Eija

Tässä on kaunis kirja ulkoisesti ja sisällöllisesti. Kirja on painettu laadukkaalle sileäpintaiselle painavalle paperille. Alan Leen piirtämä kuvitus on kaunista, niin isot sivun kokoiset värikuvat kuin pienet mustavalkoiset piirroksetkin. Kirjan lopussa on luettelo tarinassa käytetyistä nimistä ja kartta. Molemmat tulivat tarpeeseen ja niitä joutui vilkuilemaan useampaan otteeseen tarinan lomassa. Alussa nimien paljous ja samankaltaisuus tuskastutti, mutta pian niistä pääsi kartalle eikä häirinnyt enää lukemista.

Tarina keskittyy pääsääntöisesti Túrinin, Húrinin pojan, elämään. Sattumuksien ja väärien valintojen johdosta hänen elämässään on traagisuutta. Túrin on kannoissaan jyrkkä, mutta ei ole paha ihminen.

Ihmisten mukana kuljettu matka tuntuu aikuisemmalta kuin hobittien matkassa koetut seikkailut Taru sormusten herrasta ja Hobitti, sinne ja takaisin. Tarina on synkänpuoleinen ja tappamista ja kuolemaa kuvataan enemmän. Tarinassa on mukana myös naispäähenkilöitä, jonka vuoksi kertomus tuntuu tasapainoisemmalta. Tarinan tiivis kerronta, joka ei jättänyt kuitenkaan mitään tärkeää pois, myös miellytti suuresti. Tyylikkäästi kerrottu tarina lumosi ja vei mennessään.

Tarinassa käytetään Kvanttimekaniikkaa ja Schrödingerin kissa teoreemaa pohjana. Crouchin tarinassa se miten elämme, valinnat mitä teemme vaikuttaa siihen millainen maailma on siellä, missä elämme. Todellisuuksia on ääretön määrä.

Alku oli mukiinmenevä, mutta tieteellinen pohja haihtui tarinan edetessä taivaan tuuliin ja koko juttu alkoi käydä melkoisen epäuskottavaksi. Toisaalta uskottavuus tässä kirjassa tuskin on avainasemassa vaan tarina lieneekin tarkoitettu kevyeksi viihteeksi. ”Vain viihde” kirjoissa ei ole sinänsä mitään vikaa ja sellaisena sitä luinkin vielä sujuvasti eteenpäin. Maailmoissa, joissa sankarimme käy, ei ole mitään omaperäistä. On ydintuhon jälkeistä maailmaa, sairauksien riipimää maailmaa, äärimmäisten sääilmiöiden riepottelemaa maailmaa, futuristista maailmaa, missä elämä on helppoa ja auvoista. Tuntuukin, että kirja on kirjoitettu visuaalinen kuva mielessä, elokuva tai TV-sarja kiikarissa. Loppupuoliskolla alkoi kevyt viihdekin vaihtua rasittavaksi. Hölmöjä teorioita ja sattumia on liikaa, jotta päästään tarinassa haluttuun lopputulokseen ja sitä paitsi miksi kaikista variaatioista näkökulma Jason on se paras jätkä?

Kirjan juju on formaatissa. Se on haastattelujen, päiväkirja merkintöjen, uutisartikkelien ja raporttien muotoon kerrottu tarina muinaisen maapallon ulkopuolista perua olevan artefaktin löytymisestä ja hyödyntämisestä valtapolitiikassa. Haastattelijana toimii nimetön henkilö, kylmän laskelmoiva hallituksen salaisen palvelun agentti. Ilman haastattelu muotoista kerrontaa, tarina saattaisi jäädä valjuksi ja hukkua muiden poliittisten trillereiden jalkoihin. Formaatti mahdollistaa tarinankuljetuksen, missä suvantovaiheet puuttuvat ja keskitytään olennaisiin tapahtumiin. Myös huumori tulee esiin haastattelujen osapuolten sanailujen lomassa.

En odottanut kirjalta suuria ja alku ei myöskään erityisesti vetänyt, mutta kiinnostuin kuitenkin matkan varrella ja aidosti halusin tietää lopputuloksen. Valitettavasti kirja on sarjamuotoinen ja tarina jäi tyystin kesken. Toivottavasti seuraaviin osiin kirjailija saa tuotua jotain uutta eikä tarina kulje eteenpäin saman kaavan mukaisesti.

