Kuumaa vettä

Ei kai kukaan minua riisuisi kantaisi ruumistani höyryävään kaivoon rikkilähteeseen Islannin ylänkömaille tai ikijäähän Antarktiksen alle syvänteisiin vanhempiin kuin ihmiskunnan muisti painaumiin tummempiin kuin luontoäidin helmat   ja kyyneleet   Ei kukaan muu minua nostaisi käsivarsilleen, kevyesti, tuhatvuotista tuhkaa Elämän algoritmilla on kovin rajallisesti suoritusaikaa Kaikki kuluttaa ja pyyhkii päiviä vaikka en itse leikkaisi, en nyhtäisi   ja surulliset   silmäni itkeneet höyryjen partailla, kuumaa vettä

muuten en löydä muuta sanottavaa kuin että nuo "voimasanat" ovat järjestykdessä "kyyneleet surulliset" ihan hyvä

Ensimmäinen hieno asia, jonka huomasin, oli Islannin ja Antarktiksen esittäminen vastakohtaisina. Jotenkin itsestään selvänä vaihtoehtona ääriolosuhteiden etsintään olisivat olleet jonkinnäköinen napajää─aavikko -pari. Nyt yhdistät kuitenkin kuumuuden Islantiin (kenties sen höyryjen partaalle palataan lopussa?) tuoden näin lähellä eri napa-alueita olevat paikat yhteen. Toimiva ja poikkeuksellinen ratkaisu.   Seuraavana runossa silmiin tarttuu ”painaumiin tummempiin kuin luontoäidin helmat”. Hyvän kohtalokkaalla linjalla pysytään. Miksi luontoäidin helmat ovat tummat, kuten tässä nähdäkseni annetaan ymmärtää? Tuleeko tummuus iäisyydestä vai onko maailma vain niin synkkä ja kärsinyt, että sen äiti pukeutuu tummiin?   Minua kiehtoo kovasti se, onko runon puhuja elossa vai ei. Jos siis oletetaan, että hän on vähintäänkin ollut elävä olento konkreettisine ruumiineen. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että ensimmäisen säkeistön ”ruumis” viittaa kuolleeseen ruumiiseen. Näin ollen puhuja kertoisi siitä, kuinka ei usko kenenkään huolehtivan ruumiistaan poismenonsa jälkeen. Myös loppupuolen säkeiden ”[k]aikki kuluttaa -- en nyhtäisi” voi tulkita viittaavan elävän ihmisen pohdintaan ajan kulusta, jota ei voi pysäyttää. Toisaalta ”[e]i kukaan muu minua nostaisi / käsivarsilleen, kevyesti, tuhatvuotista tuhkaa” viittaisi ehkä siihen, että puhujan ruumis on jo tuota mainittua tuhkaa.   Ensimmäisen ja toisen pitemmän säkeistön alut avaavat myös kiinnostavia kysymyksiä. Alussa ”[e]i kai kukaan” kertoo siitä, ettei puhuja usko ketään olevan. Myöhemmin tämä on kuitenkin ”[e]i kukaan muu”, mikä vihjaa siihen, että joku on löytynyt. Onko ruumiin tuhkaksi muuttumisen jälkeen ilmaantunut joku, joka välittää?   Eli tällaista analyysia saattaa lukija tehdä runosta. Kaiken keikkiaan hieno tummasävyinen runo.

Kiitos runosta, Dyn! Itse koen tämäntyyppiset arvoitukselliset säkeet lähinnä tunnetiloina. En yhdistä niitä tiettyyn aikaan tai paikkaan, ainakaan ensilukemin tai runon sisältöä pohdiskelematta. Enhän voi tietää, haluaako runoilija välittää sisäistä maailmaa enemmän kuin kuvata ulkoista, kenties kuviteltua ympäristöä. Ehkä runon ydintarkoitus onkin säilyä edes hivenen arvoituksellisena, jättää varaa lukijan tai kuulijan tulkinnoille. Toki runomitoin voi kertoa ja proosallisesti ilmaista muutakin kuin proosallista mutta järkäleenkarkeisesti yleistäen runo on tunteen, proosa asian kieli.

Hee, kiitos kommenteista! Tulkintoja on aina kiva lukea, monasti ne ovat jopa kiinnostavampia kuin mitä itse on runosta ehkä tarkoittanu. :smile: