Satakahdeksan askelta

Tervehdys! Ensimmäinen viesti, sekä ihan "oikeelle" foorumille työnnetty novellini viisi sivua. Vedetään ne selitykset, eli asiat mihin en ole tyytyäväinen heti alkuun: Ensimmäistä lausetta olen hionut ja hionut, mutta en mielestäni vieläkään saa siitä tarpeeksi napakkaa tai sujuvaa. Toisekseen: eräs kohtaus, jonka varmaankin tunnistat on tuottanut jo pidemmän päälle päänvaivaa. Aijon palata siihen myöhemmin jahka saan tarinan päätökseen. Kolmannekseen: nimet, tulevat todennäköisesti vaihtumaan suomenkielisiin. Huomasin että ne on vain yksinkertaisesti sopivamamt sekä helpommat tähän tekstiin. Voi rähmä, mua oikeesti vähän jännittää laittaa tämä tänne. En todellakaan odota kehuja, jotenka olkaa kiitos tuhmia. Saan siitä voimaa.     SATAKAHDEKSAN ASKELTA Kirjoittanut: Ville Hokkanen   Shakkikuvioidut rappuset nousivat spiraalina, sen askelmat olivat maalattu ajan jalanjäljillä. Niiden ennen symmetrinen kuvio oli muuttunut, niillä ei ollut enää rajoja. Mies otti ensimmäisen askeleen. Hänen nuorille, solakoille kasvoille oli noussut leveä hymy. Käsissään hänellä oli pahvilaatikko johon oli tussilla kirjoitettu ASTIOITA. -Montako rappua on ylös? Rick laski leikkiä, vinkaten silmää veljenpojalleen takanansa ja ottaen kilpailevan, napakan askeleen portaille. -NO AINAKIN KAKSSATAA TUHATTA. Tom innostui, kuin olisi saanut elämänsä suurimman haasteen. Hän juoksi etuovelta tummansiniset verkkahousut jalassa kymmenien harmaitten postilaatikoitten ohi. Jokaista niistä koristi nimi, numero, sekä jonkinlainen nokkela ilmoitus ettei tänne tarvitse tuoda mainoksia. Ne roikkuivat sairaalan keltaiselta seinältä ryyppäänä. Aulan lattia oli vuorattu matoilla ja sen katto betoninharmaaksi maalattu. Tylsä, ruma, kulmikas huone, jonka ainut tie vei pyöreisiin musta-valkoisiin portaisiin, jonka kaarevasta seinästä olevat korkeat ikkunat levitti valoaan.   Neljänteen kerrokseen saapuessa heitä tervehti korallinvihreä lattia. Seinät olivat sairaalan keltaiset (niinkuin alakerrassa) ja katosta roikkui kolme pisaranmallista lamppua. Ovet olivat tummaa kirsikkapuuta. Rickin valkoinen paita ja kiharainen vaalea tukka olivat maistaneet hikeä. Hänen kahdeksanvuotias toveri ei näyttänyt väsymyksen merkkejä, hänelle tämä kaikki oli yksi seikkailu. -KUUSIKYMMENTÄ. Tomin kirkas, vallaton ääni kaikui koko rappukäytävässä. -Kuusikymmentä YKSIpäs, nyt rontti takasin matikantunneille. Rick saivarteli, mutta Tom ei ottanut kuuloonsa. Hän keskittyi jo lukemaan kovaan ääneen sukunimiä kuin lääkärin vastaanotolla konsanaan. -KAKSIKYMMENTÄ, BLACK. KAKSIKYMMENTÄ KAKSI RAYNOLDS. HEI TÄÄ ON VARMAAN SUN. KAKSIKYMMENTÄ KOLME, MOSS. Rick käveli oven numero kaksikymmentäkolme luokse, laski pahvilaatikkonsa maahan ja avasi oven. Takaa tuli kukkainen kemikaalien tuulahdus. Tom ryntäsi oven välistä sisälle tehden pyörähteleviä tanssimaisia askelia, tämä verkkapuvussa oleva tuholainen ei pysynyt paikallaan edes pakettiautolla ajettua matkaa. Edessä oli pitkä käytävä, sen seinät ja rapattu katto oli maalattu valkoisella, lattia vaaleasta koivusta tehtyä parkettia joka kapsui napakasti jalkojen alla. Heti kolmen metrin päässä oli ovet vasemmalle ja oikealle. Perällä näkyi saarekekeittiö jonka vastapäätä oli kanttiinsa oleva olohuone. Pisimmällä peräseinällä seisoi kolme isoa ikkunaa. Makuuhuone oli oikean oven takana, yhtä valkoinen ja valoisa kuin muukin asunto. Sen perällä iso ikkuna, jonka vierellä ranskalainen parveke.   