Miriel

No tuli tuossa alkukesästä sellanen olo, että 'plääh, ei oo taaskaan mitään luettavaa'. No menin sitten vanhempieni kirjahyllylle ja pyysin isääni ehdottelemaan jotain luettavaa. Hän poimi sitten 'DragonLancen' ja Salvatoren 'Mustan haltian' mukana 'Pernin lohikäärmetarinat'. Aloin sitten lueskella näitä kaikessa rauhassa ja huomasin sitten pitäväni kirjoista. Viimeinen kirja, 'Tuliliskohjen laulu', kädessäni viimeinen sivu käännettynä nurin, aloin sitten ruikuttaa jatko-osia, joita ei suomeksi ollut ilmestynyt. No tilasimpahan sitten englanniksi.

Kaikin puolin kirja sai ihon kananlihalle ja ajatuksen kuriin. Jotkin kirjan henkilösitä olivat äärettömän ärsyttäviä, mutta joskus aivan ihania. Esim. Lessassa inhosin hänen ylvästelyään, mutta jossain kohdin rakastin hänen lempeyttään. Kylara tosin oli sellainen hahmo, jota oli yksinkertaisesti pakko vihata koko sydämestään. Toisessa osassa lähes tulkoon huusin kauhusta Pridethin ja Wirenthin onnettomuttaa, ja Brekken surua. Mutta yksi asia jäi vaivaamaan; Lessa ei missään kohdassa kirjaa, eikä sen jatko-osia, sanonut rakastavansa F'laria.

Kaikin puolin ihana kirjasarja, jota suosittelen lämpimästi kaikille fantasian ja scifin ystäville.

Ehdottomasti upea kirja, ja kannattaa lukea.

Teksti oli kuitenkin sellaista, että vähän väkisin pakotin itseni lukemaan kirjan loppuun. Silmarillion on kuin raamattu. Se ei ole varsinainen kertomus, vaan se on historia, Keski-Maan ja Beleriandin historia. Ihan alku oli sellainen, että: Mitä hemmettiä, mitä tässä nyt oikein tapahtuu? Mutta sitten kun aloin kirjaa kunnolla lukea, niin kyllä se siitä selvisi.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka uskovat pystyvänsä lukemaan noin vanhaa tekstiä.

Kirja oli hieman tylsempi kuin itse Taru sormusten herrasta, joten aloin hieman kyllästyä. Joka tapauksessa oli mukava saada lukea Bilbosta ja hänen retkistään, kun ne otettiin esille tuossa trilogiassakin. Hyvää - joskin vanhaa - tekstiä, joka sain paikoin ihon kananlihalle. Ai, ai, Klonkkuseni. Ja lisäksi Gandalf toi mukavasti tuota huumoriakin kirjaan.

Omasta mielestäni vuosituhannen ykkös-fantasia-trilogia. Parempaa ei vain voi löytää. Tietysti melko vanhaa tekstiä, joten alku oli hieman tylsä, mutta kun pääsi vauhtiin, se oli siinä sitten. Turha enää edes yrittää päästä irti kirjasta, joka oli muuttunut huumeeksi. Loppujen lopuksi kävikin niin, että itse elin kirjan tunteissa. Minä itkin kun kirjan henkilöt itkivät, minä iloitsin kun kirjan henkilöt iloitsivat, ja minä ahdistuin kun kirjan henkilös ahdistuivat. Kaiken kaikkiaan upea kirja, kuten jatko-osansakin.

Jaa'a, vaikea sanoa että onko nyt noita Jacksoneita parempi. Ehkä hiukan. Sinänsä Egyptin jumaltarusto on mulle vieraampaa kuin Kreikan, joten ehkä hiukan parempi kyllä. Näitä Riordaneita kyllä varjostaa se, että kirjailija ei oikeastaan kirjoita näitä itse, vaan tekee tarujen pohjalta. Joka tapauksessa kirja oli hauska ja jännittävä, joskin jossain kohdissa alkoi hieman haukotuttaa. Mutta muuten jäin innolla odottamaan jatkoa.