Ilmeisesti minun vihjeet ei ollutkaan niin helppoja kun ajattelin. No ehkä tästä jackpot:
X nousi seisomaan. Nyt ei voinut enää tehdä kuin yhden asian, ja hän teki sen. Hän joutui sokean pakokauhun valtaan juuri kun aluksen teli osui pikkuiseen ylämäkeen ja lennätti sen loistaen kuin lohi ylös taivaisiin ja alas Laidan yli. Muutamaa sekuntia myöhemmin kuului pikkuisten jalkojen ukkosen kumua, kun Matkatavara loikkasi alas maailman Laidalta jalat yhä määrätietoisesti pumpaten ja putosi alas universumiin.
- Paljonko te tahdotte siitä? X kysyi taas. Niin, hänellä oli kiire teurastajan penkkiin. Y käänsi kasvonsa kohti taivaita, sen näköisenä kuin etsisi sadepilviä. Sitten hän kaski katseensa taas X:n ja soi hänelle ison, yställisen hymyn, joka minusta muistutti kovin paljon taannoista paskamaista irvistystä. - Minä olen pyytänyt kolmeasataa, hän sanoi. Mutta sinä vaikutat aika luotettavalta kaverilta. Pudotan hinnan kahteenviiteenkymmeneen sinulle. - Voi Kristus, minä sanoin.
- Mustasukkaisuutta? hän kysyi hiljaa. - Ennen häneltä liikeni aikaa teille, nyt hän on aina tyttönsä luona? - Joo, toisaalta minä sanoin. - Me ollaan oltu ystäviä kauan. Mutta minä...en usko, että siinä olisi kaikki. - Ettekö? - En. Vilkaisin ympärilleni todetakseni ettei X ollut kuulemassa, ja kun en katsellut häntä sain vihdoin sanotuksi sen mitä oli mielessäni. - Miksi käskitte hänen hajottaa ja hävittää sen? Miksi sanoitte että se oli kuin joku paha tapa?
Mitä te h--, hän ehti sanoa, ja haluatte-sanan h nousi kimeäksi, voimattomaksi kirkunaksi, hhhhhhhhaaaaaahhh---. Ikkunasta kurkottui tuskin viidentoista sentin päähän hänen omista kasvoistaan mätänevä kalmo. Sen silmien paikalla oli suuret, tyhjät kuopat, sen muumioituneiden huulien raossa törrötti muutama kellervä, kallistunut hammas. Sen toinen käsi nojasi kalvaana ohjauspyörään. Toinen joka kalisi kammottavasti, ojentui häntä kohti. Don huojahti taapäin sydän jyskyttäen kuin pillastunut kone, kauhu kurkussa hirviömäisenä kuumana kivenä. Kuollut viittoi häntä likemmäs virnistys naamallaan, ja yhtäkkiä auton moottori ulvahti syytäen kierroksia. - Tankki täyteen, vainaja kuiskasi, ja järkytyksensä ja kauhunsa läpikin Don näki että sillä oli päällään repaleinen ja sammaltuva armeijan univormu. - Tankki täyteen, paskanpuristaja. Pääkallohampaat virnistivät hohtovalossa. Jostain suun perältä vilkahti kulta.
Kokeillaan vielä; huomenna viimeinen vihje, jos ei tästä nyt aukea;
- Joo, tästä vuodesta tulee parempi, Arnie sanoi. Vilkaisin häntä. Hän nosti oluttölkkiä huulilleen, ja ennen kuin se liike ehti loppuun hänen kasvonsa muuttuivat LeBayn, kauhusarjan mätänevän henkilön kasvoiksi. Sormet jotka pitelivät tölkkiä olivat pelkkiä luita. Vannon teille että ne olivat pelkkiä luita, ja housut olivat lähes litteinä istuimella, aivan kuin niissä ei olisi ollut muuta kuin luudanvarret. - Tuleeko? minä kysyin hengittäen auton kalmaisia ja tukehduttavia myrkkyhöyryjä niin lyhyeen kuin mahdollista. - Tulee, LeBay sanoi, paitsi että hän oli taas Arnie, ja kun pysähdyimme stop-merkille näin vuoden 77 Camaron revittävän ohi. - En pyydä sinulta muuta, Dennis, kuin että tuet minua vähän. Älä anna äidin vetää sinua tähän paskaan. Kaikki selviää pian. Hän oli taas LeBay, virnisti luisesti ja takertui ajatukseen että kaikki kääntyy hyvin päin. Tunsin että aivoni alkoivat heittää. Pian varmaan kirkuisin. Annoin katseeni pudota noista hirvittävistä puolikaskasvoista ja näin mitä Leigh oli nähnyt: kojelaudan mittarit eivät olleet lainkaan mittareita vaan hohtivat vihreitä silmiä jotka pullistuivat minua kohti.
