Orduuka

Ihan mukava ja harmiton lukukokemus. Ensimmäinen positiivinen yllätys löytyi heti kannen avattuani, nimittäin kartta. Olisin antanut kirjalle viisi tähteä, jos päähenkilö olisi ollut muutamankaan vuoden vanhempi. Itseäni häiritsee päähenkilön nuoruus siinä mielessä, että kirjailijan oma suhtautuminen tuon ikäiseen tyttölapseen on aavistuksen hakoteillä. Nonna on siis lapsi, mutta hän vaikuttaa tekevän päätöksiä kuten aikuiset, suhtautuvan asioihin kuten aikuiset ja näkevän maailman samoilla silmillä kuin aikuiset. Aivan kuin kirjailija välillä unohtaisi, että Nonna on pieni tyttönen kaukana kotoa tuhansille vaaroille alttiina. Nonnan äärettömät pelkotilat ja epävarmuuden hetket eivät välity tekstistä sillä tavalla kuin voisi kuvitella. Kirjaa lukiessa saa sen vaikutelman, että hän on kaiken aikaa varma siitä, että aina joku tulee ja pelastaa, jos hän joutuu vaikeuksiin.

Fantasiamaailma on hienosti koostettu, mikä on kerrassaan upea saavutus suomalaiselta kirjailijalta. En silti ihan ymmärrä sitä kiitosten määrää, jota se kerää lukijoiden arvosteluissa, sillä tällaisen kirjan ja kirjasarjan ollessa kysymyksessä täydellisen fantasiamaailman luominen on välttämättömyys, ja siinä vähintäänkin pitäisi pyrkiä perfektionismiin. Monet henkilöhahmot ovat hyvin mielenkiintoisia. Esimerkiksi Sigwulf on aivan loistava salaperäinen hahmo, ja Gunhilde, Nonnan äiti, on ehdottomasti yksi maailman huonoimmista äideistä päästäessään lapsensa yksinään (no onhan se jääkarhu) ties minne.

Auer on ilahduttavasti luonut mielenkiintoa herättävän louhikansan ja löytänyt aivan uusia ulottuvuuksia jo niin loppuunlennetyistä lohikäärmeistä. Silti olen sitä mieltä, että vielä enempäänkin olisi voinut olla saumoja. Paljon plussaa annan monisyisyydestä juonenkehittelyssä. Valitettavasti omaa lukunautintoani häiritsi pahasti se, että kirjailija on tietoisesti pyrkinyt kirjoittamaan kirjan lapsille ja nuoremmille lukijoille. Tekstistä välittyy selvästi välttelevyys ja silottelu. Auer ei ole halunnut tiivistää tunnelmaa pelottaviksi tai uhkaaviksi muodostuvissa tilanteissa. Itse en valitettavasti kuulu kohderyhmään.

Kolmikymppisyyden painaessa päälle en enää täysin kykene sivuuttamaan olankohautuksella sitä, että fantasiakirjallisuudesta suurin osa pörrää lasten ympärillä ja päähenkilön tulee aina olla mahdollisimman nuori. Minua häiritsi erityisesti se, että Nonna on niin epätyypillinen ja epäinhimillinen, utelias ja mitäänpelkäämätön, vaaroille altis lapsi, joka aina pelastuu kuin ihmeen kaupalla naarmuitta, eivätkä edes päähän kohdistuneet rajummatkaan tällit muistuta edellispäivän tapahtumista päänsäryllä tai jomotuksella. Kannessa hehkutetaan teosta sanoilla ’täysveristä, laadukasta kotimaista fantasiaa’ ja itse lisään siihen ’vielä kun saataisiin samaa aikuisillekin’. Tämän luettuani odotan paljon jatko-osilta erityisesti Nonnan hahmon kehittymisen suhteen. Suosittelen kirjaa kaikille, joita päähenkilön omituisuus ja nuori ikä eivät häiritse.

Sudenlapset on Pohjankontu-sarjan toinen osa, joka kertoo enimmäkseen sarjan ensimmäisessä osassa ’Uniin piirretty polku’ seikkailleiden henkilöhahmojen jälkeläisistä.

Karran ja Roke ovat erossa kasvatettu kaksosveljespari, ja he ovat hyvinkin toistensa vastakohtia. Karran on löysä haaveilija, kun taas Roke on karski soturi. Veljesten vähäisessä määrin mielenkiintoinen vastakkaisuus muuttuu kuitenkin hyvin nopeasti, jos ei liiankin nopeasti.
Vornanmutkan noita on kuollut, eikä tällä ole perijää, eli tyttölasta. Sellainen täytyy siis hankkia jotenkin, jotta Mustarinta ei kaappaa Vornanmutkaa valtaansa.

