Sini

En yleensä tykkää kauheasti novelleista, mutta Sinisalon novellit iskee. Kannattaa lukea, vaikka ei patikointiretkiä suunnittelisikaan.

Alkoi ehkä aika perusteiniromanssina, mutta onnistui mielestäni välttämään pahimmat siirappisuudet ja olemaan oikeasti kiinnostava myös yhteiskunnallisena kuvauksena.

Kolmiodraamasta huolimatta se ei mielestäni ollut pääasia näissä kirjoissa ja siihen saattavat jotkut twilight-ihmiset olla pettyneitä. Koska pisti miettimään yhteiskunnallisia juttuja ja myös luopumista enemmän kuin pelkkää romanssia imho niin suosittelen vähän vanhemmalle lukijakunnalle - saattaa mennä paremmin läpi heille kuin pelkkää team Xander/Ky kaipaaville.

Piti lukea samana päivänä loppuun, vaikka menikin yömyöhälle. Pidin erityisesti siitä, miten Suomen historia yhdistyi ihmissusien tarinaan, kuten myös erilaisuuden ymmärtäminen (tosin tämän aamun Hesarin jutun mukaan ei ehkä ole syytä olla ihan niin optimistinen kuin kirjassa). Hienoa työtä. Ei mitään nuorisoromanssia, mutta suosittelen vinkkaajakavereita ehdottomasti tutustumaan tähän ja tarjoamaan tätä lukiolaisille.

Totuuden nimessä on sanottava, etten ole varma siitä ymmärsinkö puoliakaan mitä tässä tapahtui, mutta ainakin se oli kirjoitettu aika vetävästi ja sitä luki mielellään. Sen minkä ymmärsin, siitä pidin. Ja suorastaan rakastin muutamaa pientä yksityiskohtaa, joista näkyi Rajaniemen kulttuuritausta. En tiedä aukenevatko taas ne kenellekään muille kuin suomalaisille!

Novellit ei edelleenkään ole mun teekuppini. Pari sellaista, joista tykkäsin, kuten kokoelman avaava Magdalena Hain Vaskimorsian (Atorox-ehdokas). Muuten jäi aikalailla sellainen tunnelma, että pidemmässä jutussa näistä ois saanut enemmän irti.

Eka osa oli vähän turhan bling, tää oli taas ehkä turhan tavis ;)

Alun sekoilu ajan kanssa antoi heti huonon lähdön. Jos Raisa meni töihin kahdeksitoista, kuinka lyhyt päivä hänellä oli, jos iltaa joutui odottelemaan tuntikausia?

Tykkäsin susien historiasta.

Varmaan sama porukka joka on hulluna Twilightiin tykkää myös tästä. En kuulunut kohderyhmään ja sen näkee arvosanasta. Kohtalaisen sujuvaa tekstiä, tosin jotkut kuvailut Elenan ulkonäöstä herättivät lähinnä tarkoituksetonta hilpeyttä. Oikeastaan vähän parempi kuin Twilight, koska tässä sankaritar ei ollut pelkästään märkä rätti.

McKillipin Unohdettu Ombria voitti vuonna 2003 sekä World Fantasy Awardin ja Mythopoeic Fantasy Awardin. Kerrankin siis käännetään laadukasta fantasiaa. Lähtöodotukset tälle kirjalle olivat kovat. Tämänhän on suorastaan pakko olla loistava! Eikä edes kammottuja jatko-osia odotettavissa.

Ombrian kaupunki on kuvattu loistavasti, hahmot ovat kiintoisia. Kieli on runollisen kaunista, kuvausta oli jopa niin paljon, että se hieman ärsyttikin, kun olisi toivonut tapahtumien etenevän. Varmasti kääntäjällä on ollut riittämin töitä. Ombrian kaupunki on henkilö itsessään – suuri monimutkainen historiallinen labyrintti, jota ei selitetä auki. Henkilökuvaus oli kirjan parasta antia. Valtiatar Musta Helmi oli vaikuttava pahis, Faeyn ja Magin suhde kiehtova, Ducon kiehtovan arvoituksellinen. En silti pysty ylistämään kirjaan niin paljon kun alkuodotukseltani luulin. Erityisesti loppuratkaisu vaikutti oudolta, pidän siitä, ettei kirjoissa asioita jätetä kovin avoimiksi. Se on mielestäni enemmänkin novellien oikeus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi huono.

Odotuksiani Unohdettu Ombria ei pystynyt täyttämään. Ehkä ne olivat liian korkealla, sillä tämä ei vain ollut täysin minun makuuni. Tunnistan kyllä, että Unohdettu Ombria on varmaan palkintojensa arvoinen ja toivonkin, että tällaisia erilaisempia fantasiateoksia käännettäisiin enemmän. Jokainen saa päättää pitääkö enemmän suoraviivaisesta seikkailusta vai tällaisista vaihtoehdoista niille. Itsekin luen tämän varmasti vielä uudelleen, ehkä silloin ymmärtäisin kaikki yhteen kietoutuvat tarinat paremmin.

