovat melko realistista kerrontaa, mutta pikku hiljaa mukaan lisätään vieraannuttavaa ainesta, joka saa lukijan epäilemään niin hahmojen kuin itsensäkin tekemiä havaintoja.

Romaanin loppuratkaisu oli todella ennalta-arvaamaton ja sai ihokarvat nousemaan pystyyn. Teos vertautuu hieman Timo Parvela ja Bjorn Sortlandin Kepler62-sarjaan.

Maarit Verrosen Karsintavaiheen päähenkilönä on 40-vuotias Lumi, joka asuu kahdentoista henkilön soluasunnossa. Asuntola on tarkoitettu 25–35-vuotiaille D- ja C-luokan työntekijöille, jotka pystyivät tekemään vähintään kaksisataa työtuntia kuukaudessa. Yli-ikäinen Lumi on saanut jatkaa asumistaan, koska on luotettava työntekijä.

Verronen on tarkkakatseinen ja teräväsanainen yhteiskunnan tilan kommentoija. Hänen teoksessaan pohditaan muuttuvaa työkenttää, kun automatisointi vie pienipalkkaisimmilta työmahdollisuuksia. Muutos ei ole vielä täydellinen, vaan osalle ihmisistä riittää vielä töitä, mutta vähenevässä määrin - etenkin alimpien tasojen töitä ollaan vähentämässä. Ylemmillä tasoilla töitä on tehtävä 20 tuntia päivässä, ja tähän ihmiset hakevat jaksamista erilaisista pillereistä.

Parasta antia minulle Verrosen teoksessaa on pelottava maailma, jossa jokainen joutuu ylisuorittamaan pysyäkseen kiinni oravanpyörän vauhdissa, mutta tästä monipuolisesta teoksesta voi jokainen löytää jotain, lainatakseni Karsintavaiheen etulieppeestä: Maarit Verrosen teokset ovat "niin nuoria kuin varttuneitakin lukijoita" puhutteleva aina "perinteisen proosan ystävistä tieteisfantasiadiggareihin".

Jeff Longin apokalyptinen teos Vuosi nolla (joka on muuten Risingin tietokannan kirja numero 666) muistuttaa muodoltaan Dan brownin da Vinci -koodin tyyppistä kohuromaania.

Teoksessa seurataan aluksi kolmea eri tapahtumaketjua, jotka pikkuhiljaa yhdistyvät. Yksi linjoista keskittyy arkeologi Nathan Lee Swiftiin ja hänen kollegaansa professori Ochsiin, joka varastaa muinaisjäänteitä.

Toisaalla, Kreikan Korfussa, eräs Jeesusta metsästävä pyhäinjäännösrasioiden harrastaja-keräilijä tietämättään avaa Pandoran lippaan ja päästää ennennäkemättömän tehokkaasti tappavan taudin vapaaksi lasisesta vankilastaan.

Kolmannessa linjassa lukija pääsee tutustumaan lapsinero Mirandaan. Nuori tutkija on onnistunut manipuloimaan geenejä, muokkaamaan ikääntymisprosessia ja synnyttämään olioita keinokohduissa. Hän kloonaa myös ihmisen.

Teoksessa keskeisiä teemoja ovat kristinusko, sen synty ja kehitys, kloonauksen eettisyys ja kloonien ihmisarvo sekä yleinen henkiinjäämiskamppailu.

Long hukkaa paikoin punaisen langan ja ryhtyy saarnaamaan tai luennoitsimaan, jolloin teoksen potentiaali hukkuu kerronnallisiin keinoihin. Päällisinpuolin teos on kuitenkin nopeasti etenevä trilleri, jota lukee kiihkeästi "vielä yksi sivu"-periaatteella.

Teoksen esittämä "zombismi" on mielenkiintoinen. Taudin saaneita kustsutaan nimillä lasi-ihmiset ja valtavat enkelit.

Risto Isomeäen Herääminen on ilmestynyt kuusi vuotta aikaisemmin kuin Sarasvatin hiekkaa, mutta teokset sisältävät osittain samoja aineksia. Esimerkiksi molemmissa ilmasto lämpenee ja merenpohjan metaaniklatraatit sulavat.