Kirjan henkilöhahmot jäävät jotenkin hyvin vaisuiksi. Roke on ainoa, joka herättää edes vähän tunteita kirjan alussa, ja sekin hahmo menettää särmänsä melko nopsaan. Hahmoihin ei oikein pääse sisälle, eikä niihin synny henkilökohtaisia tunnesiteitä, kuten itse lukijana toivoisin. Itse en syttynyt Karranin läpinäkyvään hahmoon koko tarinan aikana, vaan pidemmälle mentäessä aloin jopa tuntea pientä inhoa hahmoa kohtaan. Mutta taitelija onnistuu aina työssään saadessaan yleisönsä tuntemaan edes jotain.

Sudenlapset on hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä. Kirjailijan kielellinen kyvykkyys pysyttelee samoilla tienoilla, mutta töksähtelevää dialogia ei ole saatu korjattua jatko-osaan. Vaikka kerronta on sujuvaa ja kirjan voi halutessaan lukea melko nopeastikin, minusta tarina on melko vaisu. Juonen ennalta arvattavuus harmittaa toisinaan.

Kirja kertoo pääasiallisesti Karranista, joka yllättäen ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa tehdä suuria, kun hänen on pelastettava Vornanmutka. Itse Vornanmutka jää tarinassa kakkosrooliin, häilyväksi varjoksi kummittelemaan, eikä lukijaa juurikaan jaksa huolestuttaa paikan kohtalo. Oikeastaan on ihan se ja sama, valtaavatko mustarintalaiset paikan, vai onnistuuko Karran pyrkimyksissään pelastaa varhaisen lapsuudenkotinsa.
Karranin täytyy tietysti saada voimia ja - yllätys yllätys – hankkia lapsi perillisekseen jatkamaan noitanaisten työtä ja perinnettä Vornanmutkaan.

Omasta mielestäni rakkaushömppää on suollettu kirjan sivut täyteen aivan turhan päiten. Päähuomio on kirjan alussa ja lopussa Vornanmutkan kohtalossa, mutta kirjan keskivälissä suurin ongelma on se, kenellä on sopimattomia ajatuksia ketäkin kohtaan, ja kuka haluaa kenet vai eikö halua ketään, ja mistä niitä lapsia saataisiin lisää.

Karranin käynti Pohjankonnussa jää pintapuoliseksi raapaisuksi, ja sen seurauksista voidaan olla montaa mieltä. Waris käyttää teoksessaan joitakin toisaalla jo aikaisemmin esiin tuotuja elementtejä, eikä aivan onnistu tuomaan niitä tavoittelemalleen tasolle. Ehkä kaikkia rajoja ei ole tarkoitettu rikottaviksi, mutta nykypäivän kirjailijat kirjoittavatkin enemmän itselleen kuin muille.

Jos Pohjankontu-sarjan ensimmäistä osaa suosittelinkin auliisti kaikille, en voi sanoa samaa tästä jatko-osasta, koska muinaissuomalaisuus ja rakkaus-lapsi-jutut eivät oikein iske meikäläiseen.
Sudenlapset matkaa aavistuksen pidemmälle kuin Uniin piirretty polku, ja toivon kovasti, että Sudenlapset saa jonkin suuremman merkityksen sarjan seuraavassa osassa, koska itsenäisenä laitoksena teos ei ole kovin erikoinen.
Kolmanteen kirjaan kohdistuvat tämän jälkeen hyvin suuret odotukset.

Kaikesta huolimatta Waris on onnistunut kirjailuissaan taas Kuvastaja-palkinnon arvoisesti, vaikka oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että palkinnon olisi voinut jakaa muutenkin.

Suosittelen kirjaa niille, jotka pitivät Pohjankontu-sarjan ensimmäisestä osasta.

Tämä Pohjankontu-sarjan ensimmäinen osa ei todellakaan edusta sellaista fantasiakirjallisuutta, jota itse yleensä nautiskellen luen. Pakkohan se oli silti luettavaksi napata, kun on Kuvastaja-palkinnonkin saanut.
Itselläni niskakarvat ponnahtivat äkeinä pystyyn lukiessani kuvauksen kirjasta. Erityisesti sana ’muinaissuomalainen’ sai minut melkein nakkaamaan kirjan palautuslaariin samoin tein, mutta päätin silti lukea kirjan vaikka päälläni seisten.

