Intiaanikesä

Olin jo kauan halunnut lukea tämän kirjan ja kun viimein sain tämän käteeni, en oikein tiennyt mitä ajatella. Muutaman ensimmäisen sivun jälkeen jo toivoin, että olisi lukenut tämän opuksen ja siinä sivussa koko sarjan nuorempana. Silloin olisin ehkä jaksanut innostua enemmän. Myös kirjoitustyylistä ja henkilöhahmoista näki, että sarja on suunnattu ikäluokassaan 10-13-vuotiaille lukijoille. Toisinaan mieleeni palautui nuorempana lukemani Viisikot ja jollain tapaa Yllä meren, alla kiven muistutti Viisikoita. Henkilöhahmot ja juoni eivät olleet vain kovin mielenkiintoisia. Juoni matoi paikallaan ja lukeminen oli välillä jopa tuskallista. Sarjan ensimmäisestä osasta ei edes tajua lukevansa fantasiaa; kirja vaikuttaa enemminkin salapoliisikertomukselta.
Arvosana: 7+

Ensimmäisellä lukukerralla tyrmäsin tämän kirjan täysin, mutta toinen kerta toden sanoi. Kun jaksoin keskittyä Nimettyihin, huomasin että se onkin aika hyvä kirja. En pystynyt laskemaan sitä kädestäni ja koko ajan piti olla sitä lukemassa.
Juoni on aika erikoinen ja siinä jotain samankaltaista kuin Curleyn Muinaisessa taiassa: aikamatkailu, yliluonnolliset voimat ja historia. En voi väittää historiaa lempikouluaineekseni, mutta kirjassa historiasta on onnistuttu tekemään mielenkiintoista ja historiallisista henkilöistä melkeinpä haluaa etsiä lisätietoa. Juonesta pystyi itse jo päättelemään jotain asioita, mutta hyvän juonen tavoin se jätti pohdittavaa jatko-osille.
Henkilöhahmoista erityisesti Arkarian herätti mielenkiintoni. Ketään henkilöhahmoista ei jätetä tylysti sivuun ja kaikki, jopa sivuhahmotkin ovat melko isossa roolissa. Miinuksena Mattin hahmo, joka vaikutti hiukan kliseiseltä ylisuojelevan, valvovan isoveljen roolissa. Toisen pienemmän miinuksen saa kerronta, joka etenee alussa melko nopeasti, lähes hengästyttävällä vauhdilla.
Arvosana: 9+

Tätä kirjaa lukiessa saa varautua nauramaan -ja kunnolla. Sarah Mlynowskin Rintsikoita ja luudanvarsia on hilpeä ja kekseliäs vastapaino J.K.Rowlingin Harry Potter-kirjoille. Kirjan juoni oli humoristinen ja hauska: mitä käy, kun tavallinen teinityttö saa tietää äitinsä ja sisarensa olevan noitia, mutta onkin itse vain normaali? Oivaa kesälukemista!
Arvosana: 9

Orrin, Usvasaaren sankariin minut sai alkuperin tarttumaan se, että olin mennyt vahingossa lukemaan jatko-osan Orrinin ja sydänkiven ennen tätä kirjaa sekä myös se, että kirjan juoni muistutti paljon lempisarjaani Redwallin tarua. Vaikka kirjojen juonissa ja henkilöissä on jotain samankaltaisuuksia, Orrin-kirjat eivät ole mielestäni niin hyvin kirjoitettuja. Toisaalta Orrineissa on se hyvä puoli, että henkilöt eivät aivan niin mustavalkoisia kuin Redwalleissa, joissa on armoton kahtiajako hyviksiin ja pahiksiin lajin perusteella, mutta Orrineista puuttuvatkin kaikki "tuhoeläimet", rotat, hillerit yms.

