Mustelmann

Kesälomalla tuli palattua vuosien tauon jälkeen kauhulegendan visioiden pariin ja aika hyvinhän tämä kolahti, vaikka varsinaista kauhua teos ei juuri sisälläkään. Alussa kuvataan päähenkilön lapsuutta, jolloin hänen pieneen kotikaupunkiinsa saapuu uusi pappi, joka pistää kulmakunnan asiat vinksalleen. Uskonnollinen yhteisö suorastaan rakastuu komeaan ja mukavaan pappismieheen, mutta sitten tapahtuu jotain ja papin on pakko lähteä pois. Päähenkilö ajautuu elämässään sinne tänne, mutta hänen tiensä risteää papin kanssa useita kertoja, vaikka parempi olisi ollut, jos mies olisi pysynyt kokonaan poissa kuvioista.

Kirja on ainakin puolet lyhyempi kuin jotkut Kingin mammuttiteokset, mikä on hyvä juttu, sillä tarina pysyy koossa ja tyhjäkäynti vähäisenä. Päähenkilö on eksynyt ajelehtija, joka seilaa päämäärättömän oloisesti kummallisesta tilanteesta toiseen, mutta mitään varsinaisesti turhaa kirjan sivuilla ei mielestäni ole. King käsittelee uskontoa varsin kriittisesti, mutta ei saarnaten, vaan sanomansa juoneen tiivisti liittäen. Jumalan ja tuonpuoleisen lisäksi paljon alaa saa myös rokkenroll-musiikki, onhan päähenkilö kokenut kitaristi ja ryyppääjä. Biisien nimiä luetellaan tämän tuosta ja keikkalavat ja studiotkin tulevat tutuiksi. Kunnon kauhutunnelmiin päästään vasta lopussa, mutta viimeiset luvut ovatkin sitten melkoista tykitystä.

Erinomainen videopeli iski aikanaan sen verran kovaa, että lähdemateriaalikin alkoi kiinnostaa. Ei tosin niin paljon, että olisin tarttunut kirjaan välittömästi pelin lopputekstien jälkeen, vaan aikailussa meni hulppeat pari vuotta ja kauemminkin. Ehkä niin oli hyväkin, jotta pelin tapahtumat ehtivät vaipua unohduksiin ja tehdä tilaa alkuteokselle. Vertailut kahden varsin erilaisen tuotteen välillä jäivätkin melko vähäisiksi, enkä lukemisen aikana muistellut peliä oikeastaan ollenkaan. Vain joidenkin yksittäisten tapahtumien ja paikkojen kohdalla tuli tunne, että olen kokenut tämän ennenkin, mutta pääosin kirja pääsi vaikuttamaan käytännössä neitseelliseen maaperään.

Haluan sanoa heti aluksi, että Metro oli minulle erittäin mielenkiintoinen ja koukuttava lukukokemus. Jotain tällaista olen aina tietämättäni etsinytkin, sillä tässä oli kaikkea, mikä tekee mielestäni tarinasta hyvän tarinan. Löytyy vahvaa tunnelmaa, jännitystä, toimintaa, filosofista pohdiskelua elämästä ja kuolemasta sekä kevyttä huumoriakin silloin tällöin. Päähenkilö Artjom on samaistuttava ja moniulotteinen hahmo, jonka tekemisistä ja kohtalosta välittää oikeasti. Moskovan metrotunnelit muodostavat kiehtovan miljöön, joka on luotu tarkasti ja uskottavasti. Juoni itsessään on varsin suoraviivainen ja yksinkertainen, mutta sen tarkoitus onkin lähinnä esitellä ydinsodan jälkeistä elämää, joka on siirtynyt maanpinnalta metron tunneliverkostoon. Oikeastaan voisi sanoa, että Artjomin matka tämän synkän ja vaarallisen maailman halki on kuin pitkä ja perusteellinen turistikierros. Kaikki tuskin ovat tästä pitäneet, mutta minulle tällainen kerrontatyyli toimi erittäin hyvin. Postapokalyptisessa maailmassa parasta on mielestäni juuri itse maailma, sen ihmiset ja heidän tapansa elää ja selviytyä.

