rudi92

Kirja jatkaa sarjaa mallikkaasti. Rhage on juuri niin ihana hahmo, mitä ensimmäisessä osassa kaavailinkin ja Mary on virkistävä muistutus siitä, etteivät kaikki naiset pidä itseään kauniina, vaikka joku mies sanoisikin niin. Hän oli ihanan epävarma, ja pystyin hyvin samaistumaan häneen. Bella ja Zsadist olivat myös ihania, ja pidin siitä, että heistäkin oli juttua kirjassa. Ja Bellan kaappaus oli tosi hyvä juonenkäänne ja aasinsilta seuraavaan kirjaan. 

Ikuinen rakastaja oli mielestäni vähän parempi, kuin Pimeyden rakastaja, ja itselläni on suuret odotukset seuraaviin kirjoihin.

Todella loistava kirja. Henkilöt ovat hyviä, kaikki omanlaisiaan persoonia. Totta kai tuntui hölmöltä, että Beth ja Wrath päätyivät sänkyyn heti ensitapaamiselta, mutta ei se lopulta paljoa haitannut. Veljeskuntalaisista Rhage, Zsadist ja Visous olivat ehdottomasti mielenkiintoisimpia, ja Tohr oli jostain syystä mielestäni sympaattinen.

Kirjan luettuaan suorastaan janoaa päästä heti toisen osan kimppuun. 

Ensimmäinen siirtokunta oli niitä kirjoja, joita lukiessa täytyy keskittyä kunnolla. Hahmoja on enemmän kuin laki sallii, ja sai olla koko ajan miettimässä, että kuka kukin oli. Lyhyesti sanottuna, kirja oli vaikealukuinen, enkä voi suositella sitä ensimmäiseksi lukukokemukseksi.

Juonihan on todella hyvä. Myös hahmot ovat ihan hyviä, mutta silti olisin toivonut, ettei nyt ihan kaikista olisi ollut näkökulmaa. Kirjan pareista Sara ja Hollis olivat parhaat, mutta kirjassa esiintyvä romantiikka oli aika karua. Mielestäni jos aiotaan kirjoittaa rakkaudesta, se voisi olla edes vähän... no, tunteellisempaa, eikä niin pelkistettyä.

Kirja on hyvä, mukaansatempaava ja karu. Mutta silti siitä puuttui jotain oleellista. Ehkä se johtui siitä, että kirjassa oli niin paljon "turhien" hahmojen näkökulmaa, tai sitten kirjailijan tyyli oli vain sellainen, mikä ei iskenyt itselleni täysin. Pidin kuitenkin kirjasta ja haluan lukea kaksi muutakin osaa. 

Todella ihana manga. Ihana kertomus ystävyydestä, rakkaudesta, kiusaamisesta ja syrjimisestä. Tooru, Kyoo, Yuki, Haru, Mimoji… Teitä tulee kova ikävä :)

Sotilaat jatkaa vaikuttavaa Talon-saagaa mallikkaasti. Juoni ja hahmot ovat pysyneet mahtavina ja mielestäni Emberin ja Garretin, sekä Emberin ja Rileyn väliset suhdekoukerot ovat parasta antia kirjassa. Totta kai jännittävät tapahtumat olivat myös loistavia ja taitavasti kirjoitettuja, mutta mielestäni Kagawa on taitavammillaan kirjoittaessaan vaikeista tunneasioista. 

Talon-saaga on ehdottomasti yksi parhaimpia kirjasarjoja ja odotan innokkaasti neljännen osan lukemista.

Kirja oli puhdasta mahtavuutta alusta loppuun. Juoni oli loistava ja erilainen, hahmot ihania ja omanlaisiaan ja toteutus todella erinomainen. 

