Varjolehti

Vielä nytkään, kun kannet on jo suljettu, en ymmärrä teoksen nimeä, ja melkoista dekoodausta lukeminen oli kyllä muutenkin. Vanhakantaista puhetta, tekniikkaslangia, englantia, saksaa, ruotsia ja espanjaa kryptisesti sekoittava keitos on lusikoitavissa auki vain googlen ja sanakirjojen suosiollisella avustuksella.

Ilman tutkijan mieltäkin teoksesta on kuitenkin löydettävissä kaksi kelvollista rinnakkaistarinaa: toinen 1600-luvun Yhdysvalloissa elävästä siirtolaistytöstä ja toinen Berliinissä asuvasta puhelinsuunnittelijasta, johon hajamielinen aavelady on rakastunut. Tarinoiden yhdyssiteet aukeavat vähitellen ja pitävät lukijan aivot raksuttamassa. Vasta kalkkiviivoilta löytyy mehukkain yllätys!

Henkilöiden ja heidän ongelmiensa moninaisuus pitää kyllä mielenkiinnon yllä ja kirjan rakenne on onnistunut. Heikoin lenkki on luettavuus, sillä kielen herkulliset hetken hukkuvat sekametelisoppaan. Fantasiaan vivahtava nykyromaani teemoinaan sopimaton rakastuminen, avioerolapset, tuotekehittelyn salatut taustat ja hajujen vaikutus ihmiseen.

* * * ½

Tallityttöromaaneja, pohjoismaisia fantasiaelementtejä ja mangaa yhdistävä ruotsalainen luomus - jotain niin eksoottista, että sille kannattaa yksi ilta uhrata.

Luin tämän teoksen alkukielellä ylppäreihin treenatessani ja se olikin lapsekkaan laaduttomuutensa ansiosta ihanan helppolukuinen. Sympaattiset, stereotyyppiset henkilöhahmot on järjestetty tylsähkösti elementtien mukaan ja juonenkäänteetkin ovat kovin arvattavia. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteivätkö juniorit nauttisi. Siitä ja ennakkoluulottomasta genrejen yhdistelystä kaksi kannustavaa tähteä.

Tämän voimakkailla mielikuvilla raksuttavan romaanin luin sankarini Neil Gaimanin suosituksesta. Tylsistymään en sen parissa joutunut, jos nyt en pahemmin kyllä innostunutkaan.

Tarina biografin piinoista ja seikkailuista on kantava ja kiinnostava. Ainoa ongelma on, että lukija on lopulta kiinnostuneempi kirjassa esitellyn fiktiivisen Marshall Francen teoksista kuin ”Naurujen Maasta” itsestään. Carrollin teksti maistuu pahanakin päivänä, ja henkilöhahmot onnistuvat herättämään tunteita, eivät kovin laajaa skaalaa, mutta kuitenkin. Kirjan alkupuolisko kuluu vähän turhankin leppoisasti, myrskyä odotellessa, mutta lopusta löytyy herkullista vääntöä. Elämäkertojen kuluttajat ja sadepäivää viettävät, tutustukaa!

Muumiperheen muutto yksinäiselle majakkasaarelle on paljon synkempi Janssonin kuin television kertomana. Muutosta kaipaavien muumien alakulo on tarttuvaa ja myrskyävän meren uhkaava aura sulkee lukijankin sisäänsä. Ilman pikkuruisia ilonpilkahduksia, kirja olisi masentavaa luettavaa.

Karujen saaristomaisemien kuvaus on tarkkaa ja henkilöhahmot totutun lämpimiä Tapahtumia ei ole paljoa, mutta lepattava myrskylyhty, ulvova mörkö ja keimailevat merihevoset ohjaavat ajatukset syvälle oman elämän syövereihin. Tätä kirjaa on mahdoton ymmärtää, jos ei itse ole koskaan tutustunut mereen.

Tuttua sirpaleista anomaliasoppaa tällä kertaa kummallisuuksia pursuavan kerhotalon muodossa. Itsensä etsiminen kummia kokeneiden kerholaisten seasta kutkuttaa, välillä pelottaakin.

Tämä ei ole mitään televisiokirjallisuutta: märehdittävää on melkoisesti ja se on tehtävä aivan omillaan. Jos kaikkia lankoja on kuitenkin jaksanut pitää käsissään, viimeiset luvut palkitsevat vaivannäön.

