Sämpylän juhlat

SÄMPYLÄN JUHLAT   Kriip kraas kraps. Harja raapi metallista pohjaa kunnes viimeinenkin levätupsu oli kaavittu nostokoriin. Pommeri vinssasi korin ylös ja kippasi ritilälle. Sitten kentaurimainen kaverini kohosi takasilleen ja venytteli kunnolla, kurottaen välikädetkin kattoa kohti. Broni aivasti, pyyhki koiramaista kuonoaan haalarin taskusta kaivamaan paperiin ja heitti sen sitten muun moskan joukkoon. - Lähdetkö mukaan? Pommari kysyi. - Minne? - Sämpylän Himpulassa on rosvotanssiaiset, näillä huvipykälillä, niitä ajattelin, mutta teleskoopilla katsoen, tuletko metallinhoitoon? Pidän vähän vapaata ja aloitan vanhassa virassani Sipulipalkkiselta. Itselläni oli vielä puoli palkkista velvoitteita tekemättä, sama se, mitä teki. Olihan jokaisen kolme väliä täyttäneen velvollisuus tehdä osansa kuorten huollossa. Velvotteisiin pakollisina kuului kuudet työpykälät jätteenkäsittelyä, eli biokaasutehtaaseen menevien moskien tarkastus ja ei−orgaanisen aineen poisto kuormista sekä rikkoontuneiden paskiasten pesu ennen korjaamolle lähetystä, ja ne roskarobotit onnistuivat särkemään itsensä vähintään kerran palkkajaksossa! Kenkku ja haiseva homma, mutta ei toinenkaan pakkotyö eli happileväaltaiden putsaus herkkua ollut. Tärkeä kylläkin, olihan kiva hengittää ja vanhat levät olivat oivallista ruokaa ossereille ja osserit mainioita, varsinkin paistettuina. Muut hommat, kuten puistotyöt ja ilmapuhdistajien huolto olivat ihan mukavia mukavassa porukassa. Ja mukavaa oli sekin, että itse sai päättää, miten ja milloin velvollisuutensa teki, kunhan asian hoiti, kaksi palkkajaksoa lauluvälissä, joka vastasi neljää maan vuotta. Pidin Pommarista, mutta hiushalkeamien etsintä seinistä ja lattioista ynnä muista kantavista rakenteista oli tylsää. Tarpeen, tottakai, erittäin kovastikin. Kukapa sitä halusi, että yläkerta romahtaisi niskaan pilarin pettäessä, tai että lattia humahtaisi alta. Ulkoseinän särkymistä en uskaltanut edes ajatella. Ulkona oli vain tappava tyhjyys! Tuumailin asiaa ääneen ja mutisin hiljakseen: - Musta tuntuu, ettei kukaan ole tarkastanut ainakaan väliin seiskaviiskympin siniviivan putkia. En halua tulvan huuhtovan kaalejani alakertaan. Eikä Krassijärvikään taitais tykätä massiivivuodosta. Joka tasolla oli omat järvensä ja suonsa osana vesihuoltoa. Sakoaltaista vesi johdettiin ensisuolle, jolla kasvoi teollisuudelle kuitua− ja tärkkelyskasveja. Ensisuolta vesi valui leväsammioden kautta kaloja kuhisevaan järveen ja järvestä marjoja ja sieniä kasvaville puhdassuolle ja sieltä suotimien kautta käyttövesikiertoon. Marjastus ja sienestys tyydyttivät keräilyviettiä ja olivat ikioikeuksia, kuten kalastuskin, joka aktivoi saalistusviettiä. Laumassa asukkaiden synnynnäiset vietit otettiin huomioon ja niiden tyydyttäminen mahdollistettiin oikeasti tai korvikkeisiin ohjaten, kuten robottien jahtaaminen metsästysreittiä tyydyttämään. Olihan tähtivaeltajilla kymmenientuhansien vuosien kokemus siitä se, että yhteisölle tuli halvemmaksi tarjota asukkailleen elintilaa ja vaistojen tyydytystä harrastusten muodossa kuin laatia ankaria lakeja ja sulloa rikkureita vankiloihin. Tiesin, että Maan herrat, jotka kävivät opiskelemassa rauhoittavaa rakentamista, väittivät että runsaat harrastuspaikat ja keräilyretkien järjestämien tulivat liian kalliiksi. Taisi närkästyttää puhe ihmisten vieteistä, vaikka eläimille vaadittiin olosuhteita jotka mahdollistivat lajinmukaisen käytöksen. Jostain syystä samaa ei olisi suotu ihmisille itselleen! (vain lisääntymisvietti tunnustettiin, tunnetuin seurauksin, kymmenen henkeä asui taloa jossa oli tilaa yhdelle.) 