Jussi

Petyin Hämähäkkijumalaan jonkin verran, sillä kyseessä on hyvin keskinkertainen kirja. Gaiman selvästi tavoitteli kepeää otetta, muttei minusta oikein onnistunut. Romaanin huumori ei aina toiminut, enkä päässyt kunnolla sisälle tarinaan.

Ei Hämähäkkijumala silti kehno ollut, sen luki ilman suurempia ongelmia. Kyllä se ansaitsee kolme tähteä. Kiinnostavinta teoksessa olivat Anansi-tarinat ja kaikki jumaliin liittyvä.

Miekka ja auringonlasku on historiallinen romaani ja kuningas Arthurin legendan realistinen uudelleentulkinta. 400-luvun lopun kelttiläistä Britanniaa uhkaavat meren takaa tulevat saksit ja muut valloittajakansat. Länsi-Rooman valtakunta on jo lakannut olemasta, joten apua ei ole saatavilla muualta. Tarina on kerrottu minä-muodossa kelttiläis-roomalaisen sotapäällikkö Artosin (eli Arthurin) näkökulmasta.

Kirja oli minusta hyvä, parempi kuin odotin. Ajankuva oli onnistunut, ja sotiminen esitettiin uskottavasti, erityisesti taisteluissa käytetyt taktiikat. Mukana oli monta suurta yhteenottoa. Teos ei ollut varsinaisesti raadollinen, mutta ikäviäkin asioita kuvattiin. Kirjan tarina oli erittäin traaginen, mikä ei ole yllätys Arthur-myytin tunteville. Kerronta oli normaalia rikkaampaa ja tunnelma monessa kohtauksessa vahva, mutta kirjan tuntui vähän vanhahtavalta. Tämä saattoi kyllä johtua käännöksestä.

Miekka ja auringonlasku on jäänyt melko tuntemattomaksi, minä soisin sille laajemman huomion. Romaania voi suositella ainakin Bernard Cornwellin Talvikuninkaasta pitäneille.

Avaruusoopperaksi laskettava Kunnian sirpaleita on onnistunut scifikirja. Se avaa Vorkosigan-sarjan, mutta toimii hyvin yksittäisenä romaanina. Teoksen juoni etenee rivakasti, hahmot ovat hyvin kuvattuja ja tarinassa riittää jännitystä. Barrajar-planeetan kiehtova yhteiskunta on yksi kirjan parhaista asioista.

Kunnian sirpaleita voi kehua myös helppolukuisuudesta. Viihdettähän tämä on, mutta mainiosti kirjoitettua. Ymmärrän hyvin, miksi Bujoldilla on niin paljon faneja. Olisi pitänyt tutustua kirjailijaan jo aiemmin...

Minusta Avalonin luodit on Amberin kronikoiden paras osa, vaikka tavallisesti tämä arvonimi varataan Yhdeksälle prinssille. Tarina pääsee nyt täysillä käyntiin ja jatkuu vauhdikkaana viimeiselle sivulle asti. Zelazny on mestarillinen kertoja, eikä omaperäisestä kirjasta puutu tapahtumia.

Varjomaailmat ovat todella kiinnostava ajatus, ja Luodeissa niistä otetaan kaikki irti. Kahdessa seuraavassa osassa tarina polkee vähän paikallaan, mutta tässä kirjassa ongelmaa ei ole. Osa sarjan päähenkilöistä tavataan vasta nyt, Corwinin miekkataistelu Benedictin kanssa on yksi Kronikoiden huippukohdista.

Kokonaisuuden kruunaa Zelaznyn runollinen kielenkäyttö. Amber-sarja osoittaa, että fantasiakirjallisuus voi olla jotain muuta kuin vanhojen kaavojen toistamista. Kiitokset Vaskikirjoille siitä, että tämä klassikkoromaani on saatavilla suomalaisille lukijoille!

Teokseen on kerätty kahden vanhemman Jalavan kokoelman sisältö. Temppeli, Nimetön kaupunki ja muita kertomuksia on Lovecraftista kiinnostuneille pakkoluettavaa, tästä löytyy useita merkittäviä tarinoita. Monet kieltämättä muistuttavat juoniltaan toisiaan, mutta minua asia ei häirinnyt. Lovecraft on kosmisen kauhun mestari.

Omia suosikkejani olivat Väri avaruudesta, Cthulhu-aiheiset kertomukset Vainooja pimeydestä ja Hän, joka tuli käymään sekä puhdas fantasianovelli Iranonin etsintä. Kokoelman paras anti oli ehkä silti Etelämantereelle sijoittuva Cthulhu-pienoisromaani Hulluuden vuorilla, joka oli vaikuttavaa luettavaa.

Minuun kirja ei iskenyt ja päätin lopettaa sarjan lukemisen tähän ensimmäiseen osaan. Mukana oli niin paljon häiritseviä juttuja, etten pystynyt suhtautumaan Matkaajaan toimivana viihteenä. En pitänyt hahmoista, kirjoitustyyli ei ollut hyvää ja yksi iso juonenkäänne oli huonosti perusteltu. Ainoa kiinnostava asia oli lopussa nähty matkaaminen, mutta se oli liian vähän liian myöhään.

Tämä keskiajan Englantiin sijoittuva historiallinen romaani jatkaa samalla korkealla tasolla kuin Viimeinen kuningaskunta, nostan sen vähän edeltäjäänsä paremmaksi vaikuttavamman lopputaistelun takia. Tapahtumat keskittyvät nyt Lounais-Englantiin, kelttien asuttamassa Cornwallissakin vieraillaan.

Uhtred on mainio päähenkilö, hänen toimintansa teoksen alkupuolella on nykylukijan silmin varsin moraalitonta. Jo ensimmäisen luvun lopetus näyttää, mikä on homman nimi. Uhtred kehittyy selvästi kirjan aikana ja kuningas Alfredin "suuruus" tulee myös esille. Tarina jatkuu kolmannessa osassa.