Rick laski pahvilaatikon keittiön pöydälle ja veti syvään henkeä, hänet täytti mahdollisuuksien ja tyytyväisyyden tunne. Se tunne mikä tulee kun koulu päättyy ja menee viimeistä kertaa lukioon tai muualle ja sieltä pääsee lähtemään tietäen; ettei sinne tarvitse enää koskaan palata. Se tunne kun tulevaisuus on täysin auki, kuin valkoinen kangas jonka voi maalata tai vaikkapa sotkea. Viimeksi hänellä oli tämä tunne kun hän valmistui kauppaoppilaitoksesta puolitoistavuotta sitten merkonomiksi. Hänelle koulu oli vaikeaa ja yksinäistä aikaa. Rick oli se poika jolla ei ollut montaa kaveria, vaikka hän oli fiksu ja vaikka kuinka tytöt kiinnostuivat, hän pysyi omissa maailmoissaan. Rickiä ujostutti, kun luokkatoveri Jill tuli vaalean tukkansa ja sinisine silmineen hänen luokseen, yrittäen lyödä juttua bändistä, tai vaikka kun hän istui ruokalassa viereen. Poika oli hiljaa ja ajan myötä kukaan ei enää edes yrittänyt.   Ovi pamahti kiinni, jonka saattelemana tuli kaksien jalkaparien kopina. -Wautsi WAAAAU! Keski-ikäisen naisen lempeä ääni huokaisi innokkaana. Susie piti sylissään kulhoa josta kyyhötti rahapuun taimi. Se oli parhaimmilla päivillään, olihan se suoraan Susien puutarhasta. Rick tosin oli saanut jo elämässään tarpeekseen kukista, kasveista ja muista jorriineistä. Äidilleen hän ei tätä näyttänyt, eikä edes tarvinnut sillä Susie toisi nyt vain yhden kasvin. Jos hänelle antaisi edes pikkuisen siimaa, hän kantaisi puol-puutarhansa sisään ja tulisi itse kastelemaan kukat päivittäin vielä päälle. Semmoinen botanisti-intoilija hänen äitinsä oli. Paul asteli määrätietoisesti olohuoneeseen ja laski television käsistään nurkkaan. Yläkerrasta alkoi kuulua tasaisen rytmikäs hakkaus asunnon kattoon. -Joko sää saat häädö? Partanaamainen mies vitsaili, tehden sitten ylinäytellyn silmienpyörityksen suu auki kuin olisi muka hämmästynyt. Leikkisän, karvaisen hymyn takaa näkyi kahvin kellertämät hampaat, muuten miehen kasvot olivat vanhat ja lämpöiset. Seurasi pieni hiljaisuus rytmikkään jytinän alla. Kaikki katsoivat toisiaan hetken hämmentyneinä, jokaisella omat enemmän tai vähemmän likaiset ajatukset sen aiheuttajasta. Katseet vaihtoivat vaivaantuneena toisiaan. Paul hymyili vieläkin, yrittäen tirkistää Susien silmiin vihjailevaan sävyyn, niinkuin hän oli tehnyt kaksikymmentäviisi vuotta sitten kun he tapasivat ensimmäistä kertaa tanssiaisissa. Se ei toiminut silloinkaan. Tom kaivoi korviansa, katsellen ulos esittäen niin kiehtoutuneensa koivuista kerrostalon laitamilla. Kerrankin hän oli paikallaan. Rick löi kätensä yhteen rikkoen vaivaantuneen tunnelman. -Eiköhän haeta loput tavarat?   