2000− taso uuvutti, kun kaikki painoi tuplasti sen minkä asuinkerroksessa. Mutta minkäs mahtui. Emokuoren painovoima syntyi aluksen pyöriessä akselinsa ympäri, joten painon tunnen vaihteli ulkolaidan huippuraskaasta napa−akselin nollaan. Molemmilla ääripäillä oli omat harminsa, muta painon vaihtelu toi myös iloja kun voi valita oleskelutasonsa. Pommari löntsi nelijalkaisena . Nojailin karvaiseen kylkeen laahustaessani vierellä. Kuusi työpykälää tuntui koivissa. Tilasin jäätelön ja Pommari mureketta. Annoksia näykkiessä puhuimme rosvojuhlista ja mietimme, että ketä äänestettäisiin asukasneuvostoon ja kuka voittaisi kuortenvälisen kolmimaalin, kun Käpysen häntä oli kipeä ja kaveri siten sairaslomalla. Hätkähdin, kun joku tarttui perskankkuun ja äijä käkätti: - Jätähän tuo turilas ja tule mukaan niin… Sävähdin ja kirosin samalla kun tempasin avokämmenellä taaksepäin. Läsähdys kertoi iskun osumasta. Pommarikin ponnahti takasilleen korvat luimussa, yläkädet nyrkissä, ja välikourat tarttumavalmiina. Mies harppasi kiireesti taaksepäin. Pommari tuhahti, pyörähti ympäri, nosti häntäänsä ja pieraisi muikean lemun, tyypillinen bronin päätös nahistelulle. - Saatanan rakki. Mies kivahti ja ruikkasi syljen hyvästiksi. Mokoma äijä, oli aina lääppimässä ketä vaan naisenpuolta. Ei tarvinnut olla sektorin kaunein saadakseen Onnin huomion osakseen, sen olin huomannut. Ehdotin Pommarille kantelua rakiksi nimittelystä. - Parempi kiljua asiat auki, kuin salassa jurputtaa. Teillä uusilla on tapana teeskennellä kohteliasuutta, mutta kyllä kiertonimikin loukkaa, eikä suora sana solvaa, tarkoitus ratkaisee. Broneja ei saanut sanoa avaruusapinoiksi, ufohurtiksi tai sen sellaisiksi, Nimityksiä oli tosin käytetty ensikontaktin aikaan, kun ihmiset olivat säikkyneet päänsä pöhköiksi, havaittuaan viisi Pluton kokoista tahtilaivaa ja tuhansia pienempiä purkkeja aurinkokunnassa. Kosiskeluvuoden jälkeen kauppa pääsi käyntiin. Ihmisiä innosti lauman kyky rakentaa planeettaa vastaavia tähtilaivoja. Olihan Tellus tupaten täynnä nälkäistä väkeä vailla vettä, joten halu muuttaa muualle oli ymmärrettävä. Lauma puolestaan tuumasi, että tervetuloa rakentamaan, asteroideja riittää ja hengitysilmaakin piisaa kun tislataan Venuksen pilvet maalaisten keuhkoille käyviksi. Nyt, reilut sata vuotta myöhemmin ihmisilläkin oli pari emoluokan kuorta ja tilaa kolmelle miljoonalle. Ihmisten kuorilla oli ihmisten lait ja laumassa lauman lait, eli melkoinen vapaus tehdä mitä vaan, kunhan ei vaarantanut muita eikä rikkonut kuoria. Itse viihdyin Laumassa ja olikin muuttanut Orreen heti täysi–ikäiseksi tultuani. Elätin itseni kaalien ja sienten kasvatuksella. Summeri päräytti säveltään. Pukuhuoneet täyttyivät hälisevästä väestä. Haalareita ja essuja riisuttiin. Saappaita potkittiin