Tarinaansa kertoo erämaassa, metsän keskellä kasvanut 17-vuotias nuori nainen, Elka. Alussa puhekielen omainen kerronta tyyli vaati totuttelua ja sen lukeminen tuntui takkuiselta, mutta tottumisen jälkeen tyyli tuntui juuri sellaiselta mitä sen pitääkin olla tähän tarinaan. Kerronta on rempseää ja hyvin eläväistä sisältäen hauskoja kielikuvia.

Eletään tulevaisuuden maailmassa. Tapahtumaympäristö tuo mieleen villin lännen, missä rauhantuomari valvoo järjestystä kovalla kädellä ja kultakentät kutsuvat onnenonkijoita rikkauksien toivossa. Maailma on kuitenkin raadollisempi, siitä puuttuu vanhan villin lännen romanttinen puoli.

Kun ei ole maailma romantisoitu, niin ei ole tarinan hahmotkaan. Sankarittarena Elka poikkeaa stereotypioista. Elka on aidon tuntuinen ja hänestä puuttuu tyypillisen sankarittaren ominaispiirteet. Hän ei ole kaikki osaava, hän ei osaa lukea, hän ei ole kaunis, hän ei tiedä sivistyneestä elämästä mitään ja on myös toisinaan lapsekkaan hyväuskoinen. Kuitenkin Elka on hyvin vahva persoona. Hän on lapsesta asti oppinut selviytymään ilman vanhempiaan villin luonnon keskellä ja hankkimaan ravintonsa metsästämällä. Hän on toisinaan kova kuin kivi, mutta herkkä puolikin tulee esiin mm. vanhempien kaipuuna.

Alku ei vetänyt, mutta pian huomasi, että lukemista ei malttanut lopettaa. Koukuttava ja hyvä tarina. 31.1.2017

Tarinan runkona on katedraalin rakennustoimet 1100 luvun Englannissa. Vaikka kirjassa kuvataan todellisia historian tapahtumia, tapahtumapaikka Kingsbridge on kuvitteellinen. Paksuun kirjaan mahtuu paljon viihteellistä sisältöä – juonittelua, petturuutta, taistelua, rakkaustarinoita. Vastakkain on vuorollaan kirkko, aateliset ja köyhät työläiset. Kirja on todellinen tiiliskivi, jonkalaiset ei pääsääntöisesti ole suosikkejani. Tarina oli kuitenkin sen verran viihdyttävä, että pituudesta huolimatta sitä luki mielellään.

Kirja on mielestäni suunnattu varhaisteini-ikäisille lukijoille tai nuoremmille. Olisin ehkä voinut pitää tarinasta sen ikäisenä, jolloin ahmin viisikko kirjoja. Nyt aikuisena luettuna, tarina ei erityisesti ihastuttanut. En kuulu enää kohderyhmään.

Tarinassa perheen lapset etsivät kadonnutta isäänsä toisesta ulottuvuudesta mukanaan seikkailussa kummalliset Rouva Kummoinen, Rouva Ken ja Rouva Kumpainen (engl. Mrs Whatsit, Mrs. Who ja Mrs. Which). Tarinassa on perinteinen hyvä vastaan paha asetelma, minkä taakse on piilotettu myös uskonnollista näkökulmaa. Koska kirja on lähinnä suunnattu lapsille, tarinaa kerrotaan yksinkertaisesti ja toistoakin on.  Niin kuin lastenkirjoissa kuuluu, opettavaisia elämän viisauksia tuodaan kyllä esille.

Tarinan pohjana on nuoren tytön raiskaus ja väkivaltainen kuolema (Ei ole spoilaus: Tämä tapahtui ihan kirjan ensi sivuilla). Se on tarina läheisen kuoleman aiheuttamasta surusta ja elämän muutoksesta, vaikutuksista perheenjäsenten ja ystävien loppu elämään. Kukin käsittelee menetyksen omalla tavallaan - se voi yhdistää, mutta myös erottaa.

