Dan Simmonsin Hyperion avasi eeppisen Hyperion-saagan. Kirja oli seitsemän pyhiinvaeltajan kertomista tarinoista koottu monimutkainen rakennelma ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hyperionin tuho jatkaa pyhiinvaeltajien kesken jäänyttä matkaa Hyperion-planeetalla. Aikahaudat avautuvat ja suuri sota Hyljittyjä vastaan alkaa. Tietokoneiden virtuaalisisällissota alkaa lähestyä loppuaan ja lopun ajan merkit ovat eetterissä. Eeppisyys ei Simmonsin jatko-osassa ole unohtunut, vaikka tarinankerronta onkin hyvin erilaista verrattuna edeltäjäänsä. Tällä kertaa kaikki tapahtuu konkreettisesti eikä tarinoiden avulla kerrottuna. Hyperionin tuho on jälleen massiivinen ajatusrakennelma täynnä älykkäitä juonenkäänteitä ja uskottavaa tieteisfiktiota. Simmonsin kouriintuntuva tapa listata näennäisesti mitättömiä asioita massiivisiksi lauseiksi antaa lukijalle niin vakuuttavan vaikutelman tekstin todentuntuisuudesta, ettei mikään toinen scifiteos ole sellaista saanut aikaisemmin aikaiseksi. Päähenkilöitä on kirjaan lisätty kourallisella, muun muassa mukana on Hegemonian presidentti, jo muutamia kertoja kuolleen John Keatsin klooni ja pieni Rachel-vauva. Ja Dan Simmonsille uuden henkilön mukaan tuominen tarkoittaa samaa kuin kokonaisen uuden romaanin kirjoittaminen. Liken kustantamassa teoksessa on yli 700 sivua ja jokainen näistä sivuista vastaa muutamaa perinteisen kirjan sivua. Välillä Hyperionin tuhossa ajaudutaan harhailemaan hiukan turhan pitkästi sivuhenkilöiden ajatuksiin ja aika ajoin tuntuu siltä, että tekstiä joutuu tahkomaan eteenpäin puoliväkisin, jotta löytäisi taas valtavasta sananpaljoudesta jotain itseään kiehtovaa. Tarina kuitenkin lopulta maksaa takaisin kaiken sen mitä on lukijalta vaatinutkin. Maailman huolellinen suunnittelu ja faktojen melkeinpä runollisen täydellinen yhteen sointuminen on Hyperionin tuhon vahvimpia puolia. Dan Simmons on onnistunut luomaan eeppiselle tieteiskirjallisuudelle aivan uudenlaiset standardit.