Kirja oli enimmäkseen melko helppoa ja sujuvaa luettavaa, kiitos hyvän suomennoksen, mutta välillä eteneminen oli myös melko raskasta ja vaivalloista. Päähenkilö kohtaa vaelluksellaan suuren joukon ihmisiä, joiden kanssa pysähdytään usein keskustelemaan syvällisiä. Monet keskusteluista ovat mielenkiintoisia, mutta tylsänpuoleistakin jaarittelua on mukaan mahtunut. Maailman ja tapahtumien loputon synkkyys ja masentavuus kävi välillä turhankin suureksi, vaikka ahdistava tunnelma onkin kirjan suurimpia vahvuuksia. Pimeät tunnelit sulkivat sisäänsä ajoittain todella tiukasti ja jonkinlainen pakokauhu meinasi joskus iskeä päälle minullakin. Tunneleiden ja asemien lisäksi poiketaan myös maanpinnalla ja nämä vierailut ulkomaailmassa toivat hyvää vaihtelua metron klaustrofobiaan.

Pienine puutteineenkin Metro 2033 on erinomainen selviytymistarina, joka pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Joissakin kohdissa olisi varmasti ollut tiivistämisen varaa, mutta toisaalta olisin lukenut metron elämästä ja kulttuurista mielelläni enemmänkin. Tämä oli minulle selkeästi parhaimpia lukukokemuksia viime vuosilta.

Fantasiaa ei ole juurikaan tullut luettua viime vuosina, koska tympäännyin aikanaan totaalisesti massiivisiin ja ällöttävän mahtipontisiin supersaagoihin, joissa tarinan loppua ei näkynyt vielä tuhansienkaan sivujen jälkeen. Onneksi on olemassa myös maanläheisempää ja ytimekkäämmin kirjoitettua fantasiaa, jota voi nauttia kevyinä kerta-annoksina. Musta komppania aloittaa kolmiosaisen sarjan, joka kertoo sekalaisesta karskien äijien palkkasoturiarmeijasta, joka taistelee enemmän rahan kuin kunnian vuoksi. Armeija koostuu lähinnä alhaisista paskiaisista, mutta veljeyden käsite elää vahvana ja palkkauksen sopimusehtoja noudatetaan aina viimeisen päälle.

Pidin kirjan suoraviivaisesta ja kaunistelemattomasta tyylistä paljon, sillä turhat rönsyt on kitketty minimiin jokaisen sivun sisältäessä pelkkää asiaa. Yksityiskohtaisia maisemakuvauksia tai runollista tunnelmien maalailua ei ole juurikaan, minkä sijaan painopiste on juonen kuljettamisessa jatkuvasti eteenpäin. Kirja on varsin lyhyt, alle kolme sataa sivua, mutta tapahtumia on paljon ja niistä kerrotaan vain olennainen. Tämä koskee myös taistelukohtauksia, sillä verellä ja irtoraajoilla ei mässäillä, paitsi lopun suuressa finaalissa. Armoton ja karu meininki saavutetaan muutenkin, eli itse juonenkäänteiden ja runsaan dialogin kautta. Hahmot eivät ole kovin moniulotteisia, mutta ei raavaiden soturien tarvitsekaan. Päähenkilökin (komppanian lääkäri) on nimeltään vain Puoskari, kapteenin ollessa Kapteeni jne.

Musta komppania oli sujuvaa ja helppoa kesäluettavaa, jota voin suositella kaikille fantasian ystäville. Erityisesti kuitenkin heille, jotka ovat kasvaneet ulos haltioista ja taikamenninkäisistä ja kaipaavat jotain maanläheisempää menoa. Fantasian elementti on tässä lopulta aika vähäinen, vaikka yliluonnollisuuksiakin tapahtuu. Takakansi kuvailee kirjaa fantasian Tuntemattomaksi sotilaaksi, eikä kuvaus ole lainkaan väärä.