penkin alle ja hanskoja nakeltiin sinne tänne. Kyllä ne sieltä aamulla löytyivät, ainakin vähän hakemalla. -Järjestystä! Kamat hyllyille, sontiaiset! Onni karjui, tuloksetta. Emot hyrähtivät rauhoituslauluun, joka silitteli sielua. Jopa Onni alkoi hymyillä. Synnyttäneiden naaraiden lähellä rähisty. Emot hillitsivät vaistomaisesti kiukkuavia pentuja ja käyttivät tietoisesti taitoaan myös kaikkien muiden elollisten tyynnyttämiseen. Ihmiset ja bronit tungeksivat hissien suuntaan. Oven tiedote kertoi pysähdyspaikat. Oikean hissin tuloa odotellessa jutusteltiin rosvojuhlista ja Ulinan tähtikisasta jossa ammutti laserilla vilkkuvia valoja. (vetosi saalistusviettiin) Mestarin palkinnon sai, jos sammutti tuikut viidessä puhalluksessa. Jos ampui kolmesti ohi, läimähti sininen valo tappion merkiksi. Harkitsin hetken Tähtikisaa. Olin siinä varsin hyvä. Päätin kummiskin lähteä tanssiaisiin. Olihan seurustelukin eräs tarve. Ehkä saisin leikkikaverin jatkoille. Kyllähän broniltakin halia ja märkiä pusuja sai, runsaasti koiramaiseen tyyliin. Likiystäviä voitiin olla, ja saatettiin samaa taloakin asua, mutta yhteistä pentua ei yritettykään. Se oli silkka biologinen mahdottomuus. Intiimi kanssakäyminen hoitui oman lajin kesken. Ihmiset tavallaan ja bronit omallaan, hilpeästi laululla kiimaansa julistaen kun lemmenlilja kukki. Aikakin laskettiin lauluväleinä. Lisääntymiskauden kyllä huomasi ja kuuli. Kosintaviisut ja vastavislaukset kaikuivat kaikkialla kun kiihtyneet turrit heittivät kaikki työnsä sikseen ja paneutuivat laatimaan seuraavaa sukupolvea melulla ja mourunnalla. Koneet, elukat ja kasvit jäivät laulunsa laulaneiden vanhusten ja vielä laulamaan pystymättömien nuorten huoleksi. (ja nykyisin myös ihmisten). Ajelin kolmella hissillä kotikerrokseen ja kävelin pienen puiston halki asumukselleni. Omenapuu odotti sadonkorjuuta ja viiniköynnös ja tomaatit tappelivat tilasta roikkuessaan katolta alas. Pitäisi leikata. Olkoot. Tänä iltana juhlisin. Katsoin kylppäriä tyytyväisenä. Uusin hankintani, oranssihohtopalmu vaikutti virkeältä. Pari tirriä pyrähteli katonrajassa. Niillä oli pesä bataatissa joka kiemurteli pitkin seinää viiden valon alla. Höyhenpallot sotkivat hieman, mutta mitäs siitä, olihan pikkupaskis aina valmiina noukkimaan roskat lattialta. Huuhtaisin naamani ja kiinnitin holoperhosia tukkaan. Hävyttömän kalliit, mutta muodista sai maksaa. Kiskoin juhlamekon ylle, sulloin taskuihin koko joukon rihkamaan, sitaisin poninhännän päälaella ja kipitin pikahissille. Kymmenen kilometrin matka 750–asuintasolta napa–akseliin vei neljänneksen pykälää. Nopea painonmuutos tuntui huimauksena. Nyt tavallistakin pahempana, kun oli raatanut komposteilla, 2000– tasossa työpykälät, kropan painaessa reilut toistasataa kiloa, enkä ehtinyt palautua asuinosastossa mukavaan viiteenkymppiin (maan mitoissa), kun säntäsin jo napa–akselin nolla–painovoimaan Parkkihalli oli käytännössä painoton, vaikka tunnus ilmoitti 0,001 tasoa. Juhlapukuista kansaa liukui ja ui kukin sukkuloitaan kohti. Huomasin Pommarin jo tulleen, turkissaan kimallusta, siniset rintaremmit hohtaen ja iso rusetti hännän kärjessä Halasin pikaisesti Pommaria ja luikahdin ohjaajan