Tarinan keskiössä on niin suomalaisia kuin kansainvälisiäkin tutkijoita. Kun Venäjällä kuolee mystisesti suuri määrä ihmisiä, eikä kukaan tiedä syytä miksi, kuumiin viruksiin perehtynyt Irina Saari lähtee pyynnöstä tutkimaan tapausta. Toisaalla saksalainen Glazer kyseenalaistaa aikaisemmat tulkinnat Kuusta ja siitä, onko ihminen yksin maailmankaikkeudessa.

Kaikkien hahmojen elämät kietoutuvat jossain vaiheessa yhteen, tavalla tai toisella. Heidän yhteinen päämääränsä liittyy kaikkien ihmisten pelastamiseen ja kasvihuoneilmiön hillitsemisen.

Isomäki osaa kirjoittaa ekologisen trillerin. Jos joku hahmoista sanoo: "Kyse on tuntemamme maailman lopusta", voiko kukaan jatkaa lukemista pidättämättä henkeä? Kirjailija varoittaa lukijoitaan siitä, kuinka välinpitämättömyys johtaa tuhoon. Hän yrittää vaikuttaa ihmisten valintoihin: vielä on aikaa muuttua, maailman voi vielä pelastaa.

Herääminen on kiehtova kertomus ilmastonmuutoksen kourissa elävistä ihmisistä. Loppua kohti tarinaan lisätään paljon reaalimaailman ulkopuolista ainesta, joka antaa teokselle vahvasti scifin leiman. Nautin tästä mielenkiintoisesta mausteesta, jota Isomäki ripotteli tarinaansa ja kietoi historiassa tapahtuneita asioita yhteen uudella tavalla.

Teos ei ole läpeensä saarnaava, vaikka vuoden 2006 pokkaripainoksen loppuun Isomäki onkin listannut asioista, jotka teoksen ulkopuolellakin ovat totta.

Valo ja pimeys, toivo ja masennus ovat kaksi teoksessa vahvasti esillenoussutta vastakkaista paria. Yksinäinen vaeltaja, tarinan päähenkilö, etsii pimeistä tunneleista varaosia, joilla korjata metallista vartaloaan. Välillä tämä hahmo löytää valon tai ihmettelee muinoin kuolleita ihmisiä.

Koivisto & Miettinen kaksikon tuhon jälkeiseen maailmaan sijoittuva sarjakuva on tummasävyinen. Se on synkkä niin värimaailmaltaan kuin teemaltaankin; ihminen ja kone yhdistyvät.

Nykytilanteeseen johtaneiden tapahtumien historiaa ei paljoa avata. Selvää kuitenkin on, että, pimeydessä vaeltelevat ja toistensa kanssa samoista resursseista kamppailevat viimeiset ajattelevat olennot ovat robotinkaltaisia. Valoa tihkuu maan alle harvoin ja miljöö on täynnä tuhoutuneita rakenteita ja muuta romua.

Kuvitus on erittäin onnistunutta ja tunnelmallista, jopa ahdistavaa valottomassa, pelkistetyssä väriskaalassaan ja paikoin hyvinkin yksityiskohtaisissa, tuhoutunutta maisemaaa esittelevissä kuvissaan.

Nokkosvallakumous on paljon muutakin kuin genrensä tai osiensa summa. Se on toisaalta selvitymiskertomus, toisaalta kuvaus herkästä, paikoin rikkonaisestakin rakkaudesta kahden pojan välillä. Tarina on surullinen, paikoin lohduton, herättelevä, kaunis ja tuore. Enoranta esittelee niin tuttuja miljöitä kuin jotain aivan uuttakin. Nokkosvallankumous on melkein kuin vanha tuttu, josta löytyy jotain villiä ja pelottavan arvaamatonta.

Enorannan dystopia on todellakin lupaustensa veroinen: se on äärimmäisen toivoton kuva tulevaisuudesta. Tarina, joka ei ole kevyt vaan ajatuksia herättävä. Se myös näyttää, kuinka rakkaus ei kuole edes varman tuhon edessä. Nokkosvallankumous on varmaan tähän mennessä lukemistani dystopioista epätoivoisin ja tuo mieleen Cormac McCarthyn teoksen Tie. Voiko tällaista maailmaa enää muuttaa paremmaksi?

