Rick Riordan jaksaa ja osaa yllättää aina. Harry Pottereiden uskollisena fanina, en voi olla ajattelematta, etteikö Riordanin sarjat kohta kuuluisi samalle viivalle. Athenen merkkiä odotin siitä päivästä asti kun suljin merenjumalan pojan viimeisen sivun, eikä odottaminen ollut turhaa.
Riordanin kirjoitustyyli ja juonenkulku on aina niin ihailtavaa, hauskaa sarkasmia, älyttömiä taisteluita hirviöitä vastaan, hauskoja pikkuriitoja kavereiden kesken ja mahtuupa väliin myös jokunen pieni herkkä hetkikin. Mitä muuta hyvä kirjasarja kaipaa? Unohtamatta ihania päähenkilöitä, tuttuine ja ihanine luonteenpiirteineen. Eteenkin Leon kuviot jaksavat naurattaa tilanteessa kuin tilanteessa.
Olympoksen sankarit-sarjassa, kuten myös edeltäjässään Percy Jacksonissa on aina ollut se kiva piirre mistä tykkään; sankarit ovat sankareita hyvällä tavalla. Ei ylimielisellä, vaan nöyrällä tavalla. Hirviöitä vastaan taistellessa on yleensä enemmän tuuria kuin taitoa ja edellisestä hirviöstä eroon päästäessä toinen jo odottaa nurkan takana. Eikä koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.
Athenen merkki oli mielestäni todella hyvin rakennettu kokonaisuus alusta loppuun saakka. Percyn ja Annabethin kohtaaminen pitkästä aikaa,taas joku tuhoontuomittu päivämäärä, jota ennen sankareiden on pelastettava koko maailma. Ihan tyypillistä. Leon hauskat keksinnöt ja toimivat suunnitelmat, rakastan neroja! Ja lopuksi Percy, niin ihanalla herrasmiesmäisellä tavallaan, ryntää Annabethin perässä Tartarokseen.
Täydellistä. Seuraavaa osaa odotellessa!