paikalle. Tilasin siirron lähtölavalle ja nykäisin startin päälle. Pieni nytkäys (tuolissani oli liikevaroitin) kertoi että liikkeellä oltiin. Pommari vilkaisi rutiininomaisesti näyttöjä. Merkkivalot toimi, tutka pelasi ja tankki oli täynnä. Ulkona oli aina yhtä mahtavaa. Loputon mustuus täynnä kimaltavia pisteitä ja seitsemän hohtavaa palloa ympärillään tulikärpästen harso, liikkuvat sukkulat. Kahden antimateriatehtaan ääreisvalot piirsivät omat kuvionsa mustan keskelle. Pääsin parkkihalliin ilman jonotusta. Kuittasin sukkulan jätetyksi ja loikin Pommarin perässä hissiin . Juhlat oli 20.5 tasolla, jossa sapuska pysyi lautasella mutta päänsä voi lyödä kattoon kun pikkuisen ponnisti. Muutamat kokeilivatkin sitä. Salin lamppujen seurana oli tähtiä ja ruusukkeita. Tarkoitus oli napata koriste ja paritanssin aikaan etsiä kumppani omalle korulle. - Musta ruusu viitonen. Puolituttu pojanvintiö ehätti kuiskaamaan suukkosen jälkeen. No, Niko oli ihan kiva sälli, oikeestaan äkkipäätä mukavin mitä mieleen tuli. Kiirehdin kisapaikalle ja ponkaisin. Neljässä metrissä nappasi ruusun kouraan, mutta osuin punaiseen. Pommari onnistui, joten vaihdon kukan kamun kanssa, ja näin että Pommari jatkoi vaihtokauppoja saadakseen erään tietyn merkin. Lauluaikaan oli vielä vuosi, mutta viisaat varustautuivat jo, ja alkoivat liehitellä sydämensä valittuja. Menetin varkaille mitä aioinkin ja vähän muutakin. Illan päätteeksi varastetut tavarat huutokaupattiin ja tuotto meni varkaiden killan lukkokurssin järjestämiseen. Kurjaa joutua todellisen ryöstön kohteeksi, mutta parempi, että rosvo on edes ammattitaitoinen eikä riko ryöstäessään paikkoja! Ryöstöistä on kiva lukea ja huippurosvot ovat varsinaisia julkkiksia. Jos joutui sellaisen uhrisi, tosin epätodennäköistä meikäläisen keskinkertaisuudelle, niin silloin itsekin sai huomiota hetkisen. Ja onhan sitä osallistuttava yhteisen huvituksen tuottoon, kuten osallistutaan velvoitetöillä kuorten kunnossapitoon. Oli reilusti unipykälien aika, kun kyselin Pommarilta, että lähdettäiskö kotiin. Hieman humalainen ystävä ilmoitti jäävänsä Sämpylään, johonkin yhteispesään unille. Harkitsen hetken samaa itsekin. Olin tosin ottanut vain alkuillasta viiniä jokusen kipon, mutta olo tuntui vähän väsyneeltä. Niko nuojasi vieressä ja ehdotteli että mentäisiin hotelliin. Säälin seteleitäni ja päättelin, että kyllä sitä hiljaisina aamuyön tunteina yhden siirron verran kurauttaa. Jätin sukkulan Pommarille ja lainasin lennokin Nikolta. Niko oli niin huppelissa, ettei lentoa kannattanut ajatellakaan. Liikenne oli hiljaista, vain jokunen sukkula vilahti siellä täällä. Niko näytti niin vietävän syötävältä vieressä, etten malttanut pitää käsiä ohjaimilla vaan aloin käpälöimään poitsua. Nikokin innostui, mutta sukkula kulki vakaana. Olimme melkein kotona, kun paimenen leiskuvanpunainen kylki täytti näytön. Sain tiukan käskyn seisahtua. Ei tuntunut mitään, mutta mittari kertoi hinurin iskeneen kiinni. Tervemenoa vaan! Niko tarjoutui ritarillisesti ottamaan ohjausvastuun, mutta kiitin tarjouksesta ja sanoin ei. Jos kerta vastuullisiin kuuluu, niin kai se vastuu on kannettava! Ilmoitin nimeni ja asuinsektorini. Meidät hinattiin Orreen. Paimenen