Orrin, Usvasaaren sankari sopii siis hyvin Redwall-faneille, mutta Redwallien kaltaista lukukokemusta on turha odottaa eikä ensimmäinen osa ole mielestäni niin hyvä kuin jatko-osa Orrin ja Sydänkivi. Vaikka kirja olikin viihdyttävä, tuntui kuin jotain olisi jäänyt puuttumaan.
Arvosana: 8-

Redwall-maniassani 11-vuotiaana luin Sammalkukkametsän sodan lähes yhtä nopeasti kuin sarjan aloitusosan, Soturi Matiaksen miekan. Toinen osa tarjoaa samanlaista jännitystä ja seikkailua kuin ensimmäinenkin, henkilöhahmot ovat vain muuttuneet.

Sammalkukkmetsän sota keskittyy nyt vuorostaan Redwallin luostarin perustajaan, soturi Martiniin, joka joutuu Sammalkukkametsää hallitsevien ilkeiden villikissojen kynsiin. Kilttien metsänasukkaiden avulla Martin onnistuu pakenemaan ja hän liittyy Savanen (Sammalkukkametsän vastarintaneuvosto) riveihin kukistaakseen Kotir-linnan ja sen hallitsijat.

Kuten edeltäjässään, Sammalkukkametsän sodassa yksi hahmoista nousee ylitse muiden, tällä kertaa soturi Martin, mutta muistakin hahmoista löytyy oivallisia persoonia: Martinin aisakumppanit Dinny-myyrä ja lempeä hiirivaras Gonff sekä sokerikastanjoille perso vakooja punarinta Tsirppi. Jacques osaa jälleen lumota lukijansa taitavalla kerronallaan, olkoonkin että suomenkielinen laitos kärsii painovirhepaholaisista, suomenkielisten nimien sekaan on pujahtanut muutama englanninkielinen. Vaikka juoni on samankaltainen kuin muissa Redwallin taruissa, kaikissa Redwallin taruissa on ne omat hyvät puolensa. Niin myös Sammalkukkametsän sodassa. Jos pidit Soturi Matiaksen miekasta, suosittelen lämpimästi!
Arvosana: 9

Suzanne Collinsin Nälkäpeli vaikutti jo takakantensa perusteella kiehtovalta ja yhdyn täysin kirjailija Stephenie Meyerin sanoihin, kirja oli mahtava! Nälkäpeli-kirjan juoni tuo mieleen lähinnä amerikkalaisen tosi-tv-sarjan Selviytyjät kierolla ja sadistisella tavalla. Ahmin tämän kirjan kahdessa päivässä, enkä muista, että olisin lukenut pitkään aikaan jotain kirjaa näin keskittyneesti kuin Nälkäpeliä. Kirjan ainoa huono puoli on Katnissin ja Peetan rakkauden yliviljely, eikö kirjan viimeisille sivuille olisi mahtunut myös jotain muutakin kuin näiden kahden kuhertelua? Kirjan loppu jätti myös vähän kylmäksi ja se oli hiukan vaisunoloinen, mutta jätti jotain pohdittavaa ja kysymyksiä trilogian muita osia varten.

Epäröin hiukan tarttuessani tähän kirjaan ja vielä lukiessani epäilykseni eivät hälvenneet; pidin Suden veljeä nuoremmille suunnatuksi ja alussa kirjan juoni tuntui junnaavan ikävästi paikallaan. Mutta onneksi juunnaavasta alusta päästiin; kun kirjassa päästiin vauhtiin, se vaikuttikin ihan hyvältä, vaikkei Suden veli olekaan Muinaisen pimeyden paras osa, mutta jatko-osia lukiessani annoin anteeksi ensimmäisen kirjan virheet.

Nyt myöhemmin olen sitä mieltä, että olisin jäänyt melko paljon paitsi, jos olisin jättänyt aikoinaan Suden veljen kesken. Kuitenkin kirja oli ihan viihdyttävä opus, vaikken hirveästi pidä historiallisista romaaneista, mutta Suden veljessä ja muissakin kirjasarjan osissa näkee, kuinka huolellisesti kirjailija on tehnyt taustatyötä kirjojaan varten.

