Hyperionin tuho
Alkuteos ilmestynyt 1990. Suomentanut Juha Ahokas. Runojen suomennokset Pekka Pakkala ja Aale Tynni. Kannen maalaus: Ilkka Juopperi.
1. painos: Like, 1998. Like Scifi. Nidottu.
3. painos: Like, 2005. Like-pokkari. Nidottu.
Locus-palkinto (paras sf-romaani) 1991, British Science Fiction Association Award 1992. Hugo-palkintoehdokas 1991, Nebula-palkintoehdokas 1991.
Hyperionin eeppinen seikkailu jatkuu!
Mystiset aikahaudat ovat avautumassa ja niistä paljastuvat salaisuudet takaavat, ettei mikään, missään universumin kolkassa ole enää ennallaan.
Arvostetut Hugo- ja Locus-palkinnot voittanut Hyperion on merkkipaalu tieteiskirjallisuuden historiassa. Se on nerokas kirjallinen kudos, kirkas visio tulevaisuuden teknologiasta ja ikivanhoista uskonnoista, tieteellisistä keksinnöistä ja ajattomista mysteereistä, puhtaasta ilosta ja hyytävästä kauhusta.
Teoksen ensimmäinen osa sai Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden 1997 parhaana scifi-kirjana Suomessa.
Arvosteluja:
”Hyperionin tuho on ensiluokkaista science fictionia... Tämä on se teos, johon muita teoksia tulevaisuudessa verrataan, samoin kuin aikanaan Asimovin Säätiö-sarja ja Ursula Le Guinin Pimeyden vasen käsi loivat uuden vaatimustason. Hyperion on käänteentekevä romaani.” – Isaac Asimov's Science Fiction Magazine
Dan Simmons
Dan Simmons syntyi vuonna 1948 Illinoisissa Yhdysvalloissa. Hän halusi jo nuorena ryhtyä kirjailijaksi ja kirjoitti ensimmäisen tieteisnovellinsa ollessaan neljännellä luokalla. Simmons opiskeli Washingtonin yliopistossa kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista. Hän valmistui vuonna 1971 ja päätyi opettajaksi toimien tässä ammatissa 18 vuotta. Samalla hän kirjoitteli pöytälaatikkoon. Hänen ensinovellinsa julkaistiin vuonna 1982. Simmonsin esikoisromaani Kalin laulu (1985) sai World Fantasy -palkinnon.
Kirja-arvioita
Hyperionin tuho jatkuu suoraan Hyperionista ja nämä kaksi kirjaa voi katsoa yhdeksi kokonaisuudeksi. Hyperionin tuhossa on kertausta Hyperionin tapahtumista tekstin lomassa, joten juoneen mukaan päässee, vaikka edellisen osan lukemisesta olisi kulunutkin aikaa. Hyperionin tuho varsinaisesti aloittaa päätarinan, sillä Hyperionissa käsitellään ”vain” tarinan taustoja päähenkilöiden muistelmien muodossa. Kaikilla pyhiinvaeltajien arvoituksellisilla tarinoilla on merkityksensä, kun aletaan kokonaisuutta parsia kasaan. Kirjan alkupuoliskolla kysymyksiä herää vielä lisää ja juonen käänteitä on paljon, vähän liiankin paljon. Eri tahojen motiivit toiminnoilleen pysyvät pimennossa kirjan loppumetreille asti. Vasta kirjan loppupuoliskolla tapahtumien vyyhti alkaa selvitä ja pyhiinvaeltajien tarinat saavat välipäätöksen. Hieno sarja tähän asti.
Hyperion-duologia minustakin nosti scifin aivan uudelle tasolle. Hyperionin tuho vie Hyperionissa alkaneet langat ja ihmiskohtalot loppuunsa ja antaa tarinalle huimaavan lopun, aivan kuin konsertin loppuhuipennus. Hyperionin tuho koskettu sielua ja on minusta scifin ehdotonta huippua. Aikahaudat, pyhiinvaeltajien kohtalot sekä Hegemonian ja Meina Gladstonen kohtalot saivat sielun kyyneliin. Juonen loppu oli hämmästyttävä, mutta selvensi kaiken jättäen silti joitakin mysteereitä auki. (Tosin ne selvitettiin Endymionissa ja Endymionin nousussa). Mahtava, loistava ja sielua koskettava teos ihmiskunnasta ja sen valinnoista ja aikaansaannoksista. Eeppinen scifi nousee tässä teoksessa suurimpaan huippuunsa minusta. Suosittelen kirjaa kaikille scifiä lukeville tai siihen tutustumista aikoville. Arvosana: 10+.
Dan Simmonsin Hyperion avasi eeppisen Hyperion-saagan. Kirja oli seitsemän pyhiinvaeltajan kertomista tarinoista koottu monimutkainen rakennelma ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hyperionin tuho jatkaa pyhiinvaeltajien kesken jäänyttä matkaa Hyperion-planeetalla. Aikahaudat avautuvat ja suuri sota Hyljittyjä vastaan alkaa. Tietokoneiden virtuaalisisällissota alkaa lähestyä loppuaan ja lopun ajan merkit ovat eetterissä. Eeppisyys ei Simmonsin jatko-osassa ole unohtunut, vaikka tarinankerronta onkin hyvin erilaista verrattuna edeltäjäänsä. Tällä kertaa kaikki tapahtuu konkreettisesti eikä tarinoiden avulla kerrottuna. Hyperionin tuho on jälleen massiivinen ajatusrakennelma täynnä älykkäitä juonenkäänteitä ja uskottavaa tieteisfiktiota. Simmonsin kouriintuntuva tapa listata näennäisesti mitättömiä asioita massiivisiksi lauseiksi antaa lukijalle niin vakuuttavan vaikutelman tekstin todentuntuisuudesta, ettei mikään toinen scifiteos ole sellaista saanut aikaisemmin aikaiseksi. Päähenkilöitä on kirjaan lisätty kourallisella, muun muassa mukana on Hegemonian presidentti, jo muutamia kertoja kuolleen John Keatsin klooni ja pieni Rachel-vauva. Ja Dan Simmonsille uuden henkilön mukaan tuominen tarkoittaa samaa kuin kokonaisen uuden romaanin kirjoittaminen. Liken kustantamassa teoksessa on yli 700 sivua ja jokainen näistä sivuista vastaa muutamaa perinteisen kirjan sivua. Välillä Hyperionin tuhossa ajaudutaan harhailemaan hiukan turhan pitkästi sivuhenkilöiden ajatuksiin ja aika ajoin tuntuu siltä, että tekstiä joutuu tahkomaan eteenpäin puoliväkisin, jotta löytäisi taas valtavasta sananpaljoudesta jotain itseään kiehtovaa. Tarina kuitenkin lopulta maksaa takaisin kaiken sen mitä on lukijalta vaatinutkin. Maailman huolellinen suunnittelu ja faktojen melkeinpä runollisen täydellinen yhteen sointuminen on Hyperionin tuhon vahvimpia puolia. Dan Simmons on onnistunut luomaan eeppiselle tieteiskirjallisuudelle aivan uudenlaiset standardit.