Enoranta ei ujostele tappaa hahmojaan tai kirjoittaa seksistä. Seksikohtauksia ei tosin kuvata yksityiskohtaisesti, lukijalle annetaan vain muutamia avainsanoja, joista muodostaa kuvan, mitä rivien takana tapahtuu. Teos on kokonaisuudessaan vallan hyvä suomalainen dystopia, jossa on pureskelemisen aihetta myös varttuneemmallekin lukijalle. Erikoinen loppu jättää paljon lukijan mielikuvituksen (tai mahdollisen jatko-osan) varaan.

Sana-akrobaatti Leena Krohnin teoksissa on paljon samaa kuin Johanna Sinisalon tuotannossa. Datura ei tee tästä poikkeusta - todellisuus rakoilee välillä pahastikin. Krohn kirjoittaa lyhyitä, nopeasti ajassa ja paikassa liikkuvia lukuja, jotka tuntuvat joskus toisistaan irrallisilta tuokiokuvilta, mutta luovat lopulta hyvinkin kiehtovan kokonaisuuden. Krohnin teos on kuin moniulotteinen palapeli ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa kokonaiskuva. (Minun kuvastani jäi vielä muutama pala puuttumaan, sen verran kiehtova ja tavoittamaton mieli kirjailijalla on.)

Datura on suurissa määrissä nautittuna myrkky, mutta sillä on joskus hoidettu myös astmaa, josta päähenkilökin kärsii. Hän kokeilee ovatko huhut totta ja vähitellen menettää otteensa todellisuudesta, sopimuksenvaraisesta harhasta, jonka jokainen näkee. Datura on paha jumalatar, joka ottaa nauttijansa valtaansa ja näyttää tälle mahdollisia ja mahdottomia maailmoja. Uskallatko tarttua tähän kirjaan ja lukea sen?

Sinisalo sekoittaa jälleen toden ja harhan rajaa ja saa lukijan epäilemään kertojan uskottavuutta. Suomikumman kuuma nimi tarjoaa arkitodellisuuden keskelle palan jotain ihmeellistä, ei tähän maailmaan kuuluvaa. Teoksen alussa keski-ikäinen päähenkilö, Orvo huomaa eräänä päivänä yhden mehiläispesänsä arvoituksellisesti tyhjentyneen.

Sinisalolle tyypilliseen tapaan tässäkin teoksessa erilaiset tekstilajit vuorottelevat. Orvon kerronnan lisäksi myös hänen eläinten oikeuksia puolustava poikansa Eero pääsee ääneen, blogitekstien muodossa.

Sinisalon kieli on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihastuttavan nerokasta ja välillä näpäyttävää yhteiskuntakritiikkiä. Miinusta teos saa ajoittaisesta saarnaavuudesta. Teos tarjoaa myös mielenkiintoisen näkemyksen hautaustoimiston palveluista.

Sinisalo esittelee mehiläisiin liitettyjä uskomuksia elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta saumattomasti kerronnan sisällä, toisin kuin esimerkiksi Ennen päivänlaskua ei voi-teoksessa, jossa palasia kansantarinoista ja mytologiaa tuotiin teokseen omina lukuinaan, suorina kirjallisuuslainauksina.

Pelottavinta Sinisalon teoksessa on, että se on jo osittain totta. Teoksessa esitetyt mehiläisten joukkokuolemat 2000-luvulla todella tapahtuivat. Samoin Eeron suulla esitetyt faktat (tuotanto)eläinten kohtelusta ovat pitkälti todenmukaisia. Onko tämä profetia pian tapahtuvasta lähitulevaisuudesta?

Carrollin klassikko on hieno esimerkki nonsense-kirjallisuudesta.

Tarinassa oli paljon tuttuja mutta myös tuntemattomia hahmoja ja sen juoni kulki aivan eri tavoin kuin esimerkiksi näkemissäni elokuvaversiossa. Pettymyksekseni teos ei ollut yhtä lumoava tai "trippaileva" niin kuin minulle on teoksesta tehtyjen representaatioden kautta tullut käsitys.