Alku on melko tylsä, eikä tempaa mukaansa toivotulla tavalla. Ensimmäiset pari sivua ovat varmaankin tarkoitettu herättämään lukijan mielenkiinto, vaikka itsessäni heräsivät vain tylsistyneen kummastuneisuuden tunteet. Kaariutriomainen aloitus ensimmäisessä varsinaisessa luvussa ei lupaillut liikoja. Vasta muutaman luvun jälkeen rehellinen uteliaisuus herää. Henkilöhahmojen kohtalot alkavat vähitellen kiinnostaa, mutta vielä ei ole aavistustakaan, minne he tarinan aikana päätyvät. Juonenkäänteet alkavat vähitellen houkuttamaan lukijaa syvemmälle matkaansa, ja kirjan luettavuus paranee kaiken aikaa.

Kirjailijalla on sana hallussaan. Hän taitaa loistavasti sanankäytön kuvaillessaan maisemia, tilanteita ja tunteita. Keskustelut eivät vie juonta niin paljon eteenpäin kuin voisi toivoa, mutta ne eivät myöskään pirsto tai häiritse kerrottua tekstiä. Vuoropuhelut uppoutuvat hyvin tekstiin, mutta ovat välillä kankeita. Kirjan tapahtumien tahti on sopivaa, tempo viehättää lukijaa. Harvakseltaan huomaa, että joitakin tapahtumia venytetään ja toiset taas sivuutetaan liian nopeasti. Kokonaisuus on kuitenkin suhteellisen eheä ja täytyy sanoa, että Waris on onnistunut luomaan paksun pölykerroksen peittämästä ummehtuneesta maailmasta yllättävän kirkkaan, raikkaan ja elinvoimaisen, mihin edes Kaari Utrio ei aina pysty.

Onneksi yltiöpäinen muinaissuomalaisuus ei pilaa tätä kirjaa, kuten alun perin pelkäsin. Uskomukset ja tavat viittaavat vahvasti ennenvanhaiseen kulttuuriin, mutta eivät häiritsevästi. Arvelisin, että moni on jättänyt tämän kirjan lukematta ihan vain sen perusteella, että kirjan takakannessa mainitaan muinaissuomalainen maisema. Kenessä se herättää kiinnostusta ja kenessä ei.

Waris on jälleen yksi kirjailija, joka todistaa suomalaisten olevan rakastavaa kansaa. Luettuani juuri toisen suomalaisen kirjoittaman fantasiaromaanin en voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten kaikki pyörii rakkauden ympärillä. Rakkausrakkaus. Se taitaa kuulua olennaisena osana suomalaiseen fantasiaan, eikä sille voi mitään. Rakkautta ja lapsia – niidenhän ympärillä maailma pyörii. Olisin ollut huomattavasti positiivisemmin yllättynyt, mikäli Waris olisi onnistunut kirjoittamaan fantasiaa, jossa kaikki ei ole kiinni rakkaudesta ja lapsista.

Uniin piirretty polku on oikein viihdyttävä teos, mutta ei hätkähdyttävä, eikä maailmaa mullistava. Vaikka en täysin ymmärräkään, miksi teos on Kuvastaja-palkinnon saanut, suosittelen kuitenkin sen lukemista kaikille fantasian ystäville, sillä se herättää henkiin vanhankantaisen suomalaisuuteen tapoineen ja uskomuksineen, jotka 2000-luvun lapsilta unohtuvat pian kokonaan.

Mifongin perintö edustaa epätyypillistä suomalaista fantasiaa – ja hyvä niin. Kerrankin nuori kirjailija on päässyt näyttämään kyntensä ja tuomaan esiin suomalaisen mielikuvituksen, jonka voi todeta tämän kirjan perusteella olevan olemassa, vaikka itse olen jo pitemmän aikaa epäillyt väitteen todenperäisyyttä. Mifongin perintö ei kaikkien maailman fantasiakirjojen keskuudessa ole mikään erityinen tapaus, mutta sen merkitystä suomalaisen fantasiakirjallisuuden esiin nostajana ei voi vähätellä. Tämänkaltaista fantasiakirjallisuutta Suomi tarvitsee enemmän, ja on upeaa nähdä, että joku on sen viimein tajunnut – kiitokset kustantamolle siitä. Mifongin perintö lähtee yllättävän vilkkaasti käyntiin, vaikka alussa selitetään puuduttavaan tyyliin maailman syntymisestä ja vähän tylsistä elementtiherroista, joiden nimet olisivat kaivanneet valkopesua.