Minä kertojana toimii Susie Salmon, kuollut tyttö. Tarinassa sekoitetaan menneisyyttä ja kuoleman jälkeistä aikaa. Susie seuraa läheistensä elämää taivaasta käsin ja välillä tulemalla henkenä lähietäisyydelle. Myös taivaallinen elämä saa kerronnassa tilaa. Vaikeasta aiheesta huolimatta kirjan alkupuoliskossa oli tietynlaista kepeyttä ja elämänmenoa kuvattiin jopa tragikoomisesti. Tarina veti heti puoleensa hyvän kerrontansa vuoksi. Hitaanlainen tempo kuitenkin jossain vaiheessa teki lukemisen vaivalloisemmaksi. Kirja oli joka tapauksessa lukemisen arvoinen.

Luin Fafhrdin ja Harmaan Hiirestäjän ensimmäiset seikkailut suurin piirtein silloin, kun kokoelma saatiin suomeksi. Olin siinä toivossa, että jatkoa olisi luvassa suomeksi, mutta valitettavasti niin ei käynyt. Nyt otin uudelleen luvun tarkoituksena jatkaa siitä seikkailujen lukemista alkukielellä ainakin seuraavan kirjan verran.

Kokoelma tarinat ovat kronologisessa järjestyksessä, mutta eivät kirjoitusjärjestyksessä. Ensimmäinen Fafhrd and Grey Mouser tarina kirjoitettiin 30-luvulla ja koko joukko sen lisäksi ennen tämän kokoelman tarinoita. Kronologisuuden vuoksi tarinoilla on selvä jatkumo ja kokoelman voi mieltää yhdeksi paketiksi. Vaikka kyseessä on sarjan aloitus, kirjan lukeminen ei vaadi seuraavien osien lukemista.

Ensimmäinen tarina, Lumentulon naiset (1970), on pienoisromaanin mittainen ja kattaa melkein puolet kirjan pituudesta.  Se kertoo Fafhrdin nuoruusvuosista Kylmän Joutomaan Lumontulon klaanin naisten vahvan ikeen alla. Nuorukainen ei sopeudu kylmän erämaan elämänmenoon ja haikailee lämpimistä maista, pääsystä sivistyksen pariin. Tarinassa on hyvin luotu tunnelma kylmästä armottomasta seudusta. Kirjoitustyyli on eläväistä ja hiukan koukeroista. Tarinan alkupuoliskolla oli huumoria mukavasti. Kylmän Joutomaan naiset ovat kuin lumikenttien Justiinoita, kaulimen heiluttelun sijasta lentelee lumipallot.

Toinen tarina, pitkänovelli Pahuuden malja (1962) esittelee puolestaan Harmaan Hiirestäjän, joka on harjaannuttanut taitojaan noidan oppipoikana. Tarina oli kokoelman tarinoista ehkä tyylillisesti pelkistetympi kuin kaksi muuta tarinaa. Ehkä Leiberin on hionut tyyliänsä matkan varrella?

Kolmas tarina on pienoisromaani Kohtalokkaita kohtaamisia Lankhmarissa (1970), joka on aiemmin suomennettu Velhojen valtakunta antologiaan ja voittanut sekä Hugo että Nebula palkinnot. Tarinassa Fafhrd ja Hiirestäjä tapaavat toisensa ensi kerran. Se on veijaritarina, jossa huumori on kohdallaan. Huumori on kuivaa, tumman puhuvaa. Tarinassa ei ole mitään turhaa. Se on kerrottu koukeroisesti ja jokainen lause on hiottu. Tarina on vauhdikas ja hauska, eikä loppukaan ole tavanomainen.

Yön siivet on jännityskirja sisältäen ehkä vähän kauhuakin. Kirjassa taistellaan tappavia vampyyrilepakkoja vastaan, jotka levittävät ruttoa. Saatuaan pureman saastunut kudos mätänee pian pois. Tarinan lomassa kuvataan reservaattielämää ja käsitellään eri intiaaniryhmien, hopien ja navajojen välistä vihanpitoa sekä erimielisyyksiä valkoisten kanssa. Ei mikään kummoinen kirja.