Legendojen ensimmäisen osan luettuani olin hyvilläni siitä, että kyseessä on hieman erilainen sarja Kronikoihin verrattuna. Tämä pätee myös toisessa osassa, joka on itse asiassa jonkin verran edeltäjäänsä parempi. Tarina on edelleen rakennettu melko tiukasti hahmojen varaan, mutta juonikuviot ovat mielestäni saaneet selvästi enemmän syvyyttä. Viimeistään tämän osan myötä tulin myös vahvasti siihen tulokseen, että Legendat on jonkin verran parempi sarja kuin Kronikat, sillä yleinen ilmapiiri on tässäkin osassa jotenkin synkempi ja vakavampi kuin melko reipashenkisissä Kronikoissa. Päätin näin, koska en usko, että viimeinen osa voisi tilannetta juurikaan muuttaa, olkoon se sitten millainen tahansa. Minua kyllä harmittaa suuresti, että Tasslehoff on edelleen päätetty pitää mukana kuvioissa, sillä hän on aivan varmasti yksi ärsyttävimmistä ja epäonnistuneimmista hahmoista fantasiakirjallisuuden historiassa. Muilta osin olen hahmoihin hyvin tyytyväinen, sillä moniulotteisuus on kasvanut huomattavasti, ja oikeastaan vasta nyt olen alkanut välittää hahmoista oikeasti. Varsinkin Raistlinin kaksijakoisuus on mielenkiintoinen asia, ehkäpä kaikkein kantavin voima koko sarjassa.

Kirja oli paikoin ehkä hieman paikoillaan kulkeva, mutta kokonaisuutena Kaksosten sota oli kuitenkin varsin nautittava lukukokemus.

Kosmisten kauhujen mestari ja suuren Cthulhun luoja H. P. Lovecraft tuli tunnetuksi Weird Talesin ja novelliensa ansiosta, mutta osan visioistaan hän puki myös romaanien muotoon. Vaikka mies oli itsestänikin parhaimmillaan juuri lyhyissä tarinoissaan, ei hänen kykyjään voi väheksyä yhtään tälläkään saralla. Wardin tapaus osoittaa selvästi ja parhaalla mahdollisella tavalla, että hänen ideansa toimivat erittäin hyvin myös pitkänä kertomuksena ilman, että novelleista tuttu intensiivinen tunnelma kärsisi vähääkään.

Juoni noudattaa alkuasetelmista lähtien melko samankaltaisia kuvioita kuin novellitkin, mutta tutusta tyylistä huolimatta sitä ei pysty juurikaan ennakoimaan. Teos on kiehtovaa ja vangitsevaa luettavaa alusta loppuun, eikä yksityiskohtainen kerronta latista tapahtumia vähääkään, vaan luo tunnelmasta entistä välittömämmän. Päähenkilö on Lovecraftille ominaisesti jonkin verran syrjäytynyt mutta omasta rauhasta nauttiva nuorimies, joka on historian ja sukututkimuksen lisäksi kiinnostunut myös hämärämmistä asioista. Tarina on perustaltaan yksinkertainen, sillä kirja seuraa pääasiassa sitä, miten päähenkilö Charles Ward alkaa erinäisten sattumusten kautta tutkia erään esi-isänsä menneisyyttä ja tämän tekemisiä noituuden ja okkultismin parissa. Tarina kuitenkin kasvaa sitä moniulotteisemmaksi mitä pidemmälle Wardin tutkimukset edistyvät, ja herkullisia yksityiskohtia ja hämäriä sivujuonteita nousee esiin lakkaamatta.

