The Big Bad Wolf

Jokin Kärpästen herrasta teki melkein pelottavimman ikinä lukemani kirjan (osittain johtuisiko kynttilävalaistuksesta ja kauniisti pimenevästä illasta?). Kuvitelkaa itsenne kyseiselle saarelle, olisitteko pysyneet järjissänne? Sillä se on se pelottavin asia. Olisiko järki säilynyt? Itselleen hoki koko seuaraavan yön, ettei missään nimessä olisi alntunut Jaken tasolle, mutta olisiko sittenkin? Entä jos? Ja mitä sitten?

Hrr. Hyvä kirja. Pysähtyminen kuvailuihin ei allekirjoittanutta haitannut, kateutta hiukan herättää. Nykykirjailijat tasan eivät osaa käyttää sanoja yhtä hyvin kuin ennen vanhaan. Ajatelkaa Draculaa! Jos joku 2000-luvun kirjailija erehtyisi käyttämään yhtä pitkiä lauseita, kyseinen taiteilija kritisoitaisiin pitkästyttäväksi. Eikä ihan väärin perusteinkaan välttämättä, sillä kynä pysyi sen ajan ihmisillä selkeästi paremmin näpeissä. Eikä heidän tarvinnnut hypätä tarkistusvaiheiden yli ehdittääkseen käsikirjoituksen nopeammin kustantajan pöydälle tai e-mailiin, mikä on se yleisempi tapa tänä päivänä.

Mutta Kärpästen herra. Oli hyvä. Tosi hyvä. Toivokaamme kaikki, että järki säilyy terveenä, emmekä kukaan tule tuntemaan suuren suurta metsästysviettiä ainoita ystäviämme kohtaan.

Minulla ei ole aavistustakaan miksi, mutta jokin Siipimiehessä saa minut rakastamaan sitä eniten kaikista Eoin Colferin upeista kirjoista.

Lentokoneet eivät jaksa kiinnostaa (häpeällistä myöntää, sillä eräs sukulaiseni on lentäjä), mutta Colferin sanailu saa ne kuulostamaan elämäni lähteeltä. Miksei koulukirjoja kirjoiteta yhtä sarkastisesti? Saisin koko rivin kymppejä jos teksti olisi parempaa.

Conor on ihana hahmo, ei liian pyhimysmäinen, muttei varsinainen wanna-be-pahis, jotka raivostuttavat äärettömästi. Conor on, ei esitä. Muutkin hahmot ovat uskomattomia, vesi kihoaa silmiin aina kun Billtoe hyppää ruutuun. \"Älä sinä opeta minua. Se saa minut tuntemaan oloni tyhmäksi, mikä on ärsyttävää.\"

Melkein uskallan sanoa, että paras kirja, jonka olen lukenut. Melkein, mutten sano, sillä uusin Artemis Fowl on tulossa.

Olen noin kolme kertaa yrittänyt lukea Petetyn. Kieli ei iske, tarina on vähän... ja näin päin pois. Huippukoukuttava? Just.

Muutaman kerran Zoen ja sen opettajan väliset kohtaukset jaksoivat kiinnostaa, mutteivät niin paljon, että olisin lukenut loppuun. Pakko se kai joskus... Joskus.

Valitan, mutta en suosittele.

Eka kirja tuli luettua vähän huonoina hetkinä, joten uppoamaan ei päässyt, mutta kakkosen kohdalla ei henkilökohtaisia ongelmia löytynyt.

Claren (tai suomentajan, en tiedä kenen vika) kieli on ehkä hieman parantunut, enää ei ollut liian töyssyistä. Muutama sanavalinta ärsytti, mutta itse tarina on mukava. Jos sekin lähtee laskuun, en taida hypätä mukana.

Jace-Clary-Simon-draamaa on hienoisen myötähäpeän siivittämänä melkein koomista lukea, vaikka hieman itsestäänselvältä se tuntui. Tai siis, eivät Clary ja Simon voi olla yhdessä, jos Clary rakastaa Jace ja Jace Clarya. Se olisi väärin Simonia kohtaan. Eivätkä Jace ja Clary valitettavast voi olla yhdessä, sillä he ovat sisaruksia. Onneksi tämä susi on ainut lapsi.

Pakko näistä on loputkin lukea. Miten Varjojen kaupunki voisi päättyä onnellisesti? Valentine kuolee tai katoaa lopullisesti, se on selvä. Mutta Jace-Clary-Simon? Tai Jace-Clary siis enää. Olen utelias.

ja valitettavan tietoinen, että sarjan lukeneet ihanat ihmiset naureskelevat tietämättömyydelleni ja \"arvauksilleni\" joiden paikkaansapitävyyttä en usko edes itse.

Ajatelkaa hetki kaikkia romanttisen fantasian komeita, valloittavia nuorukaisia: Gale, Peeta, Edward, Jasper, Emmet, Sam... Voitteko kiistää, että Patch vetää heistä kaikista ohi? Henkilökohtaisessa top-kolmosessani käydään kovaa kiistaa Murtaghin, Lucianin ja langenneen enkelimme kanssa.

Paras lukemistani kauhuromanttisista kirjoista. Luin kirjan yhdeltä istumalta keinussa, kun en jaksanut raahata laukkua kotiin asti. Parina iltana ei saanut unta, kun kuvitteli Patchin oman elämäni sankariksi... Sinänsä säälittävää, totta kai, mutta minkä teini mielelleen voi.

Teksti oli mukavan nopealukuista, muttei silti helpointa mahdollista (viittaus Houkutukseen...) Ei tarvinnut ajatella liikaa, mutta toisin kuin Twilighteissa, kappaleiden yli hyppääminen oli mahdotonta.

Tälläkin hetkellä nörttään kirjaston koneella ja itken, koska Riitasointua tai Hiljaisuutta ei löydy hyllystä, ja kone ei anna varata. Aaargh, ellen paremmin sano.

Älkää lukeko Houkutusta! Lukekaa Langennut enkeli!

Yksi turhauttavimmista lukemistani kirjoista, eikä huonossa mielessä. Aiheen puolesta kirjan olisi äärimmäisen helppo toistaa itseään, mutta onneksemme niin ei (allekirjoitaneen huomioiden mukaan) käynyt.

Samantha Kingstonin Henkillökohtaiseen Helvettiin en ikinä enkä misään tapauksessa haluaisi. Ennemmin rehellisesti kuollut. Ja vaikka Sam on yksi niistä ärsyttävimmistä hahmoista, hänenkin kuolemansa sattuu syvällä ja väkevästi.

En varsinaisesti voi sanoa pitäväni Oliverin tyylistä, mutta koukutus onnistui hyvin. Alku meni osin ohi, sillä tunnustan tuhonneeni mikropizzzaa samanaikaisesti. Pizza ehti kuitenkin jäähtyä pahoin ennen kuudettakymmenettä sivua. Voitte varmaan kuvitella tuskan määrää, kun piti keskeyttää ja lähteä tarjoilemaan kaverin rippijuhliin.

Loppu oli hyvä, ja jätti pienen tarpeen kirkua. Ajatuksia tulvi, mutta vain päällimäisen kykenin kuulemaan: MITÄ TAPAHTUI 13. HELMIKUUTA???