No niin, tulihan se sieltä! Kyseessä tosiaan Stephen Kingin Christine, jossa verenhimoinen Plymouth jyrää riivattuna jakelemassa kostoa. Nyt kun tuli selailtua tätä kirjaa vuosien tauon jälkeen, niin tulin siihen tulokseen, että pitänee jättää käden ulottuville ja lukea kokonaan uudestaan.
Kas tässä ensimmäinen vihje. Toivottavasti ei ole liian ilmeinen heti alkuun.
X-parka istui pimeässä ja yritti palauttaa mieleensä kaikkia niiden jättiläisten ja hirmujen nimiä joista tarinoissa kerrotaan. Mutta yksikään niistä ei ollut kykenevä kaikkeen mitä arvoituksessa mainittiin. X:stä rupesi tuntumaan että vastaus löytyisi jostakin ihan toiselta suunnalta ja että hänen pitäisi kyllä tietää se kunhan hän vain saisi langan päästä kiinni. Häntä rupesi pelottamaan, eikä pelko edistä ajattelua ollenkaan.
Kosketus kasvoillani ei vetäydy minnekään. Toinenkin raaja – tai niin ainakin arvelen – ojentuu tunnustelemaan minua. Kevyet harjakset tutkivat sormieni muotoja, kämmenten juonteita, rystysten kohoumia ja langan kovettamia kohtia ihollani. Lopulta se vetäytyy pois ja tilalle työntyy tumma hiljaisuus. Se jatkuu niin pitkään, että alan epäillä olennon nukahtaneen – tai kenties vaipuneen niin syvälle omaan maailmaansa, että läsnäoloni on muuttunut merkityksettömäksi. Mielessäni alan mittailla etäisyyttä ovelle.
Hän katsoo alas pitkiä kvartsiportaita hoviaan, joka ilakoi ja tanssii niin sirosti ja äänettömän sulokkaasti kuin se olisi aaveiden hovi. Mielessään hän puntaroi moraalisia ongelmia, ja jo tämä erottaa hänet suurimmasta osasta hänen omia alamaisiaan, sillä nämä eivät ole ihmisiä.
M sinkoutui kohti Y:n kurkkua, joka oli jäänyt hetkeksi vaille suojaa. X riippui kiinni miekassa ja veti sen takaisin, säästi serkkunsa hengen. M valitti melkein ärtyisästi, kuin koira jota on kielletty puremasta tunkeilijaa. Ja X puri hampaansa yhteen ja sanoi: "En aio ryhtyä orjaksesi, riimumiekka. Jos meidän pitää lyöttäytyä yhteen, olkaamme tasavertaisia kumppaneita."
Ei ole kyseinen sarja kyseessä. Tässä kolmas vihje:
C vilkaisi X:n kalpeita kasvoja, jotka taivaan tuli hetkeksi valaisi, ja hän tunsi kylmän värityksen, jolla ei ollut mitään tekemistä tuulen tai sateen kanssa, sillä hänestä näytti tuolla hetkellä että luonnonvoimat olivat muuttaneet hänen rakastamansa hellän, oppineen nuorukaisen helvetilliseksi demoniksi, hirviöksi joka tuskin muistutti ihmistä. X:n punaiset silmät olivat hehkuneet hänen valkoisesta kallostaan kuin Suur-Helvetin lieskat; hänen hiuksensa olivat hulmunneet viimassa niin, että niistä oli tullut pelottavan sotakypärän harja ja myrskyn oikutteleva valo oli saanut hänen suunsa näyttämään raivon ja tuskan irvistykseen vääristyneeltä kidalta. Ja äkkiä C tiesi. Hän tiesi sydämensä pohjassa, että heidän aamuinen ratsastuksensa oli ollut viimeinen rauhallinen hetki, jonka he eläessään viettäisivät yhdessä.
X hymyili. "Mutta miten saamme eniten huvia tästä pienestä sodasta, jonka he tarjoavat meille?" Y oli tapansa mukaan ensimmäinen huutaja. "Lähdetään heitä vastaan nyt, lohikäärmeillä ja sotaproomuilla. Ajetaan heitä takaa heidän omaan maahansa ja viedään heidän sotansa sinne. Hyökätään heidän kansojensa kimppuun ja poltetaan heidän kaupunkinsa. Vallataan heidän maansa ja varmistetaan niin oma turvallisuutemme!" D korotti taas äänensä: "Ei lohikäärmeitä", hän sanoi. "Mitä?" Y pyörähti ympäri. "Mitä?" "Ei lohikäärmeitä, prinssi Y. Niitä ei saa herättää. Lohikäärmeet nukkuvat luolissaan viimeisen järjestämänne taistelun uuvuttamina." "Minun järjestämäni taistelun?" "Te halusitte käyttää niitä hyökkäykseen vilmirläisiä merirosvoja vastaan. Minä sanoin, että säästäisin ne mieluummin suurempaan taisteluun. Mutta te lennätitte ne merirosvoja vastaan ja poltitte heidän pienet veneensä ja nyt lohikäärmeet nukkuvat."
Sivustomme käyttää evästeitä takaaksemme parhaimman käyttökokemuksen.
Mutta, seuraava kirja: 