Poppoo poistui asunnosta. Tom kipitti jo ensimmäisenä rappusia alas, hoilaten numeroita kuudestakymmenestä pienempään jokaisella askeleella. -VIISKYT KAA   Rick varmisti oven jäävän auki kun muut menivät edeltä, heidän askelten kaikuen seinistä. Hän saapui rapuille, katsoen suoraan niiden lumoaviin kuvioihin. Kylmä hiki kiipesi hänen niskaansa kun ilma kävi raskaaksi. Tuijottaen pää kankeana tähän musta-valkoiseen syöveriin, hän puristi kaidetta joka oli kylmä kuin ruumis. Tomin ääni mumisi kaukaisuudessa tukahdettuna kohinana. Portaat löyhkäsivät ahdistavilta kuin ne voisivat herätä henkiin ja tappaa hänet perheineen siihen paikkaan. Spiraalin shakkimainen kuvio sykki kiemurrellen käärmeenä syvyyksissä alla, kiristyen luoden kuvittelemattoman paradoksin, paniikin lamaannuttavan hahmon tehdessä väkinnäisen pakokauhun astuman portaille. Hänen hengityksensä salpaantunut, ilmeensä lasittunut vääristyneeseen irvistykseen, seuraten omaa väkinäistä armotonta tuhoaan tuntemattomaan. Kuin se hetki kun jokin on juuri siinä pisteessä mihin et näe, mutta tiedät sen hiipivän sinua kohti, et voi kääntää päätäsi, koska et halua nähdä sitä. Se tulee kohti, älä käännä katsettasi. Rick seisoi rapulla yrittäen paeta rappusten nostattamaa väistämätöntä hulluutta ja kauhua. Hän käänti voimalla lannettaan. Yksi askel leveni hänen eteensä mahdottomana valloituksena, jyrkänteenä jota hän ei koskaan kiipeäisi.   -Tännekkö sää jäit? Susie katsoi häntä huolehtivaisin silmin, laski pikaisesti laatikon kädestään rapulle ja silitti Rickin poskea. Nainen oli selvästi säikähtänyt. -Noh? Mikä sulla on? Sää oot ihan valkonen Rick työnsi Susien käden hitaasti pois, huokaisi helpotuksesta, vain hämmentyäkseen jalkansa olevan jämäkkänä kuin lyhtypylväät kun kätensä vielä kuristi kylmää kaidetta. -Jotenkin alko vaan vähän huippaamaan Kasvoillaan valkoinen tuijotus, hän istahti tasanteelle suoristaen ja venytellen koipiaan. Rappusten kuvio kuvottaen, hänen katseensa seilasi pitkin käytävän seiniä, toivoen löytävänsä majakan sen rumalta pinnalta. Jotakin, mihinkä vain unohtaa itsensä hetkeksi. Paul käveli hiljaisena ohi tavarat mukanaan. Tyynenä miehenä hän lotkautti korviaan moiselle ylireagoinnille ja holhoukselle. Susie heidän huushollissaan hoiti tälläiset asiat. Paul oli käytännön mies, eikä turhaan toistellut ”rakastan sinua” tai muuta vastaavaa. Kun se oli kertaalleen sanottu, mitä sitä toistamiseen hokemaan? Tom avusti muuttopuuhia kantamalla käsipainoa. -Onko sulla nuhia? Poika kuiskasi, katsoen Rickiä kuin udellen suurimpia salaisuuksia. Miehen kasvoille saapui hymyn pieni kuoppa. -Ei. Ei ole. Hän nousi seisomaan kankeana ottaen tukea kaiteesta, alas hän ei silmiään vienyt, peläten niiden tuomaa ahdistusta, kauhua ja eniten sitä että Susie näkisi hänet niin. Susie oli hanhi-emo. Ylihuolehtivainen ja lässyttävä. Muutama vuosi takaperin Rick oli saapunut aivan jäässä kotiin, ilman kenkiä tai takkia oman ala-ikäisen ja hyvin lyhyen ryyppyiltansa jälkeen. Susie olisi vienyt pojan vaikka vatsahuuhteluun neljän kaljan juoneena, mutta Paul ymmärsi tälläiset toilailut. Hän myös tiesi poikansa vieneen hänen kaljat. -Meeppäs Tom autolle niin aletaan syömään eväitä. Susie komensi, se oli lempeä mutta määrätietoinen lausahdus, kuin pyytäen palvelusta; ”voisitko nyt kerrankin olla kiltisti”. Tom kääntyi, otti muutaman askeleen, katsoi vielä kerran Rickiin ja sanoi kirkkaalla kasvolla. -Kyllä niitä portaita on kuusikymmentä. Jatkaen matkaansa tasajalkaa hyppien. He siirtivät tavarat asuntoon, poistuen lopulta yhdessä pitkiä spiraalisia portaita ulos. Rick asteli rappuset alas kankein askelin vältellen katsomista sen ruudukkaaseen kuvioon. Ensimmäisen kerroksen lattia tuotti vaimeahkoa voiton ja helpottuneisuuden tunnetta, tästä kuljettaisiin vielä monesti. Tuulikaapin puisten ovien jälkeen he olivat ulkona. Talon vanhan tunkkaisen hajun korvasi lämpimän kesäpäivän raikas aromi.   