sinivihreitä nauhoja kantava broni ja mustatukkainen eukko olivat tuiman oloisia kolutessamme ulos. Henkäisin mittariin, vain 0,1 promillea, mutta tarpeeksi lievään tuomioon. Ihmettelin, kun syytettiin holtittomasta ajosta. Tuolisensorit olivat olleet hiljaa, eli radan olisi pitänyt olla vakaata. Tarkistus paljasti, että sivuliikevarottimen sulake oli kärähtänyt. Olisin voinut ajaa vaikka serpentiiniä saamatta mitään infoa istuimesta. Nikoa syytettiin ajon sallimisesta. - Hyväksyttekö vakiosakon, kaksi palkkista yleisiä töitä ajurille ja palkkis matkustajalle ja molemmille sadan sanan esitelmä liikennesäännöstä, vai haluatteko tuomarin? Paimen kysyi. - Hyväksyn sakon. Mutisin häpeissäni. Myöskin Niko suostui sakkoihin. Niin sitä vähimmällä pääsi. Eikä sakkotyöt olleet yhtään sen kummempia kuin velvoitetyötkään, paitsi sakot oli tehtävä heti, ja sitä mitä sanottiin. Juhlatunnelma oli haihtunut höyrynä ilmaan kun rojahdimme nukkumaan. Ja aamulla sitten, heti työpykälien alussa laahustimme haukotellen ja pää pakottaen sakkorinkiin, poliisin antamat laput kaulassa. Valvoja mulkaisi tunnuksia ja tuhahti juoponmerkille. Onneksi paikalla oli myös keltanauha, joka tarjosi tuskattia päänsärkyä helpottamaan, kehräsi lohdutusta ja halasi kunnes pahin nolous haihtui. - Liikennetörppö kolmonen lampuille, Törpön kyytiläinen neljä, tuuletukseen, Äs, emme päässeet Nikon kanssa samaan työsakkiin. No. viisi pykälää hommissa kului äkkiä ja loppu vuorokaudesta olikin omaa aikaa. Tosin huvittelu saisi hetkeksi unohtua, kun joutuisin iltaisin hoitelemaan kaalit, ellen antaisi sadon mennä pilalle. Se torilla pidettävä esitelmä keljutti kaikista eniten. Pitopaikaksi oli määrätty tietenkin oma asuinhalli joten tutut olisi kuulemassa. Siihenhän se rangaistus perustuikin, että sai kavereitten edessä hävetä silmät päästään. Lamppujen vaihtaminen oli helppoa. Toinen ajoi nostokonetta ja toinen seisoi korissa, nyppäsi palaneen lampun pois ja pani samaa väriä ja tehoa olevan ehjän tilalle. Niillä kohdin missä katto oli korkeammalla kuin nosturin koppa, piti kiivetä katorajan hoitotasoille joista käsin huollettiin myös vesijohdot, sähköliittymät ja tuulettimien suuttimet. Kuoren noin kymmenessä miljoonassa lampusta puolet kuului yleiseen hoitoon, riitti vaihtamista aina ja ikuisesti. Päätin hoidella esitelmän alta pois, tilasin kirjastosta liikennelain kopion. Esitin sujuvaa lukutaitoa tavaillen suoraan näytöltä kaksi pykälää ja viistoista momenttia lakitekstiä päihteiden käytöstä liikenteessä sekä vielä tilaston onnettomuusriskin kasvamisesta päihtymistilan kohotessa. Se oli yksi elämäni kurjimpia tilanteita, selittää liikennelakia keskellä omaa korttelia naapurien naureskellessa ja heitellessä kompakysymyksiä. No, olkoot, kunhan joku kaveri on samassa tilanteessa, tiedän, mitä kysellä. Astuin korokkeelta alas Pommarin halaukseen. Nikokin nuojasi bronin kupeessa, nauttien hiljaisesta kehräyksestä joka toi lohtua. Olihan Pommari synnyttänyt emo ja siten varsin vahva rauhoittaja, juuri sellainen ystävä jota kaipasin. – Häntä pystyyn ja syömään. Osseripaisti odottaa. Pommari tokaisi, nuolaisi naamasta niin mua kuin Nikoakin ja kiskoi mukaansa kotiaan kohti.