Mikä sitten selittää tarinan suurta suosiota ja fani-kulttuuria? Tekikö teos vaikutuksen omana aikanaan, onko se kiellettyjen kirjojen listalla? Carrollin hahmot ovat toki erikoisia, mutta eivät aivan niin vahvoja kuin oletin. Voisiko teoksen eskapistinen ulottuvuus olla se "kielletty hedelmä", joka houkuttaa lukijoita kautta aikain puraisemaan hampaansa tähän tarinaan?

Tämä fantasian uus-klassikko ei missään vaiheessa kuulunut lukulistalleni, mutta se tuli kohdalleni kirjallisuuden opinnoissani, enkä näin ollen voinut enää väistellä tätä paljon kehuttua teosta.

Alku oli todella hankala, ainakin ensimmäiset 40 sivua etenivät jähmeästi. Sen jälkeen pääsin jo vähän Sapkowskin maailmaan sisään, joskaan en vielä kokenut tarinan lumoa. Missään vaiheessa ei kuitenkaan (pakkolukemisesta riippumatta) tullut oloa, että jättäisin teoksen kesken.

Yllätyin siitä, kuinka paljon tässä on viittauksia klassisiin satuihin. En aloittaessani tiennyt tästä puolesta ollenkaan, tai oikeastaan koko teoksesta juuri mitään. Tarinoiden taustalla olevat sadut ovat yhä tunnistettavissa, mutta Sapkowski on lisännyt niihin paikoin varsin nerokkaastikin omia mausteitaan. Satumuunnelmat ovatkin teoksen parasta antia erikoisen päähenkilö.

Tiesin teoksen olevan novellikokoelma, joten katkelmallisuus ei häirinnyt, etenkin Järjen ääni -nimisen kehyskertomuksen sitoessa kerronan osat kokonaisuudeksi. Enemmän teoksessa jäi vaivaamaan sen sijoittaminen aikaan. Maailma muistuttaa keskiaikaista Itä-Eurooppaa ripauksella antiikin Kreikan mytologiaa, mutta tiede ja teknologia ovat paikoin jopa 1800-luvun tasolla.

Vertailin suomennosta joiltain osin englanninkieliseen käännökseen ja löysin aika paljonkin eroja. Oletankin siis, että englanninnos on lähempänä alkuperäiskielistä teosta, keskusteltuani myös aiheeseen paremmin perehtyneen ihmisen kanssa. Nostan silti hattua pitkän uran puolalaisten teosten parissa tehneelle kääntäjälle, Tapani Kärkkäiselle.

Suosittelen teosta eeppisen hc-fantasian, eli Tolkienin ja Martinin tuotannon sekä satujen ystäville.

Varoitus!

Tämän kirjan lukeminen saattaa aiheuttaa kuumotusta ja vakavaa chiliriippuvuutta, lukeminen omalla vastuulla!

Auringon ydin on teos, jossa Johanna Sinisalo ylittää itsensä. Kirjailija aloittaa teoksensa varsin rajusti, hän ei päästä lukijaansa helpolla vaan tarjoaa heti iskun vyön alle. Kun lukija saa taas hengen kulkemaan, hän on jo teoksen koukussa.

Sinisalo provosoi lukijaa esittämällä rodunjalostuksella tuotetun, Barbie-nukkemaisen eloi-naisen, joka koulutuksella saadaan palvelemaan isäntäänsä, maskuliinista masko-miestä kuin koira.

Voisin väittää, että tämä on parasta suomalaista dystopiaa, jota olen lukenut. Sinisalolla on todellinen taito kirjoittaa äärimmäisen mielenkiintoisesti, saaden lukijan hihkumaan innosta. Hänen luomansa maailma on uskottava - ja ehkä siksikin niin pelottava ja epätavoiteltava.

Suosittelen teosta ennakkoluulottomalle lukijalle, joka nauttii dystopioista, vaihtoehtohistoriasta, naisen aseman pohtimisesta ja chilistä. Tämän teoksen lukee hetkessä, sillä lukemista ei malta keskeyttää.