Parkkipaikka aukeni heidän eteensä, se oli tumma asfalttia. Tusinaan parkkiruuduista vain kahteen oli pysäköity, ovelle näytti perää Paulin tummansininen Sprinter pakettiauto. Sen takaovet lepattivat auki, paljastaen yhden nuoren miehen pienen pienen omaisuuden. Pihan reunoja koristi ruusunmarjapensaat, sekä pieni vasta maalattu puinen katos jonka pöydällä oli tuhkakuppi. Heti etuovelta, (jonka sisäänkäynnin yläpuolta koristi harmaaseen kiveen kaiverrettu kuva kahdesta vihaisesta miehestä jotka takoivat köyttä alasimen päällä) oli muutama askel tielle, jonka reunoilla oli rehevän vihreänä kukkivia jämäköitä koivuja.   Talo oli kuusikerroksinen, tumman-keltaiseksi maalattua rappausta. Se seisoi hallitsevana monoliittinä, langeten pitkän varjon tielle josta autot kulkivat. Sitä katsoessa pystyi helposti kuvittelemaan mitä kaikkea sen vanhat seinät sekä ikkunat olivat kokeneet ja nähneet. Siinä oli jotakin vanhaa. Suorastaan antiikkista, kuin se olisi ollut siinä aina järkkymättömien, suorien ja rujon yksinkertaisineen kulmineen. Kuin se pitäisi kaivaa maasta juurineen saadakseen sen pois kuten hautakiven. Rick, Tom, Susie ja Paul istuivat vaatesäkkien päällä napostellen Susien laittamia voileipiä. Rickin kasvot olivat saaneet värinsä takaisin, Tomin olivat majoneesissa. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, vaan söivät hiljaa vaikka kellään ei ollut erityisen nälkä. Päivän ensimmäinen muuttokuorma oli jo ollut tarpeeksi kummallinen, nyt he saisivat hetken aikaa unohtaa vasta tapahtuneet outoudet. Rick ei pystynyt lopettamaan rappusten miettimistä, hän änki voileipiä suuhun toivoakseen niiden tuovan siihen helpotusta. Jokin niissä oli vialla (tai ainakin oltava) sillä hän ei koskaan ollut pelännyt korkeita paikkoja tai edes tuntenut mitään sellaista kuin se hetki rappusten päässä. Askelten lukumäärä alas oli kuusikymmentäkaksi. Se piinasi häntä eniten. Ruokailun päätyttyä, he jatkoivat aloittamiaan muuttopuuhia.   Ääni ylikerrasta oli loppunut. Lähes neljän tunnin ajan he siirsivät tavarat autosta eikä sen enempää kummallisuuksia tai outouksia tapahtunut. Tom ihmetteli missä kaikki naapurit olivat mutta Susiesta kaikki olivat töissä, olihan vasta aamupäivä. Rickiä ei rappuset enää pelottaneet mutta hän ei silti pystynyt olemaan laskematta jokaista rappua. Välillä niitä oli kuusikymmentäkuusi tai seitsemänkymmentä, eikä hänen pieneen päähänsä mahtunut ajatus siitä, että hän sairastaisi ADHD:ta, olisi puoli-unessa tai lahjaton matematiikassa. Hänen oli täytynyt mennä sekaisin laskussa matkalla mutta sekin ajatus oli lähinnä naurettava.   Laatikoitten, säkkien ja kaappien sekamelskaisessa asunnossa oli kaaoottinen uuden elämän alku. Paul sekä Rick siirsivät huonekaluja. Susie keskittyi valitsemaan verhoja keittiön pöydällä. -Millon sulla alko se koulu? Tom kysäisi haisevalta nuorelta mieheltä, jonka kasvot punertivat punnertaessa. Tom makasi laiskasti sohvalla mitä miehet siirsivät. -Maanantaina. Siihen on vielä kolme yötä. -Mikä susta sitten tulee isona? -Musta tulee mainosmies. Mää alan tekee mainoksia. Rick uhkui hampaittensa takaa, samalla nostaen kulmikasta harmaata