Kirjan henkilöistä mm. Dantesta mieleeni johtuu kirjailija Alighieri, ja Arran-nimestä tulee mieleen eräs skottilainen viskitislaamo, mutta näistä huolimatta kirjailijalle täytyy antaa runsaasti kiitosta siitä, että hän on luopunut nimissään täysin suomalaisuuden ikeestä ja unohtanut Kristianit ja Annat. Eräs asia kiinnitti välittömästi huomioni kannen avaamisen jälkeen. Kartta. Niin suuri maailma, niin paljon annettavaa, mutta itse en kyennyt kartasta löytämään Belonea, Valagasia, tai Romhairin kapeikkoa. Pieni asia, mutta itselleni tärkeä, sillä rakastan karttoja. Kirjan ulkoasu ei ole järin houkutteleva. Nukuttuani yön yli ja annettuani ajatusteni selkeytyä aloin miettiä, miksi tässä asiassa on edelleen jääty 90-luvulle. Ehkä olisi aika tuoda kirjojen kannet ja kuvitukset 2010-luvulle ja keksiä jotain uutta. Tarinaan on melko helppo päästä sisälle. Aluksi henkilöihin on vaikea samaistua, mutta tilanne korjaantuu sivujen myötä – ja toivottavasti myös tulevaisuudessa jatko-osien myötä. Erittäin hyvä hahmo kirjassa on Verna. Hänestä olisi ehkä voinut saada enemmänkin irti, mutta ehkä hänestä teki mielenkiintoisen juuri se, miten ’vähän’ hänestä kerrottiin.

Mifongin perinnössä on hienosti leikitty sekaisilla ja vaikeilla ihmishahmoilla ja sukulaisuussuhteilla. Kieli on toisinaan lähes ilmiömäisen taitavaa, mutta sillä ei herkutella, eikä se pääse oikeuksiinsa kuvailevissa tilanteissa, kun tapahtumat seuraavat toisiaan rajussa tahdissa ja selityksille jätetään vähän tilaa. Kirja on nopeatempoinen, eikä anna lukijalle aikaa hengähtää. Itse luin tämän yhteen pötköön sen jälkeen, kun sen käsiini sain. Erityisesti pidin siitä, että kirja oli jaettu osiin – hyvä! Se keventää paksua teosta ja antaa lukijalle ne muutamat lyhyet hengähdystauot, jotka kestävät sen aikaa, mikä nyt sivun kääntämiseen kuluu. Eniten minua haittasi juonen jaksoittainen ennalta arvattavuus ja tarinan painottuminen romantiikkaan. Ehkä rakkaustarinaa korostetaan liikaa, mutta ei se toki varsinaisesti pilaa tarinaa. Kielletty rakkaus on aiheena paljon käytetty ja siihen on vaikea tuoda mitään sellaista uutta, mikä saisi lukijan yllättymään. Rakkausaiheen käsittelyyn Mifongin perintö ei tuo mitään uutta. Siksi suosittelen tätä kirjaa niille, joita tarinaan upotettu juonta eteenpäin vievä rakkaus ei ainakaan kovin paljon häiritse. ’Pahisten’ tarkoitusperät, taustat ja vaikuttimet selitetään kirjallisuudessa yleensä melko perusteellisesti läpi, viimeistään ratkaisuvaiheessa.

Mifongin perintöä lukiessani hämmennyin siitä, kuinka irrallisiksi tietyt henkilöt jäivät, vaikka ihan selvästi heidän taustallaan vaikuttivat vankat ja vahvat syysuhteet ja perusteet. Ehkä näitä olisi voinut avata enemmän, jolloin myös ns. pääpahiksen todellinen uhkaavuus olisi välittynyt lukijalle paremmin. Tutkittuani kirjan kansitekstejä uudelleen päädyin lukemaan muiden lukijoiden kirjoittamia arvosteluja kirjasta. Totta on, että kirja on viihdyttävä. Se on helposti luettava ja mukaansatempaava. Kirjoitusvirheitä ei tainnut olla lainkaan, muutamia puuttuvia pilkkuja lukuunottamatta. Kansitekstissä hehkutettu vapauttava hyväntahtoinen huumori meni kyllä minulta ohi. Keskityin ehkä juonikuvioiden pähkäilyyn niin paljon, että minulta jäi epähuomiossa huomaamatta ne kohdat, joissa olisi kuulunut nauraa. Mieleeni nousi myös mietteitä siitä, kuinka paljon omaa kirjailija lopulta olikaan keksinyt, vai oliko hän vain antanut vanhoille asioille uudet nimet. Mifongin perintö edustaa monille sellaista suomalaista taidonnäytettä, mitä tässä on pitempään odotettu: suomalaista ei-suomalaista fantasiaa!