KIRJA-ARVIO
Maailmojen törmäys
Maailmojen törmäys on Hurjien tarinoiden talo kirjasarjan kolmas ja viimeinen osa. Aloitin tämän sarjan lukemisen niihin aikoihin kun ensimmäinen osa ensimmäistä kertaa ilmestyi suomeksi ja muistan pitäneeni siitä silloin todella paljon. Toisen osan luin pari vuotta sitten ja vaikka se ei ollutkaan mielestäni lähelläkään ensimmäisen osan tasoa, se oli kuitenkin ns. ihan ok kirja ja senkin lukemisesta pidin.
Joten nyt kun viimein sain tilaisuuden lukea trilogian viimeisen osan odotukseni olivat suhteellisen hyvät. Vaikka en odottanutkaan pitäväni kirjasta niin paljon kuin ensimmäisestä osasta, kuvittelin silti olevani vähintäänkin viihdyttävän ja mukaansatempaavan nuortenfantasiakirjan äärellä.
Näin ei kuitenkaan ollut. Kirja saa minulta arvosanaksi puoli tähteä ja niinkin paljon vain siksi, että siinä muistutettiin sopivan verran aikaisempien kirjojen tapahtumista, joista osa oli minulta päässyt unohtumaan. Mitään muuta arvoa en kirjasta löytänyt. Olisin lopettanut sen kesken jo ensimmäisen viidenkymmenen sivun jälkeen, ellen olisi ollut lukenut sarjan aiempiakin osia ja niiden takia toivonut laadun paranevan myöhemmin.
Kirja alkaa heti siitä mihin toinen osa päättyi ja jo muutaman kymmenen sivun jälkeen (joka ei todellakaan ole paljon ottaen huomioon kirjan suuren fontin ja rivivälin) alkaa aivoton toimintakohtaus, jossa mm. Yhdelle tärkeimmistä hahmoista tapahtuu melkoisen vakaviakin asioita, mutta kukaan ei tunnu välittävän niistä yhtä valittavaa lausetta enempää. Toimintaa kestää päälle 50 sivua, jonka jälkeen seuraa nopea kohtaus, jossa kirjan juoni esitellään tavalla joka jättää juonen tuntumaan merkityksettömältä ja vain joltain pikkujutulta, koska kukaan ei kiinnitä siihen kovnkaan suurta huomiota tai huolehdi siitä.
Tämän jälkeen seuraa taas puuduttavaa ja tylsistyttävää toimintaa ja sitä kirja oikeastaan onkin koko lopun aikaa. Ainoat rauhallisemmat kohtaukset, jotka kirjassa tämän jälkeen ovat epilogi ja lyhyt vain noin kymmenen sivun pituinen kohtaus ennen loppunäytöksen alkua.
Ja tästä tulee esiin kirjan suurimmat ongelmat. Se on lähes kokonaan täynnä toimintaa ja hengenvaarallisia tilanteita hahmoille. Tämä toiminta ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen kiinnostavasti kirjoitettua ja muuttuu nopeasti puuduttavaksi sen äärettömän määrän vuoksi. Hengenvaaralliset tilanteet sen sijaan tuntuvat täysin merkityksettömiltä niiden runsauden takia ja erityisesti siksi, ettei yksikään kirjan hahmoista välitä niistä, tai oikein mistään muustakaan. Lähes kaikki kirjassa esiteltävät uudet hahmot - Sir. Ediä lukuunottamatta - tuntuvat pahvinukeilta oikeiden hahmojen sijaan, koska heitä ei tosiaan esitellä lähes mitenkään. Heistä kerrotaan muutama asia heidän ulkonäöstään ja sitten he vain lähtevät Walkerien mukaan seikkailemaan jostain syystä, joka saatetaan ohimennen mainita yhdessä lauseessa tai sitten jättää jopa kokonaan kertomatta.
Jopa Walkerit tuntuvat enemmän pahvinukeilta kuin ihmisiltä ja saavat siten juonenkin tuntumaan merkityksettömältä pikkujutulta, joka on kirjassa ainoastaan mukana oikeuttamassa puuduttavaa toimintaa. He eivät vain välitä mistään mitä kirjassa heille tai läheisilleen tapahtuu yhtä tai kahta surumielisempää lausetta (jotka useimmiten ovat vain tällaisia: Cordelia kirkui kunnes pakotti itsensä lopettamaan.) ja sitten he taas vitsailevat ja toiminta jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Surullisuuden kuvaaminenkin kirjassa epäonnistuu täydellisesti ja useimmiten hahmot vain kirkuvat hetken aikaa ja ovat sitten taas kunnossa vaikka juuri äsken heidän ystävänsä kuoli heidän silmiensä edessä. Aivan kuin kirjan joka hahmo kärsisi dementiasta ja unohtaisi juuri kokemansa asiat vain sekuntien kuluttua.
Kuten on tullut ilmi tämä kirja oli minulle lähes täydellinen pettymys, joka on harmi sillä olisin todella halunnut pitää tästä kirjasta edes vähän.
Olisikohan se aikaisempien osien hyvyys ollut sitten kokonaan Vizzinin ansiota?