divaanisohvaa. Tom hieroi olematonta partaansa mietteliäänä, siinä oli esittämisen maku. -Mutta eikös mainokset oo aika ärsyttäviä? Kun niitä tulee niin paljon. Hän totesi vilpittömästi. Paul vapautti rehevän naurun kuullessaan totuuden lapsen suusta. Rick ei jaksannut vastata tyytyen vain pitkään ja karkeaan huokaisuun. Hänellä oli raskas ja vähintäänkin erikoinen päivä takana, eikä se ollut vielä edes puolessa välissä. Hän halusi jo nukkumaan ottaakseen uuden päivän ja elämänsä omakseen. Piilotellen malttamattomuuttaan päästä omiin oloihinsa, Rick olikin hoitanut muuttoansa kiireellä jo asunnon valinnasta asti. Ei ollut väliä oliko asunto missä kunnossa, missä päin tai miltä vuodelta, kunhan se olisi hänen. Mikään homeen syömä lääväkään ei olisi haitannut, mutta tiesihän sen ettei vanhempansa (varsinkaan Susie) antaisi muuttaa sellaisiin hökkeleihin. Niinpä hän piti turpansa tiukasti kiinni ja valitsi asuntonsa huolella, tai muuten äiti työntäisi nokkansa niin syvälle hänen puuhiinsa, ettei iättömyyksiin löytyisi kaikkien, eikä tietystikkään Susien makuun olevaa asuntoa. Pidemmätkin matkat hän kulkisi vaikka kontaten, sillä se oli nyt pieni hinta omasta yksityisyydestä ja elämästä. Niinpä hän oli tarttunut tarjoukseen johonka silmänsä vieräytti. Rapattu karu vanha talo, läheltä keskustaa, ei kaukana mistään ja tärkeintä; ”Heti vapaa ja vasta peruskorjattu”. Kelpaisi varmasti vanhemmillekin.   -Eiköhän se oo siinä. Voin hoitaa nää loput kamat niin pääsette ajelee jo kotia päin. Rick totesi päättäväisenä, pyyhkäisten pitkän hikiviivan käden selkäänsä. Susien suu loksahti ammolleen kuin kirstu. -No et todel-la-kaan hoida. Ethän sää osaa ees asentaa tota pyykkikonetta. Tää on ensimmäinen kerta ku meidän oma laps' muuttaa pois nii kyllä me nyt tää hoidetaa yhes. Sanat tulivat ulos kuin ne olisi hakattu jo hautakiveen, kylmän määrätietoisena. Paul pakeni napakoin askelin vessaan asentamaan pyykinpesukonetta, ajatellen päivän olevan pulkassa mikäli sen hoitaisi. Tom katseli jalat ristissä kattoa. Rick kaivoi vaivaantuneena korvaansa Susien silittäessä viimeistä viininpunaista verhonpätkää. Hän tiesi mikäli nyt antaisi periksi, äitinsä olisi järjestämässä vielä alushousutkin värien mukaan ja se olisi jo liikaa. -Äiti hei. Teillä on vielä neljän tunnin ajomatka takasin, ja me saatiin jo kaikki tavarat sisälle. Enköhän mä pärjää ku toi pyykkikone ja verhot on lyöty kiinni. Sitä paitsi Tomki näyttää olevan jo melko väsynyt. Rick myötäili, yrittäen kuulostaa järjen ääneltä äidin korvassa. Susien suu oli viivana, kädet eläen omaa kiireellistä elämäänsä silitysraudan kanssa. Taustalta kuului vain Paulin ja pyykinpesukoneen paini. Hän katsoi kahdesti ja hymähti sitten myöntävästi. -Mutta muistat sitten pestä astiat ennenku käytät, ei tiiä mitä kaikkee niihinki on osunu. -Joo joo, enköhän mä jo pärjää. Hän käänsi selkänsä Susielle ja hymyili typerää voittajan hymyä.   