Dark Clark

Tähtisumua on romanttinen, sadunomainen tarina, joka kertoo nuoresta pojasta, joka lähtee hakemaan rakastetulleen haltiamaahan pudonnutta tähteä. Verrattuna mutkikkaisiin teorioihin rinnakkaistodellisuuksista Gaiman on toiminut sangen mutkattomasti; Haltiamaata ja Englantia erottaa toisistaan vain muuri.
Jotenkin ainakin minulle jäi kuitenkin sellainen maku kielenpäähän, että maagisesta miljööstä olisi saanut paljon enemmän irti.
Henkilöt olivat monipuolisia ja kummallisia. Etenkin tähden, Yvainen, käytös oli hyvin eläväistä. Ehkä ontuvin osa muutoin loistavasta ja inspiroivasta tarinasta oli juoni. Se oli nimittäin jokseenkin hajanainen ja muutamaa jännityksen keräävää polttopistettä lukuunottamatta sangen yksinkertainen.
Siis tiivistettynä: kaunis, mystinen satu. Satu sanan hyvässä ja huonossa merkityksessä.

Anubiksen portit 1 sijoittuu Napoleonin aikojen Lontooseen, 1810-luvulle, ja juoneen on sekoitettu aikamatkustusta, muinaisegyptiläistä jumaltarustoa ja ennen kaikkea historiaa. Teksti on viihdyttävää ja taidokasta, henkilöt monipuolisia (päähenkilökään ei ole salaperäisiä kykyjä omaava teini, vaan kaljuuntuva, keski-ikäinen yliopiston opettaja). Myös oikeita historiallisia henkilöitä esiintyy tarinassa, muun muassa lordi Byron. Lontoon kerjäläisveljeskuntien keskinäinen kilpailuhenki ja syrjäkujien hämärien murhaajien vehkeilyt on myös vangittu hyvin kirjan sivuille.
Viihdyttävä, jännittävä ja vauhdikas seikkailu, ansaitsee täydet pisteet.

Kirja oli aika simppeliä tavaraa, jokseenkin tyypillinen nuortenkirja. Miljöö on sekoitus 1700-luvun merirosvoromantiikkaa ja tulevaisuutta (jälkimmäinen on tosin toteutettu sangen kömpelösti).
Kieli oli nykyaikaista mutta taipuisaa, henkilöt eläviä, joskaan eivät kovin räväköitä persoonallisuuksia. Eniten minua häiritsivät itse merirosvot, jotka oli kuvattu naiivin toverillisiksi ja ritarillisiksi. Kaiken huippu oli se, että toinen päähenkilöistä (Connor) jopa toivoi edesmenneen isänsä olevan pojastaan ylpeä, tämän osallistuttua laivan valtaukseen. Rehti majakanvartija olisi kääntänyt pikemminkin kylkeä haudassaan mikäli olisi nähnyt poikansa moisessa puuhassa.
Loppuhuipennuksesta olisi saanut vaikka mitä irti, mutta ilmeisesti kirjailija päätti säästää sen enemmän jännityksen trilogian seuraaville osille.

Tätä kirjaa on hieman hankala arvostella. Se sisältää muumiperheen mainioita edesottamuksia, mutta toisaalta se on myös mietelmäteos meren syvimmästä olemuksesta. TV-versiosta eroten tarinassa ovat mukana vain muumit ja Pikku-Myy, joiden luonteet on kuvattu hyvin, Muumipappa turhantärkeänä perheenpäänä, Muumimamma lempeänä, räväkkyyttä hakevana kotiäitinä, Muumipeikko tunteellisena haaveksijana ja Pikku-Myy kaikista pilaa tekevänä irvileukana.
Mystistä tunnelmaa luovat myös erakkomainen kalastaja, keimailevat merihevoset ja Mörkö (joka oli muuten positiivinen yllätys).
Paikoitellen tarina oli kuitenkin hieman ahdistava, muumiperheen ollessa yksinäisellä majakkasaarella keskellä myrskyävää avomerta. Muumipappa ja meri lukeutuu selkeästi surumielisempien muumitarinoiden joukkoon, samaan kastiin Muumilaakson marraskuun kanssa. Siis taattua Janssonin tasoa, mutta henkilökohtaisesti pidän enemmän hilpeämmistä muumikirjoista, kuten Taikurin hatusta.

Greenlandin luoma scifimiljöö on kekseliäs ja mielenkiintoinen, ja samalla myös koko kirjan kantava voima. Avaruudessa liikutaan vanhanaikaisilla purjelaivoilla ja avaruusolennot ovat enkeleitä ja fauneja - kiehtova sekoitus 1800-luvun viktoriaanista maailmankuvaa ja avaruusseikkailua. Kerronta ei ole kovin verevää ja eläytyvää vaan entiajan tyyliin hivenen puisevaa, mutta kuitenkin mukava lisä kirjan tunnelmaan.

Juoni on aika simppeli: Sophie, päähenkilö, karkaa isänsä luota ja lähtee kiertämään aurinkokuntaa. Matkalla käydään niin savuisessa, harmaassa Lontoossa kuin ranskalaisten valloittamassa Marsissa saakka. Juoni on suora ja yllätyksetön, mikä kylläkin sopii sinällään kirjan tavoittelemaan tyyliin. Henkilöhahmot ovat hyvin rakennettuja, vaikkakaan eivät millään lailla mieleenpainuvia ja räväköitä. Kirjasta jäi kielenpäähän hieman hillitty, valjuhko vaikutelma.