Kun luin Soturi Matiaksen miekan ensi kertaa 11-vuotiaana, se jätti minut sanattomaksi hämmästyksestä. Ja vielä kuuden vuoden ja lukemattomien lukukertojen jälkeen se jaksaa viihdyttää jopa siinä määrin, että hankin sen englanninkielisenä omaan kirjahyllyyni.

Pidän erittäin paljon Brian Jacquesin Redwallin taru-sarjasta ja Soturi Matiaksen miekka on suosikkini sarjasta, vaikka sarjassa viliseekin noita kliseitä (No, mitäs niistä, pikkuvikoja). Kirja kestää useammankin lukukerran ja monet henkilöhahmoista ovat todella sympaattisia kuten noviisi Matias ja Sotanokka-varpunen. Kirja mahtuu jos jonkinlaisia juonenkäänteitä ja kirjan kuvitukset ovat todella hienoja. Suosittelen lukemaan myös kirjan englanniksi, jos kielipäätä löytyy, suomennos (vaikka hyvä onkin, en sitä kiellä) vilisee virheitä ja murteet ovat latistuneet käännettäessä. Mutta kaikenkaikkiaan, tämä kirja kannattaa lukea!

Uusikuun jälkeen tartuin tähän kirjaan ihan hyvillä mielin, vaikka edellisen osan lukemisesta oli jo vierähtänyt jonkin aikaa. Lukiessani juuri harmittelin, ettei lukenut Uusikuuta kertaalleen ennen tarttumista Epäilykseen.

Jouduin kyllä pettymään Epäilykseen, vaikka opus jaksoi jonkin verran kiinnostaa, mutta jossain vaiheessa kiinnostus lopahti. Suomentajan vaihdosta ei voinut olla huomaamatta, mutta se ei niinkään haitannut, vaan enemmänkin juoni. Juonen voisi tiivistää näihin sanoihin: Houkutuksen toistoa ja Jacobin teiniangstia. Eli juonellisesti tämä kirja ei tarjonnut paljoakaan uutta, koska Victorian Bellan metsästys toi mieleen ikävästi Houkutuksen ja Jacobin angstia siitä, ettei Bella rakastanutkaan häntä oli rasittava lukea. Puolessa välissä kirjaa aloin toivoa, että kirja olisi hitusen, 100-150 sivua lyhyempi ja tuntui, että kirjalle on väkisin haluttu lisää pituutta. Henkilöhahmoista plussaa eniten saa Rosalie, hänen tarinansa ennen vampyyrielämää oli mielenkiintoinen.

Epäilyksen jälkeen en oikein tiedä, miten suhtautua syksyllä julkaistavaan Aamunkoihin, jos siihen uskallan enää tarttua.

Luin Vieras-kirjan jokin aika sitten englanniksi ja kirja nappasi mukaansa aivan eri tavalla kuin muu Stephenie Meyerin tuotanto. Kirjan juoni vaikutti mielenkiintoiselta enkä oikeastaan pettynyt kirjaan yhtään. Melin ja Vaeltajan "yhteiselo" oli kuvattu hyvin ja melko todentuntuisesti. Lisäksi sielujen historiasta ja elämäntavoista oli todella mukava lukea, ne oli keksitty taitavasti. Myös muut henkilöhahmot olivat loppuun asti mietittyjä eikä heitä sivuutettu noin vain. Näistä sivuhahmoista Jeb ja Jamie nousivat suosikeiksini. Plussaa tulee myös siitä, että tällä kertaa maapallo eivät yrittäneet valloittaa pahat avaruusoliot (tämä on melko käytetty idea) vaan hyväätarkoittavat sielut. Vieras on melkeinpä paras Meyerin kirjoittamista kirjoista ja kun jatkoa tulee, luen kyllä lisää ilomielin!

Arvosanani tälle kirjalle: 9+