Oli jo iltapäivä kun Tom, Susie sekä Paul lähtivät, jättäen Rickin omiin oloihinsa. Susie oli vannonut soittavansa joka päivä, muistuttanut kastella kukat ja ”tutkailla tyttöjä”. Paul tyytyi isoon isälliseen halaukseen sekä hyvästeihin. Tom lällätteli, mutta antoi kourallisen sipsejä muistuttaen ”ettei pidä syödä kaikkea kerralla”. Rick vilkutti lähtevälle pakettiautolle kääntyen samalla kotiovellensa. Täällä on nyt mun, MUN OMA KOTI. Hän ajatteli, juosten innokkaasti alakerran rappusten tykö mutta jumahtaen ensimäiselle askeleelle. Mitä kävisi jos aikaisempi kohtaus toistuisi? Mitä jos kukaan ei tulisi auttamaan? Nielisikö rappuset minut lopullisesti? Portaikossa oli äänetöntä, ei edes viereisen tien huminat voineet tunkeutua talon seinistä. Seinät valehtelivat hänelle, aamupäivän aurinko ei enää lämmittänyt niitä. Katon kellertävät lamput saivat ne tumman oranssiksi kuin ruoste. Mies käänsi kasvonsa kattoon, kurkistaen portaiden välistä ylempiin kerroksiin ja askeliin. Niiden väri tummeni korkeuksiin josta kattoikkuna loisti valkoisesti kuin musta pupilli silmästä. Hän katsoi taloa sen syvään silmään seisoen sen iiriksessä kun se tuijotti lävitseen. Hän ei ollut enää yksin, joku tai jokin oli täällä. Ahdistus ja pakokauhu täytti nielun, hän lähti juoksemaan rappuja ylös. Ensimmäinen kerros. Kuusitoistarappusta. Älä katso. Toinen kerros. Kuusitoista rappusta. Älä katso. Kolmas kerros. Kahdeksantoista rappusta. Älä katso taakse. Neljäs kerros. Yhdeksäntoista rappusta. Se tulee. Se on perässä. Avaimet taskusta. Lukko auki. Oven pamahduksesta seurasi hengenveto. Rick puuskutti helpotuksesta, nojaten silmät suljettuna tummaan puuoveen. Sinisten farkkujensa jatkeena sojotti pari lenkkitossuja, jotka seisoivat ruskean tilkkutäkkimiäsen maton päällä. Silmät repesivät auki hänen kasvoillaan kun kätensä etsi oven lukkoa. Kodinsa eteisessä ei ollut mattoa.   ---KÖYSI---   Hengenveto karkoitti hiljaisuuden. Rick kääntyi varovasti ympäri, kuin seisoen heikolla jäällä. Käsi puristaen kirkkaan metallista kahvaa. Asunnon muoto oli sama kuin hänen, vaaleat seinät ja valkea parketti jolle ilta-päivä aurinko laski valonsa. Eteisen naulassa riippui kirkkaita, kalliin näköisiä takkeja. Niiden alla oli sievässä rivissä naisen jalalle tehtyjä kenkiä, joista osa oli kuin suoraan kabareesta. -H-haloo? Pelonsekaisa ääni kiiri kysellen asunnossa. Se ei saanut vastausta. Rick veti henkeä. Tässä ei ollut mitään järkeä, voittaisiko utelaisuus pelon? Rappukäytävällä oli varmasti jotain, eikä asuntokaan ollut selvästikkään hänen. Silti hyytävässä, tuntemattomassa huoneessa oli turvapaikan tuntua. Ehkä lopulta näkisi edes naapurin johonka tutustua, tai ehkäpä poliisit vievät hänet putkaan murtautumisesta. Mitä tahansa kunhan ei tarvitse avata ovea. Uteliaisuus vei voiton. Rick yritti siistiytyä ja pyyhki paitansa, ottaen muutaman askeleen näyttäen mahdollisimman 'rehdiltä' ja suoraselkäiseltä mieheltä, vaarattomalta, kesytetyltä. Se sai hänet unohtamaan rappukäytävän tuijotuksen hetkeksi. Pitkällä seinällä oli neljä kehystämätöntä taulua. Kaikkiin oli maalattu kirkkailla väreillä abstrakteja kuvioita, kuin värit olisivat vain heitetty niiden ennen vaaleille pinnoille. Makuuhuoneessa oli valtava tyhjä sänky, olohuoneessa pieni kahden hengen ruokapöytä jonka vierellä kaksi pientä jakkaraa. Pöydällä lojui kaksi valokuvaa sekä pieni pala paperia. Asunto oli täysin siisti, hylätty, ei kukaan eläisi näin kylmästi. Tyhjä huoneisto herätti vain enemmän kysymyksiä, ja se oli paha. Yksinäisyyden kolkko tunne saapui hänen luokseen, hän olisi ottanut huudot ja syytökset mielummin kuin nähnyt tämän. Turhautumisen pala nousi hänen kurkkuunsa, mihin hän voisi enää paeta? [i]Mää menin vaan jonkun muun kämppään, sillä selvä. Jollakin muulla oli kämpän ovi auki.