Mutta kaikenlaiset kylmät ja teräksiset cyberpunk-ympäristöt ja suippokorvien asuttamat keskimaat Greenlandin maailma päihittää mennen tullen.

Tämä on siinä mielessä suurenmoinen kirja, että se sai silmäni avautumaan uuskummalle. Aikaisemmin en tiennyt koko lajin olemassaolostakaan...
Parhaiten minuun iskivät kaksi ensimmäistä novellia, etenkin Kelly Linkin "Taikuutta vasta-alkajille" salaperäisine tv-sarjoineen päivineen. Myöskin viimeinen tarinoista, Jeffrey Fordin synesteetikoista kertova "Jäätelön valtakunta" oli loistava. Ylivoimaisesti oudoin kertomuksista oli kuitenkin (ja tämä on jo saavutus, uuskummasta kun puhutaan) Stepan Chapmanin "Afasian valtionsalaisuudet". Toden totta, jos loputtomat suippokorvaiset metsänasukit ja partapotsokääpiöt alkavat kyllästyttää, tämä kirja on oiva vastalääke kaikkine kummallisuuksine päivineen, joista mainittakoon hyöteisten lailla kattoa pitkin ryömivä hallitus, raihnainen supersankari ja romusta koottu noidan lemmikki. Eikä siinä vielä kaikki...

"Louhoksen Valtiaat" jatkaa samaa rataa kuin edellinen osa. Hieman tässä alkaa jo miettiä, että miten onttujen mahtaa käydä, heillä kun on edessään suuri matka, eikä kahden kirjan aikana ole päästy kovinkaan pitkälle eteenpäin. Onttujen "uskonto" saa omat lahkonsa ja marttyyrinsa, ja jotkut kohtaukset (etenkin ihmisten ja onttujen kohtaamisista) tuovat elävästi mieleen yhden elokuvan, jonka nimeä en nyt saa päähäni.

Bromeliad-trilogian (vrt. Eddinggsin Belgariad-sarja) ensimmäinen osa "Suuri ajomatka" on ovela ja humoristinen kirja. Sinänsä kirjassa pyöritään pienissä ympyröissä, mutta kun katsotaan maailmaa pienikasvuisten onttujen näkökulmasta, tapahtumat saavat suuret mittasuhteet. Pratchett on käyttänyt samaa tyyliä (jokin ihmisestä eroava, omaa rooliaan hakeva ja usein myös pienikokoinen laji, jonka uskomukset "Jumalasta" ja "kuolemanjälkeisestä elämästä" muistuttavat ilkikurisella, vinksahtaneella tavalla omaa elämänkatsomustamme) esimerkiksi kirjassa "Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät".

Ennen päivänlaskua ei voi on ennen muuta omalaatuinen lukukokemus, ja joissain kohdissa niin hyytävän eriskummallinen ja eksoottinen, ja kuitenkin jollakin tapaa tuttu. Eläiminä esitetyt peikot toivat hieman mieleen Mennen tullen -minisarjan tontut, hyljeksityn etnisen väestönryhmän.
Itselleni jäi tarinasta jostakin syystä hivenen vaillinainen maku kielenpäälle, jotakin jäi puuttumaan. Lisäksi pitkät tietopätkäosuudet eivät oikein jaksaneet innostaa.
Hyvä kirja, mystinen ja hyvällä tavalla outo, mutta ei ehkä ihan minua varten.

Francis Hardingen Kärpästytön miljöönä toimii fantasiamaailma, jonka pohjana on käytetty 1700-luvun Englannin sekasortoista poliittista tilannetta. Kirjan kieli on monipuolista ja hupaisaa, ja muutamat kohdat saivat itseni kuplimaan ääneen naurusta, mikä on jo sinänsä ennätys. Juoni ei ollut kuitenkaan mikään ihmeellinen, ja kirjailija on esittänyt sen monimutkaiset koukerot hivenen kömpelösti, jolloin hampaankoloihin jää hienoinen selittelyn jälkimaku. Yleensä minua tämänkaltaisissa nuortenfantasiakirjoissa häiritsee se, ettei kukaan (varsinkaan hyvis) kuole. Esimerkiksi Hardingen pöksyissä olisin langettanut eräälle nimeltämainitsemattomalle henkilölle traagisen marttyyrikuoleman kaksintaistelussa.

Susanna Clarken Jonathan Strangen & hra Norrellin luin nyt kolmatta kertaa vuoden sisällä, mikä kertonee ainakin omalla mittapuullani kirjan hyvästä laadusta. Loistava, kiehtova tarina vanhahtavine puheenparsineen. Välillä olisin ehkä kaivannut jonkinlaista vakavuutta ja pikkutarkempaa kuvausta, jotenkin esim. Espanjan sota -osuus käsiteltiin kovin kevytkenkäisesti. Joka tapauksessa Strange & Norrell on yksi fantasiakirjallisuuden helmistä ja se on saanut minutkin kiinnostumaan entistä enemmän Napoleonin ajoista.

Kyseessähän on tosiaan Orwellin klassikko, satiiri Venäjän vallankumouksesta ja sen seurauksista. Erityisen hauskaa oli arvuutella, kuka eläinhahmoista vastasi todellisia historiallisia henkilöitä (esim. Majuri = Lenin, Napoleon = Stalin, tilanomistaja Frederick = Hitler). Joissakin kohden opportunistiset porsaat saivat todella sapen kiehumaan.
Mukava ja viihdyttävä kirja.