Päivä Osakeyhtiö on Suomen Vapaakirkon ja sen seurakuntien omistama kristillinen kustannusliike, eikä ihan heti tulisi mieleen sen kustantavan fantasiaa. Mutta tämän kirjan onkin sanottu olevan kristillinen vastaus Harry Potterille, elokuvaoikeudet on jo myyty ja myyntilukemat maailmalla ovat varsin huikeita. Kirjailija G. P. Taylor on englantilainen pappi, joka joutui lopettamaan seurakuntatyön kirjojensa menestyksen tähden, koska hänen aikansa ei riittänyt sekä seurakunnalle että kirjoitustyölle.

Nämä tosiseikat olivat tiedossani kun aloitin lukemisen ja yritin kovasti pitää mieleni avoimena: "Kyllä kristittykin voi kirjoittaa hyvää fantasiaa ilman mitään taka-ajatuksia, Taruhan on esimerkki siitä!" Se, että pappi oli valittu kirjan pahikseksi, oli mielestäni hyvä merkki.

Pappi Obadja Niskuri (Obadiah Demurral) on menettänyt uskonsa Jumalaan ja tahtoo itse maailman valtiaaksi, mikä onnistuisi salaperäisten Keruvimien avulla. Häntä vastaan käyvät orpopoika Thomas ja poikatyttö Kate, jonka äiti on kuollut ja isäsuhde huono - varsin normaalia fantasian peruskalustoa siis. He kohtaavat salaperäisen Rafan (lyhennys Rafaelista!), jonka kansalta Niskurin hallussa oleva Keruvim on varastettu. Rafa uskoo Riathmukseen, hyvään jumaluuteen, johon hän kohtaamiaan ihmisiä käännyttää; Riathmuksen voimalla Rafa jopa tekee ihmeitä.

Jollen olisi koskaan kuullutkaan kristinuskosta, olisin ehkä saattanut sanoa tätä varsin mukavaksi, vaikkakin kovin kliseiseksi luettavaksi. Ikävä kyllä tätä kirjaa ei vain voi lukea ilman, että kristinusko nousisi jatkuvasti mieleen. Jo pelkästään käytetty sanasto muistuttaa Raamatusta: sinapinsiemenet, herra Sebaot, "kaiken hyvän luoja". Loppupuolella kirjaa päähenkilöt kohtaavat paimenen, joka tarjoaa heille leipää ja kalaa! Minua se häiritsi niin pahasti, etten todellakaan voi sanoa nauttineeni tämän kirjan lukemisesta. Jollet usko sen häiritsevän itseäsi, niin kaikin mokomin, lue, mutta jos olet yliherkkä käännytysyrityksille, et tahdo koskea tähän kirjaan. Jatkoa on ainakin englanniksi tulossa, jos joku sitä jää kaipaamaan, sillä kirjan loppu jättää yhden henkilön kohtalon täysin auki.

Kirjan sankari Torak on kaksitoistavuotias ja asuu yksin isänsä kanssa Metsässä. Suuri karhu hyökkää heidän kimppuunsa ja tappaa isän. Ennen kuolemaansa isä paljastaa karhun olevan riivattu ja vannottaa poikaansa matkaamaan Maailmanhengen vuorelle. Kuten isä varoitti, muut Metsän klaanit suhtautuvat outoon poikaan epäluuloisesti. Hän joutuu taistelemaan hengestään ihmistenkin keskuudessa. Apuna matkallaan Torakilla on sudenpentu, jonka kanssa hän pystyy keskustelemaan, sekä Korpin klaaniin kuuluva Renn-tyttö, joka tuntee hieman shamaanien taitoja.

Karhun takana on tietysti suurempi juoni, josta kertoo jo se, että Michelle Paverin Muinainen Pimeys –sarjasta on tulossa kuusiosainen. Paverin teksti on varsin yksinkertaista ja sopii myös nuoremmille lukijoille. Vanhemmallekin lukijalle kirja tarjoaa kiintoisan seikkailun, sillä tarinan taustat on luotu huolella. Tällaista saattaa kuvitella elämän olleen kuusituhatta vuotta sitten. Paver onkin tehnyt taustatyötä mm. Suomen Lapissa. Tämän kirjan jälkeen tekee mieli lähteä telttailemaan metsään, vaikka normaalioloissa moinen epämukavuus ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tämä vauhdikas seikkailu tempaa mukaansa. Suositellaan kaikille yli kymmenvuotiaille lukijoille.