Viimeinen kuningaskunta on hieno historiallinen romaani. Ajankuva tuntuu uskottavalta, tapahtumat etenevät kovaa vauhtia ja taistelukohtaukset ovat upeita. Cornwellin kyvyt taitavat tulla parhaiten esiin kilpimuurin kuvauksessa, lopputaisteluun on selvästi panostettu. Pelkäsin vähän etukäteen, että kirja saattaa muistuttaa liikaa Talvikuningasta, mutta tämä oli tarpeeksi erilainen.

Yhtenäisyyksiä sarjojen välillä on periaatteessa paljon, mutta eroavaisuuksia on tarpeeksi. Kuningaskunnan päähenkilö Uhtred ei ole samanlainen kuin Talvikuninkaan Derfel, ja heidän suhteensa kuninkaaseen on hyvinkin erilainen. Uhtred joutuu tosissaan pohtimaan sitä, kummalle sotivista osapuolista olisi uskollinen. Nyt on myös luvassa onnellinen loppu: historiasta tietää, että viikingit voitetaan lopulta eikä englantilainen yhteiskunta tuhoudu.

Vaikka pidin Viimeisestä kuningaskunnasta, ei tämä uusi sarja ensimmäisen osan perusteella yllä aivan Warlord Chroniclesin tasolle. Arthur-trilogia tuntui jotenkin syvällisemmältä, ja fantasialukijana nautin enemmän sen eeppisestä tunnelmasta ja kuningas Arthurin legendan uudelleentulkinnasta. Mutta olen tosiaan tyytyväinen siitä, että Cornwell ei lähtenyt kopioimaan vanhaa.

Olin tottunut jo kirjailijan edellisissä teoksissa väkivaltaisuuteen, mutta Viimeinen kuningaskunta panee vielä paremmaksi. Väkivallalla ei mässäillä, vaan raakuuksista kerrotaan lakoniseen tyyliin, mikä tekee kohtauksista vaikuttavampia.

Tämä on ensimmäinen Bradburylta lukemani kirja. Se teki vaikutuksen: Paha saapuu portin taa oli odottamaani parempi. Kauhukirjallisuutena teos ei oikein toimi, sillä siitä ei löydy erityisen pelottavia kohtauksia. Mutta fantasianystävillä ei pitäisi olla valittamista. Tapahtumapaikka, amerikkalainen pikkukaupunki, tuodaan hienosti eloon. Kirja etenee intensiivistä vauhtia, eikä minun tehnyt mieli keskeyttää lukemista.

Romaani on syvällinen, kirjoitustyyliltään upea ja tunnelmaltaan vahva. Päähenkilöt ovat myös onnistuneita. Suosittelen kokeilemaan – en ihmettele yhtään sitä, että Paha saapuu portin taa on saanut klassikkostatuksen.

Tutustuin Powersiin lukemalla mestarillisen Anubiksen portit, ja jatkoin sitten tällä kirjalla. Paheiden palatsi ei ihan pärjää edeltäjälleen, mutta kyseessä on todella hieno ja viihdyttävä kirja. Romaani muistuttaa Anubista vauhdikkaallla juonellaan, hyvin kuvatulla päähenkilöllään ja onnistuneella lopetuksellaan.

Ydintuhon jälkeinen Kalifornia on myös kiinnostava tapahtumapaikka, ja kirja on alle 300-sivuisena sopivan lyhyt. Annoin neljä tähteä, mutta mietin vähän viittäkin. Palkittu Paheiden palatsi on itsenäinen teos eikä kuulu mihinkään sarjaan.

Tämä toinen McKillip-suomennos on erinomainen, muttei aivan yllä Unohdetun Ombrian tasolle. Harkitsin täyttä viittä tähteä, mutta päädyin neljään. Juoni ja henkilöt eivät vaan olleet yhtä kiinnostavia, esimerkiksi tarinan sankari Rook jäi vähän vaisuksi. Kirjassa oli myös vähemmän surrealistisia piirteitä kuin loistavassa Ombriassa.

Mutta en halua missään nimessä moittia Basiliskin laulua, McKillipin kirjoitustyyli oli yhtä hienoa kuin ennenkin. Romaani oli kaunista ja syvällistä luettavaa, ja se ei noudattanut perinteisiä juonikuvioita. Plussaa myös renessanssin aikakautta muistuttavasta maailmasta, pseudokeskiaikaa on nähty tarpeeksi. Toivottavasti kirjailijan suomentaminen jatkuu!

Varjojen prinssi on Drenain tarujen toinen osa, mutta lukeminen ei vaadi ensimmäisen osan tuntemista. Kuten takakansitekstissä sanotaan, Legendan tapahtumista on kulunut vuosisata, ja romaanissa on vain muutama viittaus aiempiin tapahtumiin.

Kirjaa tunnutaan yleisesti pidettävän Legendaa heikompana, mutta minä tykkäsin Varjojen prinssistä enemmän. Juoni ei keskittynyt samalla tavalla vain yhden taistelun ympärille, kiinnostavia päähenkilöitä oli enemmän ja loppukin oli onnistuneempi. Toisaalta Druss oli hahmona parempi kuin yksikään tämä kirjan henkilöistä.

Minusta vaikutti siltä, että Gemmell oli kehittynyt kirjailijana Legendan jälkeen. Molemmat romaanit ovat kuitenkin neljän tähden arvoisia, Jalavan päätös lopettaa sarjan suomentaminen tähän harmittaa kovasti. Olen lukenut lisää englanniksi, ja suosikkini löytyvät kirjailijan myöhemmästä tuotannosta.