Kirjan teemana on onnellisuus ja geenit. Nyky yhteiskunnassa onnellisuus käy yhä harvinaisemmaksi ja toisaalta myös tavoitelluksi olotilaksi, turvaudutaan pillereihin ahdistuksen poistoon tai arjesta selviytymiseen. Mikä tekijä tekee algerialaisen pakolaistytön Thassadit Amzwarin, poikkeuksellisen valoisaksi ja onnelliseksi, vaikka hän on menettänyt sodassa vanhempansa? Thassan poikkeavuus kantautuu tutkija Thomas Kurtenin tietoon, joka toimii ihmisrodun parantamisen puolestapuhujana geeniteknologian avulla.

Aihetta lähestytään geneettisen perimän ja evoluutionkin kautta. Muinaiset ihmiset, jotka joutuivat olemaan varuillaan erilaisten ympäristön vaarojen takia, eivät olisi selvinneet hengissä onnellisina, vaan stressi oli välttämätön selviytymiskeino. Muutenkin pessimisteillä on paremmat mahdollisuudet selviytyä stressistä. Voiko olla liian onnellinen, haittaako se selviytymistä? Kuinka käy Thassan, kun hän joutuu "geenikaupan", median ja uskonkiihkoilijoiden riepoteltavaksi?

Geenien monistamista ja manipulaatiota tarkastellaan myös moraalin kantilta. Olisiko moraalisesti oikein, että voisimme valita, minkälaisia lapsia saamme.

Powers on uusi tuttavuus, eikä hänen tyylinsä ollut minulle ennalta tuttu. Teksti on jotenkin liian taiteellista makuuni ja en päässyt sinuiksi Powersin tyylin kanssa. Loppua kohti kirja kuitenkin parani, mutta koin tarinan yleensä ottaen kuivakaksi, vaikka teema jossain määrin kiinnostikin.

Kokoelma sisältää paljon lyhyitä kertomuksia, jotka ovat sivun tai puolen sivun mittaisia. Tarinat eivät ole helposti omaksuttavia, vaan vaatisi useamman lukukerran, jotta avautuisivat kunnolla - jos avautuvat ollenkaan. Joistakin lyhyistä tarinoista pidin, vaikka pointti saattoi jäädäkin epäselväksi. Parhaimmat tarinat löytyivät kuitenkin pidempien kertomuksien joukosta, niistä parhaimpana Muodonmuutos. Siinä kauppamatkustaja, perheen elättäjä, joutuu selittämättömän muodonmuutoksen kouriin – hänestä on tulossa iljettävä hyönteisen kaltainen otus. Tarina kertoo, miten omaiset reagoivat läheisensä muutokseen. Tarinaa voi pitää kauhuna, mutta ensisijaisesti minulle se oli haikea kertomus hylätyksi tulemisesta.

Vaikka muutamista tarinoista pidin kohtuullisen paljon, suurelta osin kokoelman tarinat olivat liian vaikeita minulle. Tarinat ovat sen luonteisia, että niitä ei voi lukea montaa kerralla ja niitä pitäisi ehkäpä käsitellä ja pohtia yksi kerrallaan ajan kanssa – siihen ei minulla ainakaan nyt ollut kärsivällisyyttä eikä intoa.

Vaikka tarina on kategorisoitu kummitustarinaksi, miellän sen ennemmin mysteeriksi - minne outo mies John Jago katosi, onko hän elossa vai kuollut? Kolmiodraaman elkeet on näköjään jo 1800- luvun kertomuksissa tuttu ilmiö - tässäkin tarinassa tapahtuma vyyhdin alullepanija on tyttönen, jonka huomiosta useampi mies kilpailee. Tarina on myös rikoskertomus, joka pohjautuu tositapahtumiin.

Itse tarina on perin tavallinen, eikä jännitystäkään esiinny ylen määrin, mutta itse sain huvituksen vanhasta suomenkielestä. Jopa reilussa sadassa vuodessa on suomenkieli kokenut melkoisen muutoksen. Esimerkiksi miten hauska onkaan ikkunaverhoa tarkoittava sana akutin.

Lyhyen tarinan suomennoksen voi ladata ilmaiseksi Project Gutenbergista.