Näppärä kuvaus ihmisen ja ihmisen sekä ihmisen ja median välisistä valtataisteluista. Käsikirjoittajien ja heidän luomansa sarjan rinnakkaiselosta on revitty paljon helposti sulavaa draamaa ja saippuaa seuraamaton tulee siinä sivussa oppineeksi paljon uutta. Myös aktiivisille ruutuun liimautujille kirja lienee valistava ja avartava kokemus.

Sinisalon tyyli on varmaa ja viihdyttävää, mutta ”Lasisilmää” vaivasi sama laajakaarisuus kuin monia muitakin hänen teoksiaan: siinä missä alku vangitsee, pian keskivaiheen jälkeen mielenkiinto lopahtaa. Postmodernismin keinoja sen sijaan on käytetty parhaalla mahdollisella tavalla: raikkaasti ja älykkäästi, muttei tippaakaan elitistisesti. Tarjolla on mehevää metafiktiota kiinnostavana ihmissuhdesipulina.

Luin tämän kirjan yksinomaan rakkaudesta ”Liikkuvaan linnaan”, mutta jouduin himpun verran pettymään Toiminta oli hajanaisempaa, eivätkä henkilöt, saati romantiikan laatu viehättäneet minua yhtä paljon kuin ensimmäisessä osassa. Abdullalta ja Kuunsirpinkukalta yksinkertaisesti uupuu särmä, joka teki Sophiesta ja Howlista niin valovoimaisia. Yllätyksiä ja vilpitöntä huumoria kuitenkin riittää.

Jones tulee jonkin verran toistaneeksi edellisen Linna-kirjansa tematiikkaa ja kaavoja, mutta tottahan jokaiselle kirjailijalle on oma tyylinsä suotava. Sitä paitsi, kukapa koskaan saisi tarpeekseen muodonmuutoksista ja onnellisista ihmissuhteista?

Tiheätunnelmainen, täyteläinen, kevyesti kipristävä lukukokemus. Taidolla rakennettu, kiinnostavan tematiikan jykevöittämä juoni, jonka avautumista seuraa mielellään, vaikka selkäpiitä kihelmöikin. Lyhykäisyydestään huolimatta syvä ja mieleenpainuva teos.
Kuvitus on ainakin englanninkielisessä laitoksessa tunnelmallinen, mutta hieman lattea.

Krohnmaiseen tyyliin palapelimäinen, mutta valitettavan hännätön paradoksiahdistus. Nautittavia sivistyksen ja intertekstuaalisuuden murusia on mukava poimia, mutta kirja luottaa liikaa kantavaan teemaansa, äärettömyyteen, mikä jättää juonellisen ytimen kovin vaisuksi. Lukija voi kuitenkin itse syventää kokonaisuutta peilaamalla itseään henkilöhahmoihin. (Kauhistuttava kokemus...)

Pientä fanikrääsän vivahdettahan tässä julkaisussa on, mutta sentään hyvällä maulla. Lyhyt ja simppelikin novelli on mukava lukea, kun vanhan hyvän trilogian henkilöitä tulee ikävä: kuin saisi postikortin kauan sitten unohtuneelta ystävältä. Lyra on totta kai edelleenkin hyvin vangiseva persoonallisuus.

Kartta on myös hyvä, kaivattu lisä, jonka tosin olisi hyvin voinut julkaista jossain muussakin yhteydessä.

Kiitettävän kiinnostava kirja täynnä fiksuja ja rohkeita vetoja, kuten Sinisalolta ehkä sopii olettaakin. Nosti ihokarvani törrölleen, mikä tosin johtui enemmän pöyristyksestä ja jännityksestä kuin ihastuksesta.

Monilla vakavilla aiheilla leikitellään ja käydään kauppaa uuskumman keinoin, ilman ylimääräistä liirumlaarumia. Ehkä pientä, tarpeetonta toistoa on havaittavissa jopa metaforien tasolla, mutta ajatuksia herättävää, innovatiivista lukemista on aina ilo suositella.

Jos onnistuu heittämään mielestään sen, kuinka taitamattomasti kirjan yksioikoinen juoni on rakennettu, siihen voi mahdollisesti viehtyäkin. Päähenkilö on loppujen lopuksi varsin sympaattinen sekasikiö, joka viljelee kauniita ja tärkeitä aiheita, kuten ihmisen ja luonnon suhdetta. Hänen naiivi filosofiansa jää kuitenkin helposti parempien lastenkirjanerojen, kuten muumien ja Peppi Pitkätossun jalkoihin.