Taitavan juonenrakentelun edelle menee kuitenkin erittäin hyvin toimiva tunnelma, joka kohoaa kihelmöivän salaperäisyyden syvyyksistä suorastaan aavemaisiin korkeuksiin asti. Lukijan mielikuvitusta ruokitaan koko ajan hienoisilla viittauksilla mitä erilaisimpiin asioihin, mutta mitään ei kuitenkaan paljasteta suoraan. Yleensäkin kaikista kauheuksista kerrotaan vain epäsuorasti, jolloin osa jää kokonaan lukijan paateltäväksi. Täten lopputuloksena on erittäin onnistunut kokonaisuus, joka lumoaa täysin ja vie mukanaan maailmaan, joka on pimeä mutta sitäkin kiinnostavampi.

Kingin uudempaan tuotantoon lukeutuva Eksyneiden jumala on yksi niistä harvoista kirjoista, joita tältä nykykauhun mestarilta on tullut luettua, pääasiassa sen takia, etteivät miehen aiemmat teokset ole aiheuttaneet minussa mitään ihmeellisempiä väristyksiä. Myöskään tämä kirja ei saanut minua täysin innostumaan hänen visioistaan, vaikka ne kieltämättä ovatkin hyvin omaperäisiä ja perusluonteeltaankin sellaisia, ettei suurten ihmismassojen koukkuunjäämistä voi pitää kovin isona ihmeenä. Lopullinen syttyminen jäi siis tapahtumatta, mutta siitä huolimatta kirjaa ei voi sanoa huonoksi, sillä onhan kirjoittaja kuitenkin omistautunut asialleen ja kerännyt kokemusta jo useamman vuoden ajan. Tarina on hyvin yksinkertainen mutta varsin tehokas, suorastaan intensiivinen, mikä epäilemättä johtuu siitä, että keskushenkilöitä ja tapahtumapaikkoja on vain yksi. Pienen tytön eksyminen käymättömään korpimetsään on sekä alkuasetelma että varsinainen juoni, mikä voi ensikuulemalta tuntua puuduttavalta, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Tytön harhailuihin ja vähittäiseen sekoamiseen on saatu mukaan oikeaa tunnetta, sillä unen ja toden rajat hämärtyvät Kingin käsittelyssä jälleen ansiokkaasti.

Toisaalta tarinan yksinkertaisuudella on kääntöpuolensakin, sillä toimivasta tunnelmasta huolimatta juoni olisi kaivannut muutakin lihaa ympärilleen. Kirja on hieman keskimääräistä lyhyempi, mutta tytön epätoivoinen vaellus metsässä ei kuitenkaan yksin riitä pitämään suurinta mielenkiintoa yllä aivan viimeiselle sivulle asti. Juoni kyllä sivuaa koko ajan metsään kätkeytyviä yliluonnollisia ja pimeitä voimia, mutta niihin olisi voinut syventyä mieluusti enemmänkin. Lopputulos ei ole yhtään huonompi, mutta Kingin olisi silti kuvitellut pystyvän parempaan.

Vaikka innostukseni perinteisempään fantasiaan ei ole enää niin voimakasta kuin esimerkiksi pari vuotta sitten, päätin kuitenkin palata vielä joksikin aikaa Dragonlancen pariin ja tarttua viimein Legendoihin, jotka ovat olleet minulla lukematta jo suorastaan häpeällisen pitkään. Kronikat tarjosivat kuitenkin monia mukavia lukuhetkiä, ja kaiken lisäksi Legendojakin voidaan pitää ainakin jonkinlaisena fantasian klassikosarjana. Tämän ensimmäisen osan perusteella oli erittäin ilhaduttavaa huomata, että kyseessä on todellakin eri sarja eikä mikään väkinäinen vanhan toisinto, vaikka samoja aineksia tietysti mukana onkin. Aloitusosan perusteella voisi jopa sanoa, että Legendat saattaa hyvinkin muodostua Kronikoita paremmaksi tai ainakin saman veroiseksi, sillä tarina tuntuu reilusti moniulotteisemmalta ja hahmot kehittyneemmiltä. Myös tieteyllä tavalla synkemmästä tunnelmasta annan pluspisteitä.