Ember oli hyvä päähahmo. Hän oli rohkea ja itsenäinen, mutta samalla hieman epävarma ja ujohko. Garrett oli ihana. Oli ihanaa, kun päähenkilön rakkaudenkohde ei ollut mikään itsevarma paha poika, joka saa kaikki tytöt levittämään reitensä heti ensitapaamisella. Vaikka rakastankin Jacea (Varjojen kaupungit), Patchia (Langennut enkeli), tai muissa kirjoissa olevissa pahoja, itsevarmoja poikia, niin on todella virkistävää ja ihanaa lukea myös siitä, että unelmien poika/mies voi olla myös ei niin itsevarma. Riley oli mielestäni hahmo, josta sai ensin sellaisen paha poika kuvan. Mutta kun kirjaa luki pitemmälle, kävikin ilmi, ettei hän ollutkaan sellainen, ja olin todella iloinen. Riley on myös todella ihana hahmo, ja olen hieman yllättynyt siitä, ettei tuleva kolmiodraama ainakaan vielä ärsytä minua. Ensimmäisen osan perusteella kumpi tahansa poika sopisi Emberille todella mahtavasti, ja odotan innokkaasti mitä sillä rintamalla tulee vielä tapahtumaan.

Lohikäärmeet on vaikuttava teos, mitä ei voi jättää kesken. Se on taidokkaasti kirjoitettu sekä juoni ja toteutus ovat ensiluokkaa. Pidän myös Talonin ja Pyhän Yrjänän Veljeskunnan välisestä konfliktista. Molemmat osapuolet ajattelevat täysin mustavalkoisesti: me olemme hyviä, te pahoja, eikä kummassakaan voi olla poikkeuksia. Se on hyvin realistista ja ymmärrettävää, eikä loppujen lopuksi lukijakaan voi täysin tyrmätä kumpaakaan osapuolta juuri sen takia, että oikeassakin elämässä on ihmisiä (ja kuka tietää, ehkä myös lohikäärmeitä), jotka ajattelevat mustavalkoisesti.

Olen todella iloinen, että olen hankkinut Talon-saagan neljä osaa, joten pääsen heti toisen osan kimppuun.  

Kuoleman hurmio jatkaa taidokkaasti Eve Dallas-sarjaa. Juoni on erinomainen ja toteutus taattua J.D. Robbia (alias Nora Robertsia). Niin kuin kolmannen osan arvostelussa mainitsin, henkilöistä on alkanut pitää todella, eikä yksikään päähahmoista ole turha.

Tässäkin kirjassa tosin tiesin murhaajan. Se oli itse asiassa päivänselvä asia, vaikka siitä yritettiinkin tehdä yllättävä johdattelemalla lukijaa toiseen suuntaan. Itse en kuitenkaan hämääntynyt hetkeäkään, vaan olin jo suht alussa varma murhaajasta.

Mutta se ei huononna kirjaa. Kirja voi olla loistava, vaikka se olisi ennalta-arvattava, aivan kuten tässäkin tapauksessa. Kirjan aihe on mielenkiintoinen ja kamala ja sen ansiosta Kuoleman hurmio on toiseksi paras Eve Dallas-sarjasta.

Kuoleman ikuistama on mielestäni tähän mennessä Eve Dallas sarjan paras kirja. Juoni on erinomainen ja hahmot ovat jo niin tuttuja, että heistä on alkanut pitää tosissaan. Murhaaja ei ollut mikään yllätys, olin arvannut tämän jo aikaisemmin. Voi sanoa, että Roberts paljasti hänet eräässä kohdassa, missä hän sai kohtuuttoman raivokohtauksen, kun Eve ei suostunut pidättämään yhtä epäiltyä. Siinä vaiheessa tiesin, että kyseinen henkilö on murhaaja, joten tämä on tähän mennessä ainoa sarjan kirja, missä olen tiennyt murhaajan jo aikaisemmin. Mutta se ei huonontanut kirjaa.

Pidän todella Eve Dallas-sarjasta, enkä ole katunut hetkeäkään, että ostin kirjat.