Tämä kirja oli määritelmä ilmaisulle ”ihan kiva”. Ja sellaisena vaikea arvioitava – tästä on vaikea keksiä mitään kummallisempaa sanottavaa.

Päähenkilö on nuori Joe Binks, jonka vanhemmat ovat eronneet. Joe asuu isänsä kanssa ja on aikonut viettää rauhallista joulua hänen kanssaan, mutta isä joutuukin lähtemään sairastuneen sukulaisen luo. Joe lähetetään äidin ja tämän uuden perheen luokse. Junassa matkalla sinne Joe harhautuu reitiltään, tapaa noitia ja joutuu seikkailuun. Kuten varmaan arvasittekin, kyseessä on lasten fantasiakirja.

Noitatuulen kuiskaus on brittiläisen Anna Dalen esikoinen, jonka hän on netissä löytyvän haastattelun mukaan kirjoittanut kahdessa kuukaudessa. Mikäli hän ei siihen todellakaan enempää aikaa käyttänyt, on sen katsottava olevan varsin onnistunut suoritus. Tätä ei ole tarkoitettu kovin kehuvaksi arvosteluksi: hiottavaa olisi vielä ollut, mutta tällaisenaankin kirja on oikein hauska, vauhdikas ja kohdeyleisönsä, ahmimisikäisten lasten, mielestä varmasti viitisen minuuttia kirjan loppumisen jälkeen ”se kaikkein paras ikinä”. En kuitenkaan usko tämän nousevan kenenkään pitkäikäiseksi suosikiksi. Noitatuulen kuiskaus on niin kevyttä viihdettä, että se ei jätä minkäänlaisia traumoja eikä kestäviä muistijälkiä. Kivoja kekseliäitä vitsejä on muutama, mutta jotkut juonen kuviot ovat varsin läpinäkyvästi hahmojen paikoilleen siirtelyä – uskallanko paljastaa sen? – onnellista loppua varten.

Mikäli hänen olisi annettu pitää kirjaa kaapissa vuoden verran ja sitten kirjoittaa se uudelleen, tulos olisi varmasti ollut parempi kuin ”ihan kiva”. Jälleen kerran joudun toteamaan, että aineksia olisi ollut, mutta toteutus jäi puolitiehen.

Nuorille on jo tällä hetkellä tarjolla paljonkin kotimaista fantasiaa. Yksi niistä on Tuulia Ahon Kuikansulka, joka kertoo Kuikansulka-nimisestä tytöstä. Hänen kylästään on varastettu aikakangas, jota hänen täytyy lähteä hakemaan takaisin. Aho on aiemmin kirjoittanut kuvakirjoja, lastenloruja ja helppolukuisia lastenkirjoja. Tässä on yritetty löytää vanhempaa lukijakuntaa.

Tarina ei ole huono, mutta varsin kulunutta quest-fantasian kaavaa noudattava. Sankarittaren on lähdettävä matkalle seurueineen ja tuotava varastettu kalleus takaisin omalle kansalleen. Kerrontatyyli on varsin yksinkertaista, johtuen varmaankin kirjailijan taustasta. Se jättää minut jatkuvasti ihmettelemään, kuinka asiat saattoivat ratketa noin näppärästi, ilman mitään vastaväitteitä keneltäkään tarinan muista henkilöistä, kuten Kuikansulan lähteminen kankaan hakijaksi. Kertomuksessa olisi ollut mahdollista ottaa esille vaikeita asioita, mutta niin ei tehdä, ja haaskataan näin paljon tarinan potentiaalista. Liikaa väännetään rautalangasta, hyvän ja pahan väliin jäävää harmaata aluetta olisi voinut tarkastella lähemmin. Hahmojen välisistä suhteista olisi saanut irti enemmän, nyt ne olivat kovin ennalta arvattavia. Toteutus olisi siis voinut olla huomattavasti parempi. Puhumattakaan siitä sopivasti kohdalle sattuvasta maanjäristyksestä, joka auttaa sankaritartamme – ratkaisu, joka lopullisesti pilasi tämän kirjan.

Päällimmäiseksi mieleeni jäi harmistus, sillä tämä olisi voinut tulla niin paljon parempi kirja, kunhan se vaan olisi kirjoitettu vielä uudelleen pariin kertaan. Tässä olisi mielestäni ollut aineksia todella loistavaksi nuortenkirjaksi, sillä henkilöt ja heidän taustansa oli suunniteltu hyvin, mutta mustavalkoisuudessaan ja deus ex machina –ratkaisussaan se ei nyt ole edes keskinkertaisen hyvä kirja. Ainoastaan raivostuttavan heikosti toteutettu kohtalainen sellainen.