[/i] Hän uskotteli itselleen, katsoen sitten kahta musta-valkoista valokuvaa pöydällä. Ne lukitsivat miehen silmät itseensä, loistaen avoimessa asunnossa kuin saunan lyhty. Molemmissa oli kaunis nainen hymyilemässä, Rick kuvitteli naisen pitkät kutrit punaisiksi, se vaikutti hänestä olevan oikea väri. Halaten samaa mustatukkaista miestä, molemmat selvästikkin onnensa löytäneenä tuijottaen kylmästi suoraan kameran linssiin. Heidän hymyissään vivahde kieroutta. Kuin he todellisuudessa irvistäisivät inhosta ja tuskasta, mutta nyt pienen hetken he pitivät näitä hymyileviä naamareita kasvoillaan. Rick tunsi itsensä levottomaksi mitä kauemmin tuijotti näihin lävistäviin silmiin. Hän käänsi kuvat ympäri. Pieneen neliskulmaiseen paperiin oli piirretty hymynaama jonka silmät eivät olleet samalla tasolla. Ne näyttivät valuvan märkänä paperilla. Ympärille oli hahmoteltu miehen keho jonka viereen oli kirjoitettu kaunokirjoituksella: [i]Un entre, deux se'n vont[/i] Rickillä ei ollut aavistustakaan mitä ranskankielinen teksti tarkoitti, mutta paperissa oli jotakin surullista. Se saattoi olla jonkin viimeinen viesti ja hyvästit. Kirjaimet muodostivat kauniita koukeroita ja pehmeitä muotoja, ne olivat naisellisia. Hän taitteli paperin keskeltä ja työnsi sen farkkujensa taskuun, luoden katseensa lopulta olohuoneeseen jonka katosta roikkui tynkä nirhattua paksua köyttä. Se kyyräsi hermostuneen näköistä miestä pöydän äärellä, joka puuskutti kovaan ääneen henkeä haudan hiljaisessa asunnossa. Lopulta näky oli liikaa ja Rick harppoi nopeilla askelilla eteiseen, haroen seiniä, todistellen itselleen niiden olemassa oloa. Asunto ei ollutkaan tyhjä. Sillä oli silmät ja henki. Tarkkaillen hiljaisena vierailijan toimia, se ei estellyt kun tämä käveli taas kolmen sotkuisen ruosteenväreillä maalatun taulun ohi. Rick avasi oven rivakasti, silmäili sitten rappukäytävää, lopulta luoden vielä viimeisen hätäisen katselman syvälle asuntoon, varmistaen ettei se tai mikään muukaan seuraisi häntä. Käytävän seinälle maalattu musta kolmonen kökötti varmana kuin aurinko taivaalla, se näky sai helpotuksen huokauksen kiitokseksi. Hymy halkesi vihdoin miehen kasvoille kun hän työnsi oven lukkoon. Lopullisen klik-äänen jälkeen hän päästi lyhyen ja kuivan naurun. Kaikelle lopulta olikin looginen selitys. [i]Ne on vahingossa antanu mulle talkkarin avaimen. Niinhän sen täytyi olla.[/i] Oven nimikyltissä luki SAUVETERRE 14. Rick painoi nimen ja numeron mieleensä, kikattaen samalla omalle typeryydelleen ja kokemalleen sekoilun vuoristoradalle. Niin kauan kun hän nauraisi, hän voisi leikkiä olevansa vain erehtynyt, mutta mielen perukoille oli kylvetty jo epäilyksen siemen. Valehdelleen itselleen hän käveli rauhassa rappuset lopulta neljänteen kerrokseen ja avasi kotiovensa numero kaksikymmentäkolme.     [i]Hänen kymmenet kasvonsa tuijottivat minua taas, tunsin niiden katseet sänkyyni. Yläkerran hiljaisuus herätti minut, oli helpompi nukkua kun tiesin ihmisten olevan lähellä, vaikka rakennusmiehet toivatkin metelin mukanaan. Nousen sängystä haparoiden ja annan auringon sormien kutitella mustaksi hiertyineitä nilkkojani. Katson kuinka ulkona miehet istuttavat koivuja tienvarsiin, vanha lasi venyttelee heidän kasvonsa ja kehonsa yliluonnollisiin asentoihin. Tähtään lasin uurteilla ja kuvittelen olevani Jumala joka luo kaiken ruman uudestaan. Miehet, puut, kaikki saavat tuomitsevan katseeni ylleensä. Voi olisipa minulla tahto ja voima. Luulin kääntäneeni kaikki hänen kuvansa hautaa kohti, se kusipää kaivaa ne aamuisin takaisin. Ajattelen aina että hautaan hänet kasvot kohti helvettiä. Laahustan pieneen keittiööni, voisin vannoa että se on pienempi kuin eilen. Taivas mitenkä suutani kuivaa. Ottaisin lasin vettä, mutta kraanasta ei tule kuin ruosteenväristä litkua. Olohuoneen kaaoksessa saavun eilisen työni tykö. Täyttä paskaa ja söherrystä. Kuivuneet öljyvärituubit tasapainoilevat jakkaran päällä ennenkuin pyyhkäisen ne pois. Onko tärkeämpää vältellä kärsimystä kuin etsiä onnea? Poimin lattialta pullon, kaadan punaviinin viimeiset sentit suuhuni ja nostan kaatuneen vartalopeilin lattialta. Joku voisi luulla sitä ruumiiksi. En aijo antaa hänen tehdä tätä enää. En aijo jaksaa enää kärsiä. [/i]

On sinänsä mukavaa, että jaksat kirjoittaa tarkasti kuvaillen ja näkymiä maalaillen. Mutta tämän kertomuksen lukuisat yksityiskohdat hidastavat itse juonen seuraamista. Ethän halua tässä vain kuvailla, mitä ja millaista on, vaan kertoa tapahtumasta!   Tiivistämistä siis on. Mieti, mikä tarinassasi on oleellista ja mitkä yksityiskohdat sitä tukevat. Jätä muut kuvailut pois. Siirrä ne vaikkapa seuraavaan kirjoitelmaasi. Maukkaita ilmaisujahan ei koskaan ole liikaa silloin, kun kirjoittajan pitäisi elävöittää tuotostaan...   Kirjoitusvihreitäkin on: muista oikoluku. Aikaahan se vie ja tylsää se on mutta huoliteltuna muiden luettavaksi jätetty juttu kertoo siitä, että kirjoittaja on valmis työstämään tarinansa loppuun ja arvostaa lukijoitaan. (Toki sisältö on aina tärkein!)   Pitkiä kirjoitelmia on hyvä jaksottaa riittävin kappalajaoin ja kenties väliotsikoin. Lukijan on hankala seurata jännittävääkään juonta, jos tarina on kirjoitettu pötköksi, josta vain otsikko erottuu.   Jatkapa kirjoittamista!

Kiitos tarinasta! Alussa oli liikaa adjektiiveja, mutta asia korjaantui tarinan edetessä. Minullakin meni aikani ennen kuin opin, että liiallisia adjektiiveja kannattaa välttää. Muutamaa pilkku- ja muuta kielioppivirhettä lukuun ottamatta mielestäni ihan nautittavaa tekstiä.   Kappalejako oli aika epäortodoksinen, mutta toimi minulle, koska eräs kaverini tykkää kirjoittaa samalla tavalla. Olen tavallaan siis tottunut siihen. :smile:

Kiitos paljon palautteesta! :) Enpä ollut vielä edes kiinnittänyt huomiota suuremmin tuohon kappalejakoon, mutta nyt tiedän tämänkin. Tuosta yksityiskohtaisuudesta minulle ei ollakkaan kerrottu. Luulin pitäväni jo asian melko ytimekkäänä, mutta nyt kun mainitsit, niin huomasin kyllä että onhan siellä lyhennettävää. Kaikille yksityiskohdille olen ajatellut antaa oman syynsä esittäytyä, vaikkei ne välttämättä heti annakkaan pay-offia. Mutta niin, ylimääräistä on. Lopulta, pelkäänpä että yritän lähteä hiukan liikaa "kikkailemaan", näin ekalla "ihan oikeen pitusella" kirjotelmalla. Asiaahan ei toivottu, mutta ajattelin vielä muutaman sivun laittaa lisää luettavaa. Toivottavasti kestätte (omasta mielestäni kirjoitukseni laatu paranee mitä pidemmälle tarina etenee).